Nyt olen melko tööt. Päässä suhisee, hiki virtaa, joka paikkaa särkee ja olo on kuin haudasta nousseella. Liekö tämä sitä influenssaa? En olekaan sairastanut semmoista sitten vuosikausiin, varmaan viimeiseen 10 vuoteen. Olen yrittänyt tänään olla niin kuin ennenkin, mutta kun aivot ei suostu yhteistyöhön ja lihaksista tuntuu paenneen kaikki voima, niin eihän sitä nyt voi elämää elää niin kuin normaalisti. Hädin tuskin jaksan nousta ylös tuolilta, puhumattakaan sitten siitä että jaksaisin kanniskella likkaa (8 kiloa) ympäriinsä tai tehdä muut kuin ihan välttämättömimmät kotityöt.

Mies oli keikalla soittamassa perjantaina ja ryyppäsi sitten iltaa myöten, mutta minä se olin, jolla oli liskojen yö viime yönä. Joka paikkaan koski enkä saanut nukuttua kuin pienissä pätkissä. Lähinnä vain pyörin sängyssä. Ja kun tyttö alkoi huutaa joskus puolenyön aikaan, liekö nähnyt painajaista vai mitä, ja nousin ylös hyssyttämään, niin koko kämppä keinui silmissäni ja kroppaa pisteli siihen malliin että kohta pyörryn. Taju säilyi kuitenkin. Hämmästyttävää kyllä. Tänään olen sitten nähnyt tähtiä.

Illemmalla olisi talon asukaskokous, jonne pitäisi mennä. Menisin kyllä mielelläni, mutta kun olen kipeänä. Jostain ihmeen syystä onnistun aina tulemaan kipeäksi juuri niinä päivinä kun pitäisi oikeasti tehdä jotain. No, taidan mennä silti. Ja tartutan kaikki muut, hähä.

Mieletön miten tekee mieli mustaherukkamehua. Paska juttu sitten, että semmoista ei meillä ole.

Ps. Meinasin juuri äsken syödä huulirasvani ja voidella huuleni lakritsipalalla.

Viime päivät (viikot? kuukaudet?) minua on vaivannut älytön väsymys, joka ei tahdo lievittyä edes nukkumalla. Toissayönä nukuin päälle 9 tuntia ja viime yönä jotain 10 tuntia, mutta silti en herättyäni tahdo päästä sängystä ylös. En tahdo jaksaa seistä, en kävellä, enkä varsinkaan lähteä kotoa mihinkään. Jos nousen liian nopeasti ylös, minua huimaa ja näen pilkkuja ja silmissä sumenee. Eilen silmissäni sumeni jo kun vain seisoin paikallani.

Eilen sitten tajusin, mistä todennäköisesti on kyse. Olisihan minun pitänyt se aikaisemminkin hoksata. Kärsin samanlaisista oireista raskaana ollessani, ja silloin minulla oli paha anemia. Hemoglobiini oli yhdessä vaiheessa 94, kun se aikaisemmin oli ollut 125-135 välillä. Ei ihme, että vähän heikotti.

Niinpä rupesin syömään rautalääkkeitä uudestaan. Spartocinea naamaan vain. Päätin syödä niitä pari päivässä, vaikka teenkin vähän tyhmästi, kun en ole käynyt edes mittauttamassa veriarvojani vielä. Mutta mitäs sen on väliä? Kyllä minä nämä oireet tunnistan. Enkä minä nyt niitä tabletteja meinannut listakaupalla alkaa kiskoa. Ja sitä paitsi, tänään pääni on paljon selkeämpi ja minulla tuntuu riittävän energiaakin nousta tuolilta ylös, toisin kuin vielä eilen. Olen tähän mennessä syönyt jo 3 rautatablettia ja olo tuntuu jo paremmalta.

Hetken aikaa jo ihmettelin, että mistä ihmeestä hemoglobiinini olisi yhtäkkiä voinut tipahtaa niin radikaalisti kuin mitä oloni viestittää, mutta vähän aikaa pohdittuani asiaa tajusin senkin. Joku sanoi minulle, että synnytyksen jälkeen kuukautiskivut lieventyvät ja vuodotkin todennäköisesti vähenevät. Paskat! Minulla molemmat ovat vain kääntäneet nappulaa kaakkoon, ja tahti senkun kiihtyy vuosi vuodelta. Olen nykyään paljon kipeämpi menkkojen aikaan ja vuodan kuin seula, kun vertaa vaikka siihen mitä se oli vielä viisikin vuotta sitten. Endometrioosi? Ehkä. Sitä menee kyllä suvussa. Mutta en halua mennä tutkimuksiin ennen kuin on ihan pakko. Jos ei kurkkaa sängyn alle, ei tarvitse nähdä mörköä.

Toissapäivänä sain taas hassun flashbackin. Muistin yhtäkkiä, että kun minä ja isosiskoni olimme pieniä, iskällä oli tapana piirtää meille tikku-ukkoja. Hän piirsi kolmiulotteisia kirjaimia ja laittoi pienet tikku-ukot kiipeämään vuoren kokoisia kirjaimia ylös ja alas tikkaiden ja köysien avulla. Sitä oli tosi hauskaa katsella.

Tuossa äskettäin huhuilin kissaa ja totesin, että se oli hävinnyt. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Etsimme kämpän läpi: kolusimme keittiön, pengoimme vaatehuoneen ja liinavaate- ja vaatekaapit, vilkaisimme sängyn alle, katsoimme petauspatjan alta ja parvekkeelta ja stereotason takaa ja akvaariopöydän liinan alta. Ei kissaa. Etsintämme tuotti tulosta vasta, kun mies tajusi penkaista eteisen ulkovaatekaappia vähän paremmin. Sieltähän Peto putkahti. Se näytti ärtyneeltä siitä, että sen kauneusunia tällä tavoin häirittiin, ja poistui niskojaan nakellen vessaan torkkumaan. En tiedä kauanko se oli kököttänyt kaapissa. Luultavasti se oli kuitenkin mennyt sinne itse, sillä kaapin ovi jää helposti auki.

Selkääni pitkin juoksee jatkuvasti epämiellyttävä jono kylmiä väreitä. Käteni ovat kuin jääpalikat ja päässäni surisee. Vatsaakin jomottaa. Olen kai tulossa kipeäksi. Se se olisikin uutinen, sillä en yleensä ikinä ole kipeänä. Toisaalta toivon oikein kunnon kuumetautia, sillä sitten saisin vetää lonkkaa ja lojua punkassa ihan luvan kanssa.

Likka on oppinut nousemaan tukea vasten istumaan ja polvilleen. Tänään se seistä könötti ekaa kertaa sängyssään päiväunien jälkeen: se oli noussut ihan itse sängynlaitaa vasten, puristi reunaa rystyset valkoisina ja näytti enemmän kuin ällistyneeltä tilanteestaan. Huoh. Tämä nyt sitten tietää sitä, että seuraava kuukausi tai pari ollaan hyvin kärttyisiä puolin ja toisin, kun toinen tahtoisi liikkua muttei vielä ihan osaa ja toinen ei jaksaisi millään kuunnella sitä kiukuttelua.

Olen tässä viime päivät kitunut ihmeellisen pakkomielteen kourissa. Yläasteella ja lukiossa tunsin erään kaverin, joka sittemmin katosi elämästäni. Tapailimme silloin tällöin, mailailimme paljon ja olimme (ainakin minun mielestäni) hyviäkin ystäviä. Sitten hän lakkasi yhtäkkiä vastailemasta sähköposteihin. Minä tietysti huolestuin siitä, sillä hän oli aikaisemmin ollut vähän itsetuhoista lajia. En ole kuullut hänestä mitään seitsemään vuoteen. Ja viikko sitten, päng - muistin hänet yhtäkkiä kuin salama olisi iskenyt päähäni. Mitähän hänelle kuuluu? Onkohan hän elossakaan enää? Hitto kun haluaisin tietää. Minulle on muutenkin viime aikoina tullut hirveästi takaumia seitsemän, kahdeksan vuoden takaa. Pari vanhaa lukiokaveria ovat ottaneet yhteyttä. Hassua.

Koska mieleni (ja omatuntoni) patistaa minua kirjoittamaan, enkä nyt keksi muutakaan kirjoittamisen aihetta, kirjoitan ponikokoelmastani. Laumaan kuuluu siis tällä hetkellä 218 ponia, joista

G1-poneja on 132:
* Aikuisia tammoja 88
* Aikuisia oreja 4
* Fluttereita ja wingereitä 5
* Babyja 33
* Nirvana-poneja 2

G2-poneja on 4:
* Aikuisia 3
* Babyja 1

G3-poneja on 67:
* Aikuisia 59
* Mäkkiponeja 2
* Breezies-poneja 1
* Babyja 3
* Styling-poneja 1
* So soft baby -poneja 1

…ja kustomeita on 15.

Tässä ihan uunituoreet kuvat koko laumasta.

G1-aikuisia…

…G2-ponit ja lisää G1-aikuisia.

G1-babyt.

Kustomit, flutterit ja isot G3-ponit. Yksi feikkikin näkyy retkottavan tuolla rähmällään.

G3-ponit.

Pari G3-ponia lisää, mäkkäriponit sekä ainokainen breezieni.

Tänä aamuna heräsin ensin kivasti. Kukaan ei huutanut, eikä edes miehen kuorsaus saanut minua havahtumaan unesta (paitsi pari kertaa yöllä). Heräsin ihan itse, herättämättä. No, mutta koska minulle on iskenyt älytön räkätauti, nenäni tuntui siltä kuin jokin pieni eläin olisi tehnyt sinne pesän, ja niinpä minun piti niistää nokkani ennen kuin saatoin nukahtaa uudestaan. Nukuin vielä tunnin verran. Sitten minut herätti se vanha tuttu herätyskello: toisesta huoneesta kantautuva "Vääääää"….

En oikeasti tiedä mitään pahempaa herätystä kuin herätä joko kimeään herätyskellon piipitykseen tai sitten vauvan itkuun. Se saa minulla karvat pystyyn joka kerta, ja herättyäni saatan olla koko päivän kuin persauksiin ammuttu karhu. Ei liene ihme, että koulu menee minulla aina miten kuten, kun jo aamut alkavat huonosti (= herätyskellolla). Ja nykyään jotkut päivätkin menevät huonosti, kun joudun heräämään siihen, että toinen rääkyy. Ja sitten pitäisi vielä näytellä ah-niin-iloista-ja-rakastavaa-äitiä ja mennä kyselemään, että mikäs täällä nyt on pikku vaavilla hätänä… (Yleensä minä kyllä vaan menen ja nappaan likan sängystä ja mutisen, että mikä helvetin huutokonsertti täällä on taas menossa.) Miksen minä koskaan saa nukkua pitkään, niin ettei minun tarvitse pompata ylös kuin vieteri heti kun se itku alkaa?

Eikä siinä edes kaikki tältä aamulta. Noustuani ja kiikutettuani likan aamupalalle keittiöön huomasin, että vaikka mies valvoi eilen pikkutunneille, kukaan ei ollut tiskannut. Kaikki tuttipullot ja lusikat sun muut olivat likaisia. Siinä vaiheessa minulla meinasi kiehahtaa yli. Eikö oikeasti edes joskus voisi joku tehdä jotain minunkin hyväkseni? Oma vikanihan se oli kun en illalla ollut muistanut tiskata, mutta silti minua vituttaa. Tuntuu ettei toinen ikinä ajattele minua yhtään.

Onnistuin eilen pilaamaan yhden ponini kun minun piti väen vängällä alkaa vaihtaa sille symboliin kiveä, koska se vanha oli niin naarmuinen. Nyt sillä on takalistossa uusi vähän vähemmän naarmuinen kivi, joka on yltä päältä liimasotkun peitossa. En ole vielä edes yrittänyt laittaa ponille häntää. Kivi varmaan irtoaa heti kun rupean kiskomaan häntää paikalleen.

Viimeisimmät tulokkaat ja valmistuneet:

Titania, tilaustyökustomi. Tähän meni maalia, massaa, koruketjua, hileitä, koristeruusuja, nailonkarvaa ja G3-ponipaketin muovia. Olen itse melkoisen tyytyväinen lopputulokseen

Baby Surprise, kolmosvuoden Baby-poni. Tämä oli ihan kellertävänharmaa kotiutuessaan, mutta kun pesin sen, siitä tuli ihanan valkea.

Morning Monarch, G3-poni, vuoden 2006 pegasus. Söpö kuin mikä.

Lisäksi sain hassun baittikuntoisen Precious Gemin kustomipohjaksi. Kun katsoin ponia tarkemmin, näin sen symbolissa jotain outoa: se on jotenkin levinneempi kuin tuon perusversion symboli, ja lisäksi siitä puuttuu kokonaan tuo ylempi lila kukka. Eikä se edes näytä siltä että se kukka olisi pyyhkäisty pois esim. asetonilla. Pitää tiedustella tätä kummallisuutta Paratiisikartanolta.

En tiedä monesko kerta tämä on kun sossun toiminta jurppii, mutta aika mones. Luultavasti lähempänä kahtakymmentä.

Tilanne on tämä: Me saimme edellisen kaupungin sossusta maksusitoumuksen vuokratakuuseen kun muutimme tähän kaupunkiin puolitoista vuotta sitten. Viime muuton yhteydessä muuttoon ja seuraavan kämpän kustannuksiin humahti sitten semmoinen määrä valuuttaa, että viimeinen vuokra jäi maksamatta. Ilmoitin vuokranantajalle että hänen on parempi ottaa se summa vuokratakuusta, ja se oli hänelle ok.

No, tuossa pari päivää sitten kolahti postiluukusta kirje, jossa ilmoitettiin tylysti jotenkin näin: Vuokranantajalle maksettu vuokratakuu peritään takaisin toimeentulotuen hakijoilta. Minä ja mies oltiin molemmat ihan että mitä helvettiä. Soitin sinne toimistoon ja kysyin, että mitä tämä oikein meinaa, että ei tämmöisestä ollut mitään puhetta silloin vuokratakuuta myönnettäessä. (Oltiin silloin paikan päällä kun päätös tehtiin.) Sossutäti väitti kiven kovaa, että kyllä hän siitä mainitsi. Kumma juttu vaan etten minä sen pahemmin kuin mieskään muista siitä puhuttaneen.

Kahlasin papereitani läpi ja löysin vuokratakuun maksusitoumuksen. Luin sen varmaan sata kertaa läpi, mutten nähnyt siinä missään sanaakaan siitä, että mikäli vuokratakuuta joudutaan maksamaan, se peritään tuen hakijalta takaisin. Siinä ei mainittu yhtään mitään perimisestä. Ei vuokratakuupaperissa eikä päätöksessä.

Soitin sosiaaliasiamiehelle. Hän on aivan ihana ja empaattinen nainen, joka on auttanut meitä hirveästi jo tähänkin asti sossun jupakoiden kanssa. Hän sanoi, että tämä on taas näitä juttuja, jotka on joko laillisia tai laittomia riippuen siitä miten lakia tulkitaan. Mutta että periaatteessa vuokratakuu on harkinnanvaraista toimeentulotukea, eikä toimeentulotukea saa periä tuolla tavalla yhtäkkiä takaisin, jos sen maksaminen ei ole perustunut valheellisiin tietoihin. Ja lisäksi on erittäin epäeettistä ja peräti laitonta alkaa kinuta yhtäkkiä jotain 500 euroa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat jo ennestään toimeentulotukiasiakkaita. Laissa kun sanotaan, että jos toimeentulotukea peritään takaisin, perintä pitää suorittaa siten, että se ei vaaranna asiakkaan toimeentuloa eikä aiheuta uutta toimeentulotuen tarvetta.

Minusta tämä on tosi hämärä juttu. No, taistelu jatkuu…

Näin hullua unta. Siinä ajoin autolla, ja kesken ajon autosta irtosi rengas. Pysäytin auton ja lähdin hakemaan karannutta pyörää. Mutta sepä ei halunnutkaan joutua kiinni. Koska maisema oli mäkinen, se vieri ja vieri, ja minä juoksin sen perässä kiroten kuin venäläinen. Ja kun se viimein pysähtyi, se hajosi kappaleiksi (pölykapseli, vanne ja kumi) ja minun piti koota se uudestaan, vaikka tiedän autoista suunnilleen yhtä paljon kuin lehmä juomavesiautomaatin toiminnasta. Erikoista tässä unessa - kuten monessa muussakin unessa, jonka olen viime aikoina nähnyt - oli se, että puhuin unen alusta loppuun englantia. Kun siinä kokosin sitä penteleen rengasta, siihen viereen tuli joku heppu, joka yritti pölliä sen. Minä tietysti huudahdin kiukkuisena: "Leave my tire alone or I’ll punch you in the nose!"

Tosi terve tapa ratkoa erimielisyyksiä, vai mitä.

Tällä viikolla pitäisi saapua pari ponia. Ja yksi kustomikin on valmistumassa. Lätkäisin sen nimeksi Titania, koska se näyttää ihan Titanialta.