Yrittäessäni löytää järjellistä syytä minua nykyään (ja joka kevät) vaivaavaan jatkuvaan pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunteeseen ynnä vatsavaivoihin törmäsin mielenkiintoiseen sivustoon. Olen vieraillut kyseisellä sivulla joskus ennenkin, silloin kun minua ahdisti oikein tosissaan, ja sain sieltä silloin lohtua. Nyt löysin sieltä lisää pohdinnan arvoisia ajatuksia.
Kuulin sanonnan, jonka mukaan pelko paikantuu vatsaan ja munuaisiin. Siksipä ihminen, joka on kovin pelokas, on yleensä myös "vatsalla jännittäjä", hänellä on vatsahaava, ärtyvän suolen oireyhtymä tai muita toiminnallisia vatsavaivoja. Tämä siis riippumatta siitä onko pelko tiedostettua vai ei. Ruumiilliset reaktiot ovat sitä voimakkaammat, mitä kovemmin tunnetta yritetään vaientaa ja unohtaa. Myös munuaisvaivat (esimerkiksi lisämunuaisten vajaatoiminta) aiheuttavat pelkotiloja ja paniikkikohtauksia osittain hormonitoiminnan muuttumisen seurauksena.
Jatkuva oksettava olo ja ongelmat ruuansulatuksen kanssa voivat olla psyykkistä alkuperää. Myönnän, että tämä kuulostaa huuhaalta, mutta minulla ainakin rentoutuminen auttaa pahoinvointiin (jolla ei siis ole fyysistä syytä). Ongelmaksi asian tekee se, että pelkään ja inhoan oksentamista ihan helvetisti, joten on vaikea rentoutua kun kuvottaa. Mutta jos onnistun, olo helpottuu.
Kun nyt ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani, niin onhan siellä ollut paljon asioita, joita olen pelännyt mutta jotka on selitetty pois tai joita en ole saanut pelätä. Jos lapsi ei saa pelätä, vihata tai surra, hän kapseloi nuo tunteet sisälleen ja muuntaa ne fyysisiksi oireiksi. Tunteita ei silloin vain ole olemassa. (Tämä ei siis ole minun ideani, vaan Tommy Hellstenin.) Pelkäsin erikoisia asioita, mutta pelkoni niitä kohtaan oli hyvin voimakasta: pelkäsin kovia ääniä, tulipaloja, traktoreita (saatan vieläkin ajautua kauhun valtaan joutuessani pimeälle talvitielle jossa lähistöllä ajaa lunta kuormaava traktori), kummituksia, humalaisia ihmisiä. Tuo äänten pelko oli järjetön mutta aivan erityisen voimakas. Arperger-persoonalle on kuulemma hyvin tyypillistä pelätä kovia ääniä, kirkkaita valoja ja muutenkin äärimmäisiä aisti-ilmiöitä, joten sen puitteissa en ylläty yhtään.
Traktorien pelkoni lähti varmaan siitä, kun teimme lapsina lumikinoksiin luolia. Äiti sitten kielsi sen ja sanoi, ettei lumeen saa kaivautua, koska jos traktori tulee ja pudottaa lumikuorman niskaamme, hautaudumme elävältä. Se oli tietysti kaamein kohtalo jonka lapsi voi kuvitella. Niinpä se pelko siirtyi kätevästi koskemaan traktoreita. Eikä mitä tahansa traktoreita, vaan nimenomaan niitä lumikuormaajia. Lumiauroja ja tiekarhuja en pelkää.
Toinen pelkoni koski kummituksia ja aaveita. Sekin oli voimakas pelko, joka saattoi pitää minua hereillä öisin. Näin lapsena paljon painajaisia, joihin liittyi aaveita ja kummittelevia esineitä, ja niissä unissa olin aina silmittömän kauhun vallassa. Tulipalopelkoni taas lähti 911-ohjelmasta. Siinä käsiteltiin paljon tulipaloja ja sitä miten pelastusyksiköt toimivat niissä. Eihän sellaista ohjelmaa olisi pitänyt 11-vuotiaan katsoa, mutta katsoin silti. Saatoin valvoa yökaudet haistellen asunnon ilmaa savun varalta, tai käyden koko ajan tarkistamassa, että hellan levyt olivat pois päältä.
Äiti opetti minut pelkäämään juoppoja ja humalassa olevia ihmisiä. Koska meillä paheksuttiin kaikkea alkoholinkäyttöä, humalatila yhdistettiin riehumiseen ja väkivaltaan. Myös ukkini oli aina juovuksissa kun kävimme hänen luonaan. Minulla on myös hämärä muistikuva, että setäni (joka oli umpijuoppo) rupesi joskus riehumaan kännissä meidän ollessamme heillä kylässä, ja meidän piti karata sieltä yön selkään. Olin silloin enintään viisi- tai kuusivuotias.
Nyt ei pysty kaivelemaan vanhoja enempää. Tulee liian paha olla.
