Kirpparipäivän saalis: kaksi ruminta ponia mitä on ikinä tehty. Pakko oli ottaa molemmat matkaan, kun ne olivat niin halpoja. Ja toinen oli sitä paitsi omituinen.

Surprise Twins Pony. Tämä on oikeasti ehkä kaamein hökötys mikä ikinä on ponin nimeä kantanut, mutta silti se oli pakko ottaa matkaan. Perusteellisen pesun ja kampauksen jälkeen siitä tuli siedettävän näköinen.

Lemon Drop ennen pesua ja puunausta. Tämä jos mikä on omituinen tapaus. Tämä oli ihan räkäkunnossa, mutta se oli otettava mukaan, sillä kaviot näyttivät tältä:

Ei siis minkäänlaista vuosilukua tai edes Hasbron leimaa, vain HONG KONG. MLP Arenalla mietittiin, että se on varmaan tehdasvirheinen NC Lemon Drop. Ha! Löysinpäs kerrankin jotain erikoista.

Pitkästä, pitkästä aikaa sain taas tuherrettua muutaman piirustuksen. Aarnikotkia tällä kertaa. Niitä minä enimmäkseen nykyään piirtelen.

Olen vähän vanhanaikainen, mutta teen yhä suurimman osan töistäni ihan käsin, lyijykynällä, tussilla ja puuväreillä. Osaan kyllä muokata kuvia Photoshopilla ja Paintshopilla ja tehdä näyttäviäkin digitaalisia taideteoksia. En vain ole koskaan oikein innostunut siitä. Pidän enemmän vanhanaikaisista metodeista, ja arvatkaa miksi? Koska ne ovat aidompia. Kun värität puuväreillä, et voi pyyhkiä väriä pois, jos teet mokan. Se on tietyllä tapaa hyvin armotonta: on tehtävä keralla oikein. Oikeassa elämässä ei ole Kumoa-nappia. Sori vaan, mutta kunnioitan huomattavasti enemmän sellaisia kuva-artisteja, jotka tekevät taideteoksensa käsin eivätkä tietokoneella. (Avaan sateenvarjon paskamyrskyä odotellen…)

Lisäsin oikealla olevaan valikkoon Saavutuksia-osion, johon ilmestyy tulevaisuudessa muitakin teoksia.

Kaikki on niin sekavaa. Pidin välivuoden tytön takia, ja nyt olen ihan sekaisin, kun pitäisi palata kouluun. Minulla on jäljellä koulua enää muutama hassu tutkinto, mutta en ole ihan varma, puhuimmeko me silloin vuosi sitten opettajan kanssa, että käyn puuttuvat tunnit tämän vuoden opiskelijoiden kanssa - vai en. Opettajat ovat lomalla, joten en saa sitä naista kiinni kysyäkseni asiasta. En tiedä siis olenko tämän vuoden päätoiminen opiskelija vai en. En siis tiedä saanko opintotukea ja -lainaa vai jotain muuta tukea. Laskujen eräpäivät lähestyvät, auto pitäisi katsastaa. Ei jaksa. Saisinko ruveta talviunille?

Aloin tänään syömään kalkkitabletteja. Ottaa päähän kun kynnet ovat kuin paperia. Varmaan tuo aika epämääräisen hajanainen ruokavaliokin vaikuttaa asiaan, mutta kokeillaan nyt niitä kalkkitabuja ensin. Rahat ei nimittäin riitä siihen että söisi lämpimän ruuan edes joka päivä. Ei, jos haluaa ruokkia tenavan ja kissan ja akvaariokalat ja maksaa myös laskut. Järjetöntä.

Tämmöinen vuodatus tällä kertaa. Toivon vilpittömästi, että tämä maailma menisi äkkiä pöntöstä alas, niin ei tarviisi kitua enää kauempaa.

Tänään tapahtui taas pitkästä aikaa semmoista että minulta meinasi mennä hermot, ja vieläpä tosi räiskyvästi. Olen järkyttynyt paitsi siitä mitä kuulin, myöskin omasta käytöksestäni - tai oikeastaan reagoinnistani kuulemaani.

Käytiin anoppilassa kahvilla tuossa iltasella. Juteltiin siinä sitten kaikenmoista, ja sitten anoppi tokaisi jotain, että hän taitaa nyt sitten olla murhaaja. Hän oli tappanut mansikkamaalleen rastasverkon alle pujahtaneen räkätin heittämällä sitä kivellä. Hän oli kyllä uhkaillut pistää niitä räkättejä mullan alle aikaisemminkin, mutta tähän mennessä olin kuvitellut, että ne puheet jäisivät uhkailun tasolle. Olin kai sitten jotenkin naiivi. Puristin teekuppini korvaa ehkä rystyset valkoisina siinä vaiheessa kun kuulin mitä lintuparalle oli tapahtunut parin typerän mansikan tähden. Naamallani oli kaiken aikaa melko vakuuttava hymy, mutta silmäni olivat toivottavasti jääkylmät. Yllätin itsenikin olemalla yhtä aikaa tyynen rauhallinen ja villin raivoissani. Olisin halunnut kysäistä, että tuntuuko nyt paremmalta, kun hän on saanut eliminoitua yhden vaarallisen eläimen pihapiiristään, ja että meinasiko hän sitten tappaa kaikki räkätit jotka eksyvät syömään - saisiko tähän kohtaa fanfaarin, kiitos? - Hänen Mansikoitaan. En kysäissyt. Tokaisin vain, että eivät ne kyllä hänen mansikoitaan ole, ihan vapaasta tahdostaan ne näyttävät siellä kasvavan. Sitten loppuiltana en sanonutkaan enää mitään. En viitsinyt. Jos olisin avannut suuni, olisin ruvennut kirkumaan kuin harpyija.

Anteeksi vaan, mutta minä en voi ymmärtää. En vaan kerta kaikkiaan kykene tajuamaan, miten kukaan voi olla niin tunnevammainen, että tappaa viattoman luontokappaleen (olettaen että kyse ei ole itsepuolustuksesta tai siitä että kyseinen eläin olisi kuolettavasti loukkaantunut tai sairas). Ja vain joidenkin vitun mansikoiden takia. No okei, minulla ei ole koskaan ollut mansikkamaata eikä marjapensaita. Mutta jos olisi, huolehtisin kyllä siitä, että niissä olisi säälliset marjaverkot. (Kävin katsomassa anopin marjamaan, ja niistä verkoista olisi mennyt siilikin läpi.) Ja sitä paitsi inhoan marjaverkkoja. Siilit, sisiliskot ja linnut jäävät niihin yhtenään kiinni ja kokevat hitaan ja tuskallisen kitumiskuoleman, ellei kukaan tule päästämään niitä irti.

Kun olin pentu, pelastin pihapiirin metsiköstä kaikki siipirikot linnut, mitä löysin. Minulla oli räkättejä, pulu, lokki, sorsa, harakanpoikanen, pari varista, viherpeippo, sinitiainen ja punatulkku. (Ei tietenkään kaikkia niitä yhtä aikaa.) Olisi kenties ollut armeliaampaa jättää ne kuolemaan luontoon, mutta en voinut. En vaan kestänyt ajatusta siitä. Nykyään ajattelen vähän eri tavalla. Siipi- ja raajarikot eläimet luonnossa ovat eri juttu. Useimmiten ne kuolevat nopeasti, nimittäin petojen saaliina. Mutta on ihan eri asia tappaa eläin tarkoituksella ja itsekkäästi.

Jaa entä ihmiset sitten? Vitut ihmisistä. Minä vihaan niitä.

Huoh. Olisi tosi kiintoisaa analysoida, mistä tämä hillitön, raivoisa puolustusasenne avuttomia eläimiä kohtaan oikein kumpuaa. Ehkä siitä, että on epäreilua, että kymmenen kertaa isompi ja älykkäämpi ihminen menee ja listii jonkun eläimen vaan siksi kun sattuu huvittamaan. Mutta mikä siinä epäreilussa sitten on niin ärsyttävää? Ehkä jatkamme siitä toisella kertaa.

Jätin räkätin muistoksi pienen kukkakimpun. Ja niitä mansikoita en muuten suuhuni tunge.

Olen jo pitkään halunnut likalle hatun, mutta kaupasta ei tuntunut löytyvän millään sellaista jonka haluaisin. Kaikki nykyajan lastenhatut ovat ihan kaameita. Joko uusretroa tai sitten jotain kuvottavan yksinkertaista roskaa. Päätin sitten tehdä itte. Mummo lähetti minulle mustaa, kukkakuvioista kangasta, joka ei nyt ihan mahtavaa ollut, mutta menetteli. Kaavoissa vähän kangerreltiin ja ompeluvaiheessa kirottiin, plus että sekä kankaat että koneet meinasivat lentää seinään useaan otteeseen. Mutta lopputulos on ihan käypä. Katsokaa vaikka.

Ja se on jopa sopiva!

Seuraavaksi voinkin sitten alkaa ommella samettilätsää…

Sainpas viimeinkin napattua muutaman hyvin onnistuneen otoksen Pedostani. Se istui juuri sopivasti valkoista seinää vasten ja tähysteli ylös tietokoneeni näytön päälle.

Tämä onnistui tosi hyvin. Ihanan surumielinen katse.

Joku on puraissut Petoa nenusta.

Kuvat © Myrskytär

Palailin tuossa sunnuntaina viikonloppureissulta siskon luota ja toin mukana kaksi uutta asukkia laumaan.

Baby Drummer, oikein nätti orivarsa. Kuvan ottamisen jälkeen kiharsin vielä karvat, sillä tämän ponin harjakset kuuluvat oikeasti olla kiharat.

Merry Treat, 8. vuoden spesiaaliponi. Täydellisessä kunnossa. Muuten tämä on kaunis poni, mutta tuo symboli on… öhh… no, jääköön sanomatta.

Lisää on tulossa sitten kunhan ensin teen siskolle vaatteita. Saan niistä poneja maksuksi.

Edit: Tämä unohtui vielä! Kaverilta ostamani G3 Spring Breeze. Suloinen otus.

Uutta kansoitusta akvaarioon! Eilen saimme kolme uutta pikkuista partamonnia. Ne tuotiin ämpärissä, josta ne kaadettiin uuteen asuinsijaansa, joten tyypillisesti akvaarioon menivät ensin kasvit, sitten paskat, ja sitten vasta kalat. Monnit ovat kummallisia otuksia. Ne tarttuvat haaviin ja ämpärin pohjaan ja pussin kylkeen eivätkä suostuisi päästämään irti vaikka vesi katoaa ympäriltä. Ja ne niiden poskipiikit, ai että ne ovat ihanat. Rakastan monneja! Haluaisin meille semmoisen hervottoman ison purjeplekon, mutta pelkään vähän, että se keksisi käyttää pikku partiksia aterianaan tai jotain…

Tässä pari kuvaa pikku monneista ja muistakin asukeista. Akvaario on nyt vähän vaiheessa, mikä tarkoittaa sitä, että uudistan kalastoa pikkuhiljaa. Siksi fisuja on nyt luvattoman vähän. (Perhana kun nuo pikku monnit ovat vaikeita kuvattavia!)

Kuka löytää monnin?

Lurps, lasia, lurps.

Iso partamonninköntys, ainakin 4-vuotias Deileos. Vaikka että eihän tämä iso ole, noin 8-senttinen, mutta iso noihin pikkuisiin verrattuna…

Pikku monni (keramiikkakoristeen alapuolella) ja tulipyrstö Tulinuoli.

Toinen kuva Tulinuolesta, akvaarion komistuksesta.

Ja Tulinuoli taas (kolmas kerta toden sanoo).

Leväbarbiparvea. Nämä kaverit lähtevät piakkoin uuteen kotiin.


Arion, linssilude. 5-vuotias lehtikalakoiras.

"Shy pose" Confetti oli ensimmäinen ponini. Sain sen joskus viisivuotiaana. Siksipä ei yhtään yllätä, että minulla on joku kumma pakkomielle saada käsiini jokainen erilainen Confetti mitä vaan löytyy. Minulla on niitä jo viisi:

Vasemmalta oikealle: perulainen, hongkongilainen, custom baby ja kaksi shy pose -versiota.

Tässä vielä peru Confetti lähikuvassa. Se saapui tiistaina. Jännä poni. Haisee ihan vahaliidulle, ja harjasten oranssi raita on mennyt ajan mittaan ihan pöperöksi. Ei tuo oranssi yleensä käyttäydy noin. Ja sitten vielä kuvaa kavionpohjan teksteistä (laitoin ponin seisomaan skannerin päälle ja skannasin, kun kamerassa ei riittänyt potkua tarkentaa):

Vielä olisi hankintalistalla ainakin neljä eri Confettia: italialainen, oranssi argentiinalainen, perus-argentiinalainen ja NC-versio. Plus tietty nirvana baby Confettit. Argiet maksavat omaisuuden. Taidan jättää ne myöhempään.

Tämä Princess Sparkle tuli samassa paketissa perulaisen kanssa. Täydellinen!

En olekaan kirjoitellut mitään asiapitoista hyvään aikaan. No, täältä pesee.

Tulipa tuossa mieleeni ihmetellä muuan asiaa, kun katsoin omaa, nyt reilun vuoden vanhaa tyttölastani.  Kersa on iloinen kuin mikä ja niin tyytyväinen, että oma isänikin sanoi: "Tuo tyttö on niin kiltti, että se on ihan epäreilua!"

Joka paikassa tuoreille vanhemmille toitotetaan, että pienelle vauvalle on tärkeintä olla emotionaalisesti läsnä. Että fyysinen hoito on ihan yhtä tärkeää kuin olla iloisella tuulella ja näyttää rakastavansa vauvaa. Köh köh. Tässä kohtaa minä esitän eriävän mielipiteen, pääasiassa sen vuoksi, koska tuo on äärimmäisen stressaava ohjenuora vastaleivotulle äidille. Vanhemmat kenties vielä totuttelevat siihen, että yöt ovat yhtäkkiä rikkonaisia ja pieni rääkyvä nyytti pitää aina asettaa etusijalle, ja sitten heille sanotaan, että heidän pitää hoitaa vauvaansa hymyssä suin. Sanopa kolikkivauvan vanhemmille, että heidän pitää nauttia lapsestaan tai muuten hänen kehityksensä häiriintyy!

Minä olin hemmetin masentunut vauva-aikana. Elin ensimmäiset puoli vuotta ihan täydessä sumussa, itkin ja raivosin itsekseni ja toivoin, että olisin kuollut ja että voisin jotenkin palata ajassa pari vuotta taaksepäin ja jättää koko vauvan tekemättä. Mutta hoidin tytön silti. Jotenkin onnistuin ajattelemaan sen verran muitakin kuin vain omaa napaani, että vaidoin vauvan vaipat, syötin sen ja pidin sitä sylissä, kun sitä itketti. En koskaan jättänyt tyttöä itkemään tuntikausiksi. En vain kyennyt oikein olemaan tunnetasolla läsnä koko hommassa, koska olin niin alamaissa. Ja katsokaa nyt tuota lasta. Vaikuttaapa hirveän masentuneelta ja elämäänsä kyllästyneeltä, vai mitä?

Pointti tässä oli nyt se, että vauvan tarpeisiin on vastattava viipymättä - mutta vanhempien ei tarvitse pitää siitä. Äiti voi syöttää vauvaansa vaikka hampaat irvessä ja yökkäillä kakkavaippaa vaihtaessaan, eikä siitä tarvitse kantaa syyllisyyttä niin kauan kuin hän todella syöttää vauvan ja vaihtaa sille vaipat. Tunteet ovat tunteita. Niihin on jokaisella oikeus. Pienelle vauvalle on varmasti paljon stressaavampaa, jos vanhempi näyttelee iloista, vaikka on kaikkea muuta. Minä uskon ihan henkilökohtaisen kokemuksen perusteella (ja kokemuksia on useampiakin kuin vain tämä oma pentu), että kun vauva on pieni, hänen perusturvallisuudentunteensa kasvaa ennen kaikkea fyysisten tarpeiden täyttämisestä. Ei niinkään siitä, että vanhemmat ovat koko ajan hyväntuulisia ja hymy korvissa ja elämä on niin ihanaa.

Kyllähän sitä tietenkin lohduksi sanotaan, että "kaikki eivät rakastu vauvaan ensi silmäyksellä…" mutta siitä jää aina jotain sanomatta, ihan kuin olisi epänormaalia, ettei hullaannu siihen parkuvaan punaiseen olentoon saman tien. Vanhemmille ladotaan ihan liikaa valmiita tunnekuvioita, ja sitten he tuntevat syyllisyyttä siitä, kun eivät tunne "niin kuin pitäisi". Vauvanhoidosta ei tarvitsekaan tykätä. Se on vain jotain, mikä on tehtävä.

Ugh. Olen puhunut.

Tämmöinen kauan odotettu kööri tänään.

Happy Tails Ponies -sarjan Tabby. HT-ponien muovi on hassun pehmoista, ja poni pysyy tuskin pystyssä. Mutta kiva kopukka silti. Rakastan tuota posea.

Sunblossom, viimeinen puuttuva rengas Glittery sweetheart sisters -poneista. Nyt mulla on kaikki!

Yo-Yo. Tätä söpöliiniä olen kuolannut ehkä jo vuoden päivät, kauemminkin. Nuo pikkuiset pegasokset ovat aivan ihania!

Viime yön uneni oli jokseenkin mielenkiintoinen - ja todentuntuinen. Ensiksi puhelimeeni hyökkäsi kuin muka päivityspaketin muodossa jokin virus, joka ohjasi kaikki puhelut jonnekin muualle kuin minne niiden olisi pitänyt mennä. Se myös lisäsi nimiluetteloon jotain 1000 outoa nimeä lisää. En pystynyt soittamaan kenellekään, kun puhelu ohjautui aina jonnekin seksilinjalle. Sitten vähän myöhemmin sama paska iski tietokoneeseeni. Aina, kun yritin mennä nettiin, Firefox heitti minut jonnekin pornosivulle. Kovalevy oli täynnä jotain paskaa joka hidasti koneen toimintaa puolella. Eikä Norton huomannut yhtään mitään.

Kaamee uni. Ihan liian realistinen.