Kello on yhdeksän, joten enää ei nyt mikään hirveän aikainen aamu ole…

Tyttö nukkuu yleensä yhdeksään tai puoli kymmeneen. Tänä aamuna se heräsi jo seitsemältä, ja parku tietysti kantautui varmaan koko talon läpi. Sinnittelin puoli tuntia ja nousin lopulta katsomaan, mikä on hätänä. Siellähän se pikku-akka seisoi sängyssään ja huusi, kun tutti oli tipahtanut lattialle. Tökkäsin tutin likan suuhun ja painelin takaisin nukkumaan. Ja sitten en saanutkaan enää unta, koskapa mies jyrisi jälleen kerran kuin se jo mainittu moottorisaha. Että se ottaa minua pannuun. Se ottaa päähän ja vituttaa, vaikka järjellä ajateltuna tiedän, ettei hän voi sille mitään. Minä vaan olen niin pirun herkkä unieni suhteen. Jos minut herätetään kesken unien, voi olla helkkarin varma siitä, että olen äkäinen kuin pulloon lukittu ampiainen ainakin seuraavat puoli päivää.

Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Limbonic Artin Beneath the Burial Surface soi taustalla, vaikka - kummallista kyllä - minun tekee itse asiassa älyttömänä mieli kuunnella Soul Asylumia. Runaway Train, joka oli hitti joskus 90-luvulla, soi päässäni koko viime yön. Kuuntelin sitä joskus seiskaluokalla paljonkin. Se on semmoista leppoisaa rokkia, ja minä lukeudun enemmän musiikkimakuni puolesta gootteihin tai blackmetallisteihin, mutta olen silti säilyttänyt sen levyn, koska tykkään siitä. Ihan samalla tavalla kuin olen säilyttänyt Stratovariuksen Visionsin tai Meat Loafin Bat Out of Hell II:en (joilla molemmilla saisin vannoutuneen blackmetallistimieheni ehkä hyppäämään ulos ikkunasta). 12-vuotiaana kuunnelluista levyistä en onneksi ole säilyttänyt Apulantoja tai Rasmuksia. Mutta Helloweenit, pari Megadethia, Camelin kokoelma ja Dream Theaterit ovat hyllyssä vieläkin.