Sinä vihaat - koska sinua vihattiin.
Haluat nähdä toisten kasvoilla sen saman tuskan kuin minkä tunnet omassa sisimmässäsi.
Sinä työnnät toiset pois - koska sinutkin työnnettiin pois.
Et päästä ketään lähelle. Ajat kaikki pois. Pelkäät liikaa.
Hylkäät toiset - koska sinutkin hylättiin.
Et halua kokea sitä tuskaa enää koskaan uudelleen, sillä se repisi sinut kappaleiksi.

- Myrskytär

Mieletön lumimyräkkä ulkona. Tuiskuaa ja myrskyää. Törkeen siistiä, kuten muuan tuttuni sanoisi. Tällaista ei olekaan ollut moneen vuoteen, ainakaan niin että minä muistaisin; viimeinen kova lumimyrsky taisi olla vuoden 1997 paikkeilla. Muistan sen erityisen hyvin, koska seisoin silloin ulkona talomme pihassa ja katselin, kuinka myrskyhevoset riehuivat pitkin pihaamme, pöllyttivät lunta pitkiinsä ja saivat puut taipumaan. Se oli upeaa. Ja uskokaa tai älkää, minun tekee nytkin mieli mennä pihalle seisomaan, mieluiten jonnekin korkealle.

Olin herättyäni helvetin äkäinen, koska heräsin - yllätys tai ei - tytön parkuun. Sillä on nyt menossa semmoinen vaihe, että se nousee seisomaan sängynpäätyä vasten ja huutaa siinä sitten kurkku suorana, koska se ei vielä osaa mennä itse takaisin istumaan. Odottelen vain kauhulla sitä aikaa, kun se rupeaa tekemään sitä keskellä yötä. Nyt se ei sentään tee sitä vielä muulloin kuin nukkumaan mennessä ja herätessä. Niin, ja aina välillä tulee mieleen semmoinen kysymys, että miksi minun pitää aina herätä aamulla kahdeksalta? Onhan meitä täällä sentään kaksi aikuista.

Tässä muuten pari uusinta kuvaa meidän apinasta. Tämmöinen kiljukaula minut herättää aina aamuisin melkein kellontarkasti kahdeksalta.

Depersonalisaatiota? Derealisaatiota? Kyllähän minun pitäisi tietää, koska olen kokenut ensimmäisen, ja toista käyn läpi parhaillaan.

Voi jeesus. Onkohan minulla aikoihin ollut näin tollo olo? Tuntuu kuin leijuisin jossain ihme kuplassa. Mikään ei tunnu todelliselta. En edes tunne kunnolla omaa kehoani. Ajatukset puuroutuvat, raajat puutuvat, kaikki tuntuu vieraalta. Ihan kuin näkisin unta. Tai olisin pilvessä (vaikkakaan en tiedä miltä se tuntuu koska en ole ikinä kokeillut pilveä) tai lievässä humalassa. Hirveä olotila! On itsessään, muttei kuitenkaan ole.

Luin jostakin, että epätodelliset olotilat ovat ruumiin keino suojata mieltä liialta emotionaaliselta paineelta. Eli siis äärimmäisen stressaavassa tilanteessa tai silloin, jos mieleen nousee jotakin tuskallisia muistoja, aivot tavallaan kytkevät itse itsensä pois päältä. Tunnekeskus kuolettuu hetkeksi. Lyö itsensä oikosulkuun. Täh. Mitähän minä nyt sitten olen muistanut?

En tiedä. Tuntuu kuin olisin henkisesti kuollut ja silti jotenkin elää kituuttaisin ruumiissani. Pitäisi mennä sinne kilpirauhaskokeisiin, mutta ensinnäkään en ikinä saa itseäni ylös niin aikaiseen aamulla (testit pitäisi ottaa ennen kymmentä), ja toisekseen pelkään, että tulokset ovat taas "siinä rajoilla". Eli siis olen sairas, mutta koska veriarvot ovat viiterajoissa, en saa lääkitystä vaikka olo olisi miten kehno tahansa.

Sekavaa. On. Anteeksi sekavuuteni.

Tässä taannoin seurasin yhtä mielenkiintoista keskustelua eräällä palstalla. Siellä aiheena oli lasten fyysinen kurittaminen. Jo sanakin itsessään kalskahtaa nykyään ikävältä; siitä tulee mieleen remmit ja piiskat ja nyrkit ja pieksemiset sun muut pahoinpitelyt. No, siellä suurin osa oli sitä mieltä, että lapseen ei tietenkään saa kajota millään negatiivisella tavalla ja kaikki pitää pystyä selvittämään keskustelemalla ja läpä lässyn lää, mutta osa sentään ymmärsi sen, että vanhemmankin käämit voi joskus kärähtää ja että satunnainen luunappi ei lasta tapa, jos lapsi sen vastapainoksi saa runsaasti hyväksyntää ja rakkautta. Kumma kyllä, siellä joku sanoi, että luunappi tai tukistus on heikon vanhemman merkki, koska silloin lapsi ei suinkaan ole tehnyt mitään pahaa, vaan vanhemmalla vain meni hermot. Niin, vanhemmalla yleensä tämmöisessä tilanteessa on mennyt hermot siihen, että lapsi ei tottele tai usko.

Mutta aihe rönsyili kurituksesta lapsiin yleensä. Siinä vaiheessa yksi keskustelija siellä herätti kiinnostukseni. Tai oikeastaan parikin keskustelijaa. Se yksi oli sitä mieltä, että lapsia pidetään nykypäivänä jotenkin viattomina ja täysin syyntakeettomina: lapset eivät tämän käsityksen mukaan voisi ikipäivänä tehdä tahallaan mitään pahaa, koska he eivät ymmärrä. (Siis tässä puhuttiin 5-10-vuotiaista, jotka muuten vissiin jo ymmärtävät.) Ja kun hän sitten totesi samaan hengenvetoon, että lapsetkin ovat vain ihmisiä ja voivat olla ihan yhtä paskamaisia ja ilkeitä kuin aikuisetkin, niin eikö siellä sitten kuoro ilmestynyt huudahtelemaan: "Ei voi olla totta… sanoitko sinä että paskamaisia! Ei lapset voi olla paskamaisia! Taidat pitää lapsia jotenkin lähtökohtaisesti pahoina, ja heistä pitää siksi piiskata paha pois niinkuin keskiajalla ajateltiin??" Siinä vaiheessa hajosin ihan täysin ja meinasin tipahtaa tuoliltani.

Ei vaan, tämä on ihme juttu. Meno on ihan hulvatonta nykyään. Perusasenne on todellakin se, että lapset ovat viattomuuden huipentuma ja he eivät ymmärrä tekojensa seurauksia eikä heitä siksi "saisi" rangaista. (Ja siis edelleen puhutaan yli viiden vanhoista lapsista. Kolmivuotiaskin ymmärtää sanan "ei".) Tämä tulee esille niin lastenkasvatusoppaissa kuin laajemmassakin kontekstissä, muun muassa siinä, jos lapsi tekee jotain pahaa (töhrii paikkoja, kiusaa toisia, haistattelee opettajalle). Ketä tästä rangaistaan? Ei ainakaan lasta! Vanhemmat siinä pistetään syytetyn penkille ensimmäisinä, ja seuraavana opettajat, ja sitten koulu tai päiväkoti tai harrastukset tai musiikkimaku tai yhteiskunta. Lapsihan on viaton.

Lopputuloksena tästä rumbasta on se, että lapset oppivat seuraavan sanoman: Mikään, mitä te teette, ei ole teidän vikanne, vaan kaikesta teidän toiminnastanne vastaa viime kädessä joku muu. Jos esimerkiksi koulukiusaaja ei koskaan joudu itse vastaamaan tekosistaan, vaan aina rangaistaan vain hänen vanhempiaan (tai jopa kiusattua ja tämän vanhempia), onko ihme, että hän aikuiseksi kasvettuaan tekee mitä mielii ja kuseen jouduttuaan sysää kaiken vastuun käytöksestään yhteiskunnalle? Kiusaamistapaukset pitäisi ratkaista minun mielestäni sillä, että sille kiusaajalle itselleen sanotaan, että nyt jos ei rupea tuo touhu loppumaan niin hän siitä joutuu kuseen eivätkä esimerkiksi hänen vanhempansa. Vituttaa tämä nykyinen malli, että kiusaajan vanhemmat ja opettajat ja kiusatun vanhemmat ja lapsipsykologit ja ties mitkä vielä pitävät hienoja palavereitaan ja keskustelevat ja tekevät sopimuksia, ja samalla kiusaaja itse pääsee kuin koira veräjästä, joutumatta kenties koskaan toden teolla tulisille hiilille siitä että käyttäytyy paskamaisesti. Kyllä vain: paskamaisesti.

Lapsetkin ovat vain ihmisiä, ja heidän kuluu vastata teoistaan ihan yhtä lailla kuin aikuistenkin. (Lievemmillä malleilla siis tietysti, mutta kunhan joutuvat sovittamaan rikkeensä edes jotenkin.) Miten he muka muuten oppisivat?

Onko muita "kropalla kapinoijia"?

Tämä on varsin eriskummallinen ilmiö. Ja melko tuhoisa tapa osoittaa vihamielisyyttä. Mutta no can do, kun sen on kerran oppinut niin sitten se istuu minussa kuin tatti, eikä siitä pääse eroon sormia napsauttamalla.

Olin kuulemma lapsena semmoinen, että kun joku asia ei mennyt mieleni mukaan, rupesin räyhäämään. Eli siis: purin kiukun ulospäin ja osoitin suuttumukseni hyvin voimakkaasti. Tämä on se terve tapa, kunhan sitä vähän jalostetaan, niin ettei kanssaihmisten pidä koko ajan kulkea varpaillaan ja pelätä seuraavaa kohtausta.

Joskus varhaisteini-iässä juttu keikahti sitten toisinpäin. Itse asiassa ihan päälaelleen. Aloin yhä enemmän osoittaa vihaani niin, että käänsin sen itseeni. Rääkkäsin itseäni, mökötin ja pakotin sillä tavalla toiset kitumaan sisäisesti: "Katso nyt mitä teit, eikö tunnu viheläisen pahalta, kun minusta tuntuu tältä / kun minä teen näin." En oikein tiedä mikä sen käänsi. Kenties se, että opin hiljalleen vanhempieni tavan ilmaista negatiivisia tunteita. Meillä oli periaate, että mitään ei sanottu ääneen; kaikki nieltiin ja sitten mökötettiin. Ei ihme, että minäkin sisäistin sen.

Teininä sitten rupesinkin kapinoimaan näläntunteella ja itseni repimisellä. Purin huulet verille, revin käsivarsia lyijytäytekynällä, klemmarilla, hakaneulalla ja veitsillä (tykkäsin repiä, en niinkään viiltää) ja kaivoin ruvet haavoista. Paastosin aina koko koulupäivän. En muista koko yläasteen ajalta kuin pari kertaa kun kävin syömässä. Siinä yhden-kahden aikaan päivällä nälkä oli aina pahimmillaan. Minulla oli tapana istua välitunnit rappukäytävässä, kuunnella Moonspellin Wolfheartia ja tuijottaa ikkunasta ulos kuin kuollut. Joskus piirtelin vihkooni verisiä, raakoja kuvia. Opin sietämään nälkää ja nautin siitä kivusta ja siitä, kun se aikansa raivottuaan katosi ja toi tilalleen hyvän olon. Minä olin voittanut. Hallitsin kehoani.

En koskaan ollut anorektikko. En ikinä ole laihduttanut tietoisesti, enkä tarkkaile sairaalloisesti painoani tai sitä, mitä pistän suuhuni. (Enemmän olen vaarallisen välinpitämätön ruokavalioni suhteen.) Mutta 8. ja 9. luokalla olin laiha kuin tikku ja tukkani rupesi lähtemään päästä. On mielenkiintoista katsoa ensin 8. luokan kuvaa, jossa minulla on pitkä, paksu tukka puoleen selkään, ja sitten 9. luokan kuvaa, jossa tukkani on hapertunut latvoista ja on eloton ja kiilloton, tuskin puolia siitä mitä se oli vuosi aikaisemmin. Silloin, kun olin masennuksen pohjasyövereissä, söin about kaksi leipäpalasta päivässä. Siinä vaiheessa elimistöni meinasi lyödä hanskat tiskiin. Siitä seurasi kaikenlaista vähemmän mukavaa oiretta, joista jatkuvat vatsakrampit eivät edes olleet pahin. Nyt olen saanut tukkani ja kiloni takaisin ja näytän melko terveeltä, mutta se vaati sen, että rupesin syömään kunnolla. Vaikeaa se on edelleenkin, juuri tuon ruumiin kiduttamisen periaatteen vuoksi.

Vieläkin minä kapinoin ja uhoan ensimmäiseksi sillä, että kieltäydyn puhumasta. Toisekseen sillä, että kieltäydyn syömästä. Käännän sisäänpäin vihani, jonka pitäisi suuntautua ulospäin, minusta poispäin. Ai niin, ja kun olen oikein raivoissani, en suinkaan näytä sitä ulospäin - vaan rupean repimään ihoani. Pakotan muut katumaan sanojaan ja/tai tekojaan sillä, että kidutan itseäni fyysisesti. Näytän ihan konkreettisesti, miten minuun sattuu.

Odotan sitä päivää, että uskallan huutaa jollekulle päin naamaa. Se voisi olla vaihteeksi terveellisempää.

Kaksi miksi -kysymystä tänään. Toinen koskee tätä eriskummallista tapahtumaa: sain Brimiltä palkinnon. Eka kysymys tuohon liittyen oli: Täh? Toinen taas: Miksi? En minä ole mitään palkitsemisen arvoista tehnyt.

Toinen taas kuuluu: miksi olen tässä tilanteessa? Eihän sen näin pitänyt mennä. Elämäni, nimittäin. Minun piti päästä yliopistoon ja lukea itseni professoriksi tai kandiksi ja sitten mennä tylsään työpaikkaan ja elää elämäni vähän hassahtaneena mutta harmittomana yksinäisenä sutena. En odottanut koskaan tapaavani miestä, joka ottaisi minut tosissaan. Minun ei ikinä pitänyt tehdä lapsia. Eikä minun koskaan pitänyt jäädä istumaan perseelleni kotiin sillä välin kun molemmat siskot opiskelevat ansiokkaasti tai käyvät ansiokkaasti töissä. Miksei minusta ole samaan? Mikä minussa on vikana?

Aivan järkyttävä angsti päällä taas tänään. Tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. En mitenkään päin jaksaisi enää miettiä, mitä myydään, että saadaan ensi viikolla ruokaa. En jaksaisi miettiä yliopiston pääsykoetta enkä sitä mitä teen ensi syksynä sen joutavan kesken jääneen ammattiopiston kanssa. Ja mitäs sitten jos en pääse nytkään yliopistoon? Istun perseelläni vielä toisen vuoden. Ja paskat, eiköhän tässä ole menossa kotona istumista jo aika lailla kolmas vuosi.

Haluaisin vaan töitä, josta tienaisi sen verran, että tulisi toimeen eikä tarvitsisi kituuttaa päivästä toiseen. Ja semmoisen työpaikan, ettei hommia tarviisi raahata kilotolkulla kotiin joka päivä. Työpaikan, jossa minun ei olisi pakko koko ajan hymyillä ja esittää ylisosiaalista. Onko se liikaa vaadittu?

Yksi uusi kustomi valmiina, kolme kustomia valmistumassa, ja tänään saapui kahden ponin paketti. Tässä kuvia.

Star Catcher, eka G3-pegasus, oikein spesiaaliponi vuodelta 2004. Nds-puolella on punaisia kynän (?) jälkiä, mutta muuten ihan ok.

Spring Fever, Season Ponies 2003 -sarjasta. Loistokunnossa.

Kotikeiju, kaverilleni mennyt tuparilahjaponi. Tämä keijukainen tuo onnea hänen uuteen kotiinsa (Psst - ei saa kertoa kenellekään, mutta tämä on tehty G1-muottikopiosta)

Eikö ole ihanaa, kun lapsi sanoo ensimmäisenä ymmärrettävänä sananaan äiti tai isi? Tai jopa kukka tai tutti? Sitä lämmintä tunnetta ei voi sanoin kuvata, kun kuulee oman lapsensa puhuvan ensimmäistä kertaa. Nyt se alkaa viimeinkin olla ihminen, ihan oikeasti!

Niin. Olisihan se ollut kivaa, kun meidänkin likan ensimmäinen sana olisi ollut äiti. Tai vaikka se tutti. Hyvä sentään kuitenkin, ettei mennyt niin noloksi, että olisi käynyt niin kuin miehen veljenpojalla, jonka eka sana oli: "Voivittu!" (Oli kuulemma kiva käydä kaupassa "puhuvan" lapsen kanssa. )

Meidän likka sanoi tänään ensimmäisen sanansa. Se mietti ensin pitkän aikaa otsa rypyssä, ja viimein se sanoi mietteliäästi: "Kakka."

No, olihan siinä sikäli perää, että sillä oli kakat vaipassa.

Tässäpä kuvasatoa kaverin bändistä viime perjantailta. Komea oli show. Tykkäsin!

Olisin ottanut enemmänkin kuvia, mutta kamera perkele söi patterit jo keikan puolivälissä.

Rupesin vain ihmettelemään tätä mysteeriä ihmisten välisessä viestinnässä.

Mikseivät ihmiset voi sanoa suoraan mitä haluavat? Itse olen ainakin huomannut, että kaikki menee hyvin niin kauan, kuin puhuu suoraan (ei tietenkään törkeästi). Että sanoo toiselle vain sen, mitä haluaa, eikä yritä jotenkin kiertelemällä ja kaartelemalla saada toista toimimaan haluamallaan tavalla. Saati sitten kieroilulla.

Minä olen sosiaalisesti niin tautisen tomppeli, etten vissiin tajua, jos joku yrittää vihjata minulle kautta rantain, mitä minun pitäisi tehdä tai miten käyttäytyä. Minulle pitää sanoa suoraan. Haluan ihmisten puhuvan minulle suoraan. Kiertely ja valehtelu ja selän takana paskan puhuminen on huonoa ja lapsellista käytöstä. (Ihan kuin itse en olisi ikinä lapsellinen tai syyllistyisi moisiin…)

Toisekseen, jos joku yrittää vihjailla minulle vaikka olevansa kiinnostunut minusta, en tajua sitä. Tai sitten, jos joku on minulle vain ystävällinen, eikä ole välttämättä kiinnostunut, niin saatan ylitulkita sen ja luulla, että hän on kiinnostunut.

Siispä: puhukaa suoraan. Maailma olisi paljon helpompi paikka, jos ihmiset puhuisivat suoraan.