Hello.

Viime viikko meni vähän ikään kuin päin mäntyä. En ole jaksanut evääni liikauttaa. Oli niin masentunut ja vittuuntunut olo, että olisin halunnut eristäytyä koko maailmasta - lopullisesti.

Maanantaina ja tiistaina tuli istuttua koulussa parilla luennolla, ja sitten tiistai-iltana sairastuinkin samaan mahatautiin, jonka mies ja likka ovat jo käyneet läpi. En nyt viitsi kertoa hupaisia yksityiskohtia sen tarkemmin, mutta sanotaanko, että huono olo tuli niin yllättäen, että yrjöt lensivät ihan jonnekin muualle kuin vessanpönttöön. Kuuratessani ajattelin monta kertaa, että ei se ainakaan tämän pahemmaksi enää voi mennä. Tähän saakka se on pitänyt paikkansa. Olo on nyt ihan hyvä, ja tämänaamuinen puurokin on pysynyt sisällä ilman ärsyttäviä vatsanväänteitä.

Se lääkäriaika olisi vajaan viikon päästä. Miten jaksan sinne asti? Jalat tuntuvat pettävän alta jo nyt. Raivostuttaa kun kukaan ei ota minua tosissaan. Olen ollut kävelevä kuollut ehkä viimeiset viisi vuotta ja koko ajan vaan pahenee. Aina minä vaan valitan, mutta teen hommani silti, kun vaihtoehtoa ei ole. Eipä niitä kukaan muukaan tee. Mitäpä jos joku aamu vaan jäisin sänkyyn ja ilmoittaisin, että minä en tästä nouse, joku muu saa hoitaa pikku-akan ja tiskata ja pestä pyykit?

Keskiviikkoaamuna makasin sängyssä vatsakivun kourissa ja heikkona edellisen yön oksentelusta, ja kun likka heräsi ja alkoi huutaa aamupuuroaan, minä tietty pyysin miestä hoitamaan sen. No kyllä hän sen hoiti, mutta ehkä pisimmän nurinan jälkeen mitä olen ikinä kuullut. Siinä ohimennen hän sitten ilmoitti äkäisellä äänensävyllä, että kyllä sinä siitä ylös pääset, kun hänkin pääsi. Tuli vähän semmoinen olo että haista vittu. Olisin joutunut hoitamaan likan koko päivän, jos en olisi saanut naapurin mukavaa tätiä lapsenlikaksi. Toisaalta, mitäpä muuta sitä saattoi odottaakaan, sanoo tämä katkera, vittumainen ämmä. Enhän minä ole ennenkään saanut kipeänä levätä.

Okei, kyllähän minä olisin päässyt siitä ylös. Jalat kyllä kantoivat jotenkuten. Mutta oksu meinasi tulla jo siinä kun nousin istumaan, puhumattakaan siitä, kun nousin jaloilleni. Niin että olisiko minun sitten pitänyt vahtia tyttöä ämpäri kainalossa ja julmetun heikkona vain siksi kun mies valvoi yön ja halusi nukkua aamupäivän?

No, ehkä tämä oli kosto siitä, kun lähdin maanantaina kouluun ja jätin vatsakivun kourissa kituvan miehen kahdestaan likan kanssa. Sinänsä se ei kyllä oikein päde. Ensinnäkin, minun oli pakko mennä. Toisekseen, hommasin tytölle lapsenvahdin, jotta herran ei tarvinnut liikuttaa persettään. Mikä tässä yhtälössä on pielessä? Kertoisiko joku, miksi minun - ja naisten ylipäätään - pitää tehdä kotityöt ja lapsenkaitsemiset silloinkin, kun he ovat sairaina? Eiväthän miehetkään mene töihin silloin kun he ovat kipeänä!

Vittu että ottaa aivoon. Tekisi mieli tehdä jotain todella ilkeää.