Brim nakkasi kätösiini haasteen. Tässä tulee:

"Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Omituisia tapoja… hmm…

1. Peseydyn aina "järjestyksessä" kun olen suihkussa. Jos en pese itseäni tietyllä rutiinilla, unohdan, mitä olen jo pessyt ja mitä en. Pesen myös hampaat aina just tietyssä järjestyksessä, sillä tavalla, mikä opittiin jo pentuna hammaslääkärissä.

2) Puhun itsekseni. Kuulemma itsekseen höpisevät ihmiset ovat älykkäitä! (Tai sitten umpihulluja.) Ei kun siis puhun itselleni, en millekään näkymättömille kavereille. En tiedä miksi. Olen aina tehnyt sitä. Tosin pyrin rajoittamaan sitä julkisella paikalla liikkuessani, ja samoin, jos meillä on vieraita tai jos mies on kotona. Lapsen kuullen sen sijaan kehtaa jutella itselleen. Tähän samaan kategoriaan lukeutuu varmaan myös se, että laulan kotona. Voi naapuriparkoja…

3) Ei voi mennä ulos, jos ei ole meikattu kulmakarvoja ja ripsiä. Luultavasti perua niiltä ajoilta, kun sain tuon tuostakin kuulla olevani ruma.

4) Luen sängyssä. Raahaan aina jonkun kirjan sänkyyn ja lueskelen sitä ennen kuin tuntuu että silmät eivät enää pysy auki. Silloin, kun on menossa joku isompi kirjoitusprojekti, luen aina illalla mitä olen päivällä kirjoittanut, merkkaan niihin korjaukset ja korjaan ne koneelle seuraavana päivänä. Olen kai maailman ainoita harrastelijakirjailijoita, jotka lukevat ja korjaavat omia teoksiaan.

5) Kun pesen meikkejä pois, pesen aina vain toisen silmän kerrallaan. Minulla on joku pakkomielle pitää ympäristöä silmällä. Sekin on luultavasti lapsuudesta peräisin.

Haastan Cheetahbirdin, Katyan ja PinkRockaBabyn kertomaan omituisuuksistaan. Muita en blogimaailmasta tunnekaan.

Nyt ei vanha enää tajua. Siis mikä tässä onnettomassa otoksessa liittyy luontoon? Kuvakin itsessään on harvinaisen huono. Eikö luontokuvan pitäisi kuvata luontoa eikä kaupunkia tai ihmisiä?

Teininä tuli purettua henkistä pahaa oloa omaan itseen ihan konkreettisesti. Taisin siitä jo joskus aikaisemmassa postauksessa kertoakin: viiltelin käsieni ihoa vaikka sun millä ja sitten revin ruvet auki. Kynsienvierustat pureskelin rikki ja revin kynsitikkuja pois niin että verta vuoti. Koskaan en viiltänyt syvään: tiesin, ettei äiti saisi nähdä jälkiä.

Se oli tietynlaista avun huutamista. Epätoivoista, mutta avun huutamista silti. Kai sitä jotenkin ajatteli, että pakko purkaa vihaa itseensä, kun ei sille ole muutakaan kohdetta. Koulussa toivoin, että joku olisi huomannut jäljet ja kysynyt, mikä on hätänä. Jotkut kaverit huomasivatkin. Heidän reaktionsa eivät vain olleet sitä mitä olisin tarvinnut. Ja äidin reaktio oli vielä pahempi.

Itse asiassa en muista yhtäkään sellaista kertaa, että äiti olisi nähnyt minun repineen käsiäni. Alitajuisesti sitä vain tiesi - tai sitten luuli - että jos hän olisi nähnyt jäljet, hän olisi saanut hysteriakohtauksen ja ruvennut sättimään ja syyllistämään minua ja lopuksi todennut, että minun on parempi olla tekemättä moista enää ikinä, jos haluan elää saman katon alla hänen kanssaan.

Ehkä kaikista pahin asia, mitä viiltelijälle voi sanoa, on kieltää häntä viiltelemästä. Yhtä paha on tuomita koko touhu ja pitää sitä heikkouden merkkinä tai jonakin merkillisenä teinien angstaamisena. Kumpikin suhtautumistapa vain ruokkii sitä itsevihaa ja -inhoa, mikä useimmiten löytyy viiltelemisen pohjalta.

Amerikan intiaanien parissa oli tapana viilellä kehoonsa haavoja suruaikana. Suruaika tarkoitti siis sitä, että joku läheinen, yleensä aviopuoliso, on kuollut. Heidän keskuudessaan leikattiin myös hiukset surun merkiksi. Uusi ilmiö tämä ei siis ole.

Mitä sitten pitäisi sanoa, jos näkee jonkun käsissä jälkiä? Ei yhtään mitään, jos jäljet ovat vanhoja. Mutta jos ne ovat tuoreita, kannattaa varovaisesti herättää keskustelua siitä, painaako tätä ihmistä jokin ja että onko hänellä hyvä olla. Minä ainakin aikoinaan kaipasin vain sitä, että joku olisi tullut kysymään, onko kaikki kunnossa. Olisin kyllä niihin aikoihin varmaan saanut raivarit ja haistatellut kyselijälle, mutta silti kaipasin sitä, että edes joku välittäisi.

…ja nyt kättä polttelee ikävästi. Ranne, kämmen ja sormet ovat vähän viilokkia nyt. Mutta fyysinen kipu on helpompi kestää kuin henkinen.

Liian paha olla että kykenisin edes puhumaan siitä.

Lisäyksiä…
Tuli tuossa mieleen, että kun äiti menee puhumaan pahasta olostaan jollekulle, hänelle sanotaan yleensä ensimmäiseksi, että yritä jaksaa, lapsesi tarvitsee/tarvitsevat sinua. Muutenkin masentuneille sanotaan helposti, että läheisesi tarvitsevat sinua, jaksa heidän vuokseen. Mutta mitä järkeä siinä on? Minä ainakin pillastun, jos minulle sanotaan noin. Miksi pitäisi jaksaa elää pelkästään toisten vuoksi? Ei ihminen voi olla onnellinen eläessään elämää vain siksi kun toiset eivät halua hänen kuolevan pois.

Tuo menee vissiin samaan sarjaan kuin nykyinen pakolla hengissä pitäminen. Kaiken maailman vihanneksetkin sun muut aivokuolleet halutaan pitää elossa, vaikka heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia enää elää ihmisarvoista elämää. Elämän arvostamiseen kuuluu myös sen arvokas lopettaminen, kun siihen on aihetta. Kyllä. Kannatan eutanasiaa. Tosin kun miettii, miten kiero ihmismieli on, niin ehkä ihan hyvä, ettei moinen vaihtoehto sittenkään ole laillinen.

Miksi pitäisi jaksaa? Kun mikään ei koskaan muutu ja aina jokainen päivä on toisensa kopio. Herään aamulla ja kituutan päivän vain päästäkseni illalla takaisin nukkumaan. Unen ja todellisuuden ero on nykyään se, että todellisuudessa tuntuu kuin ruumis painaisi kaksisataa kiloa ja pää olisi täynnä sumua. Väsyttää aina vaan. Ei se siitä miksikään muutu. Ja ne, jotka kehottavat ottamaan itseään niskasta kiinni ja lähtemään lenkille, voivat kiitos vain panna turpansa kiinni. Lenkkeily ei paljon huvita enää siinä vaiheessa, kun kroppa on niin loppu, että kaupassa käynnin jälkeen pyörryttää.

Niin joo: lääkärissä kävin. Tämänkertainen sentään otti minut tosissaan. Verenpaine, syke, keuhkot tms. ihan normaalit, eikä kilpirauhanen tuntunut paineltaessa epänormaalin suurelta. Imusolmukkeet kaulalla normaalit. Lähetti verikokeisiin. Kävin siellä eilen ja kuppasin ehkä kuusi putkiloa verta itsestäni. Lisäksi lääkäri sanoi, että psykologi ottaa minuun yhteyttä. Jee. Sehän se varmaan auttaakin.

Et muuten usko miten jumissa voi olla niskat. En tiedä onko tämä eilisen piirtämisen vai huonon nukkumisen tulosta, mutta joka tapauksessa tuo niska-hartiaseutu on niin jäkissä nyt ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tukkakin on likainen ja kaipaisi pesua.

Pikkulapsen tutit ja kissan lelut ovat muuten yhdessä suhteessa aika samanlaisia. Lapsi jemmaa tuttejaan johonkin salapaikkaan ihan samalla lailla kuin kissa nakkaa lelunsa jonnekin tyyliin sohvan tyynyjen väliin, eikä kumpiakaan löydä kukaan muu kuin asianomainen itse. Siinä sitä sitten ihmetellään, kun lapsi karjuu nukkumaan mennessä tuttia kurkku suorana, mutta vaikka talossa on neljä tuttia, niistä ei löydy sillä hetkellä ensimmäistäkään. Minne ihmeeseen ne on tungettu? Ja en muuten ole edes laskenut, montako kissan leluhiirtä olen kaivanut sohvan takaa, maton alta, sohvatyynyjen välistä, hellan ja kylpyammeen alta, vesikupista jne. Ja Peto tietenkin näyttää aina viatonta naamaa. "Mites se nyt tuonne joutui?"

Sain sitä piirrosta väritettyä eilen jonkun verran. Tänään pitäisi jatkaa. En vaan tiedä onnistuuko, kun tuo hartiajumi on niin kaamea.

Vähän kehno valokuva lyijykynäluonnosvaiheesta…

Värisuunnitelma, tehty printille.

Valmistuu toivottavasti huomenna tai ylihuomenna.

Jatkanpa nyt vielä.

Silloin, kun olin raskaana, söin Omega 3 -kapseleita. Niistä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Aloitin ne nyt kuitenkin uudestaan, kun kuulin, että ne saattavat auttaa ääreisverenkierron häiriöihin. Minulla kun on nykyään koko ajan sormet niin kuin jääkaapista otetut nakit. Ei kykene tekemään oikeen mitään tarkkuutta vaativaa, ja se jos mikä vituttaa.

Saas nährä nyt sitte.

Ps. Tämä ponitus on unohtunut esitellä. Viitosvuoden Rattles:

Huomaa taas että kilpirauhasarvot vetelee vajaalla. Kulunut viikko on ollut ihan kauhea: koko ajan palelee, iho kuivuu, jalat ja kädet on kuin jääpalikat, masentaa ja itkettää, aloitekyky on ihan nollassa (saatan jumittaa aamulla sängyssä tai iltapäivällä tietokoneen ääressä monta tuntia), ajatus ei kulje edes sitä välttämätöntä tahtia, ei jaksa keskittyä mihinkään, naamaa ja kaulaa turvottaa, ja kurkussa on taas se omenan kokoinen patti nimeltä X. Aamuisin peilistä katsoo Oopperan kummitus ja koko päivän on semmoinen olo, että voi kun saisi ottaa pikku tirsat.

Tänään on palellut koko päivän. Meillä on aika lämmin, mutta silti minua palelee. Tuossa yksi päivä mittasin kuumeen, kun tuntui olevan lämpöä. Olin ehkä tiputtaa silmät päästäni kun näin sen lukeman: 35,4. Että alilämpöä sitten. Tilanne korjaantui jo samana iltana, mutta silti oli hetken aikaa vähän semmoinen olo, että nyt on jotain pielessä. Olo on kuin flunssassa ilman flunssaa.

Bongasin uuden ihastuksen musiikillisella puolella. Meillä on ollut aikaisemminkin hyllyssä Cradle of Filthin levyjä, mutta minä en suuremmin ole välittänyt muista kuin Nymphetaminesta. Mies tuossa pari päivää sitten kuunteli uusilla kaiuttimillamme Lovecraft & Witch Heartsia. Minä olin tikkana olohuoneessa ja tivasin että mitä tämä on. Vaikka että tiesinhän minä mitä se oli. Danin laulutyylistä ei voi erehtyä. (Ottaa vaan pattiin kun välillä se mies kuulostaa ihan Aku Ankalta jolla on paha flunssa.) Niinpä ryöstin levyn itselleni ja pengoin saman tien kaapista myöskin Dusk and Her Embracen. Hienoja levyjä molemmat! Miksen ole aikaisemmin tajunnut?

Nyt pitäisi melkein kirjoitella kirjoja eteenpäin, kun mies ja likka ovat anoppilassa, mutta kappas kummaa, nyt en sitten saa päästäni pihalle mitään kun kerrankin olisi tilaisuus. Mies varmaan katsoi paremmaksi antaa minulle vähän lomaa, kun kerta hajosin eilen ihan täysin ja järjestin taas semmoisen kohtauksen että oksat pois. Hävettää.

Ensi viikolla olis lääkäriaika. Meinasin että istun tuoliin ja sanon, että minä en tästä nouse ennen kuin tutkitte miksi olen niin saamarin väsynyt koko ajan.

Minä nyt sitten tein sen. Suoritin peruskoneiden käytön näyttökokeen hyväksytysti, vaikka ei siitä kyllä mikään hyvä numero tullut. Pääasia että meni läpi.

Ohjelmassa oli siis ensinnäkin maastossa liikkumisen näytön uusinta kartan tulkitsemisen osalta, koska se meni viimeksi päin mäntyä. Huvittavaa sinänsä, että se kosahti siihen, ettei meikäläinen osannut enää peruskoulutason matikkaa. Nyt se sitten meni läpi. Sain maastossa liikkumisen arvosanaksi 4 (arvoasteikolla 1-5). Hah! kerrankin sain hyvän numeron jostain.

No sitten se moottorisahatunarointi oli asia erikseen. Meidät paimennettiin metsään jo heti aamusta, ja pukineet piti ottaa mukaan itse. Piti siis tietää, että jalkaan kuuluvat viiltosuojahousut ja työsaappaat, käsiin rukkaset, päälle takki ja päähän kypärä visiireineen ja kuulosuojaimineen. Opettajat toivat sahat ja niiden varusteet.

En tiennyt mitään moottorisahan huollosta. Sen nyt sentään tiesin, mihin öljyä laitetaan, mutta että mitä öljyä? No en minä vaan muistanut. Turvallisuustekijät olivat vähän paremmin hanskassa. Tiesin ketjusiepparin, off-kytkimen ja takapotkusuojan, mutta opettaja muistutti sitten vielä rystyssuojasta. Teräketjun viilaamisesta minulla ei sitten ollut hajuakaan. Jossain vaiheessa minua rupesi jo naurattamaan itseänikin, kun en tiennyt mistään mitään.

Sitten piti kaataa kolme puuta: kaksi raivaussahalla ja yksi moottorisahalla. Se raivaussahajuttu meni ihan poskelleen. Kyllähän ne puut kaatuivat - eri asia sitten että minne. Ja lisäksi onnistuin tekemään tosi hienon takapotkunkin. Ennen sahausta kertasin mielessäni kaikki ne mokat, joita en saisi tehdä - ja tein sitten vuoron perään joka ikisen niistä. Meinasin unohtaa laskea kypärän visiirin alas, sahasin juuri terän sillä osalla joka potkaisee, enkä muistanut kallistaa terää siihen suuntaan mihin puun olisi pitänyt kaatua. Hämmästyttävää kyllä, opettaja ei nauranut kovin paljoa.

Puun kaataminen moottorisahalla meni ehkä parhaiten. (Jos ei oteta lukuun sitä, etten saanut sahaa itse käyntiin.) Käytössä oli semmoinen vanha Husqvarna, joka oli vähän tylsynyt, joten terää piti oikeasti painaa, että se upposi puuhun. Olin siihen mennessä sahannut vain sillä pikkuisella, kevyellä Stihlillä, joten tuotti vähän hankaluuksia käsitellä sitä isoa moottorisahaa. Suoriuduin siitä kuitenkin kunnialla. Jotakuinkin. Sahasin kaatokolon ihan mallikkaasti - sain viillot jopa osumaan kohdakkain! - ja sain kaatosahauksenkin oikeaan kohtaan, mutta en sahannut sitä ihan loppuun saakka, joten en saanut tyrkättyä puuta nurin. Siinä töniessäni sitä pikkuista mäntyä sammutin sitten sahan vahingossa. Kun kumarruin käynnistämään sitä uudelleen, kuulin vierestäni rytinää, ja kun käännyin katsomaan, näin puun kaatuvan itsekseen. Minä ja opettaja nauroimme molemmat. Puu ei jaksanut venailla kauempaa, vaan päätti kaatua omin päin. Siitä tosin tuli miinuksia, koska se oli turvallisuusriski.

Noh. Osaan nyt sitten virallisesti käsitellä moottorisahaa. Jotenkin ainakin.