Eilen oli melkoinen päivä. En tiedä johtuuko siitä vai mistä, että olen nyt ihan kuitti.

Eilen aamupäivällä kävin tytön ja naapurin rouvan kanssa ulkona. Käveltiin lammen vierustaa, ja tuntui että tyttö jaksoi kävellä paremmin kuin minä. Ulkoiltiin puolitoista tuntia. Se oli mukavaa. Pitäisi jaksaa lähteä pihalle useammin, mutta kun ei aina jaksa. Tuo uskalluspuoli on myös vähän ongelmana: pelkään ihmisiä. Nykyään ihmiskammo on taas ihan kamala. Luulin jo päässeeni siitä eroon, mutta ei.

Vaihdoin myös pienimuotoisesti järjestystä huoneessani: siirsin yhden lipaston huoneen toiseen reunaan. Se tosin vaati sen, että ensin piti siirtää piirustuspöytää, että sain sen lipaston ylipäätään pois nurkasta. Lipaston päälle laitoin sen vanhan parisataisen Pentiumin, joka toimii pelikoneenani, ja sen viereen skannerini. (Palaan kohta tämän omituisen manööverin tarkoitukseen.) Olin tosi virkeä ja tunsin jaksavani ihan mitä vaan, mutta silti oli kiva, että meillä oli käymässä eräs miehen tuttu, joka auttoi minua huonekalujen siirtelemisessä. Itse tahdoin hoitaa tietokoneiden kantamiset. On niitä ennenkin tullut raahattua prkl.

Sitten vielä eilen illalla lähdettiin yhtäkkisen päähänpiston johdosta käymään anoppilassa 40 kilometrin päässä. Kello oli kahdeksan, mutta mitä siitä. Hypättiin autoon koko porukka ja lähdettiin matkaan. Siellä sitten minulle iski väsy, ja meinasin nukahtaa anopin sohvalle Mitä nainen haluaa -leffan ääreen. Ei se sen leffan vika ollut - se on hyvä elokuva - mutta kun nukutti vaan niin vietävästi.

Eilen myös tuli syötyä vähän huonosti ja vähän liikaa kaikkia herkkuja, ja se sitten kostautui yöllä. Heräsin nimittäin kolmen aikaan semmoiseen oloon että päässä pyörii ja vatsaa kääntää. Nousin ylös, keitin sitruunamelissateetä ja hörpin sitä, ja kuvotus meni hiljalleen ohi. Samalla myös huomasin, että tuo meidän uusi kannettava HP ei enää käynnisty. Se on tosin kuulostanut pidemmän aikaa siltä, että sinne on jäänyt loukkuun ampiainen; prossun tuuletin on hajoamassa ja leikannee kohta kiinni. Mutta vika ei voinut olla siinä, koska safe mode käynnistyy kyllä. Windows ei vaan suostu käynnistymään normaalisti. Kummallista: en ole asentanut siihen yhtään mitään uutta varmaan kuukauteen, ja vielä eilen se toimi ihan hyvin. Nämä on näitä tietokoneiden temppuja, joita ihmisen järki ei käsitä.

Minun piti tänä aamuna mennä verikokeisiin (taas kerran ne kilpirauhasarvot), mutta en jaksanut. Olin niin tyytyväinen, kun sain unta sen pahoinvointikohtauksen jälkeen, että halusin kerrankin nukkua. Ja sitä paitsi tänä aamuna oli ukon vuoro herätä tytön kanssa. Menen sitten huomenna.

Tämä päivä on mennyt vähän harakoille. Olen vaan nukkunut ja nukkunut ja välillä käynyt laahustamassa zombina ympäri kämppää. Piparminttutee piristi vähän, mutta vieläkin olo kuin kevyesti huumatulla. Johtunee varmaan eilisestä riehumisesta ja herkkujen syömisestä.

Niin, se vanha pelikone. Ja se lipaston paikan vaihto. Edellisessä postauksessani puhuin siitä typerästä skannerista, joka ei toimi tässä uudessa koneessa. Tai siis ei se skanneri ole typerä vaan tämä uusi kone ja ennen kaikkea Vista, joka ei suostu tunnistamaan koko masiinaa. No, päätin sitten kokeilla, toimiiko koko skanneri: kytkin sen tuohon Pentium I:een ja asensin sen siihen. Kyllä vaan toimi. Eli siis vika ei olekaan onneksi skannerissa eikä kaapelissa, vaan tietokoneessa. Sen ei kai pitäisi olla mikään hyvä uutinen, mutta on silti: tiedän ainakin, että skanneri toimii. Niinpä tein tuosta Pentiumista skannauskoneen. Skannailen kuvat siihen ja kuljetan ne muistitikulla tälle uudelle koneelle. Nerokasta! Tosin tarvitsen suunnitelmani toteuttamiseen vielä PCI-väyläisen USB-kortin, koska ne kuvat eivät kuitenkaan mahdu disketille. Mutta no problem - kyllä sellainen jostain löytyy.

Äyh. Vielä pitäisi lähteä kauppaan ja postiin. Ei vaan jaksas.

Vaihdoin joku aika sitten käyttikseni XP:stä Vistaan. Olen ollut tyytyväinen kaikin puolin, mutta yksi asia falskaa: en saa skanneriani toimimaan. Se ei tosin ole ihmekään, kun ottaa huomioon sen, että kyseinen laite on Agfa SnapScan, LPT-porttiversio vuodelta 2001. En tahdo luopua siitä, en vaan tahdo. Minulla on tuommoinen uusi HP:n monitoimilaite, mutta sen skanneri on ihan perseestä, kun vertaa tuohon kuusi vuotta vanhempaan Agfaan. En ole vielä nähnyt missään toisessa skannerissa niin hyvää kuvanlaatua kuin tuossa vanhassa rakkaassa. Ja nyt sitte pitäisi luopua siitä vain siksi kun tämä typerä Vista ei suostu tunnistamaan sitä.

Ongelmahan tässä ei ole se, etteikö skanneri tai softa toimisi Vistassa. Softa eli ScanWise toimii kyllä oikein hyvin ja ajuritkin sain asennettua. Ongelma tuntuu olevan siinä, ettei koko käyttöjärjestelmä ymmärrä, että tuohon LPT-porttiin on kytketty yhtään mitään. Olen yrittänyt vääntää ja kääntää tätä pulmaa vaikka miten päin enkä keksi ratkaisua. Kokeilin vaihdella portin tyyppiä biosissa, testasin EPP:tä ja ECP:tä (ja tajusin vasta sitten että sen pitää nimenomaan olla se EPP), eikä auttanut. Pistin ohjelmiston yhteensopivuusasetuksiksi Windowsin aikaisemmat versiot aina ysivitosesta XP:hen saakka. Ei. Asensin ajurit uudestaan ja uudestaan, boottasin koneen ehkä kaksikymmentä kertaa, eikä toimi. Scanwise lähtee päälle, mutta ilmoittaa, ettei löydä skanneria.

Ja vasta nyt, kun olen kohta viikon sekoillut tuon kanssa, mieleeni on tullut se kaikista yksinkertaisin vaihtoehto. Ehkä skannerin kaapeli on rikki. No, sen saa selville vain yhdellä konstilla: testaamalla skanneria vanhemmassa koneessa. Jos se ei toimi siinäkään, on kaksi vaihtoehtoa: hajalla on joko skannerin portti tai sitten se kaapeli. Kumpikaan ei tulisi yllätyksenä.

Ei kun testimään…

Mutta tuosta Agfasta en luovu. En!

Takana (ja toivottavasti edessäkin) on muutama aivan ihana päivä. Olen ollut henkisesti virkeämpi ja hyväntuulisempi kuin aikoihin ja olen jaksanut tehdä asioita ihan toisella lailla kuin sanotaan vaikka parikin viikkoa sitten. Olkoonkin että kroppa lyö välillä ylikierroksille, kyllä minä sen kestän. Pidän vain peukkuja pystyssä sille että tämä olotila jatkuu.

Jotenkin hassua, että kun yksi häijy oire poistuu, toinen tulee tilalle. Kävin läpi pahoinvointi- ja uupumuskauden; sitä seurasi päänsärkyviikko; päänsärkyviikon jälkeen tuli vatsakipu-ruokahaluttomuusaika ja nyt on jäljellä enää vain se vatsakipu. Tai no, on vähän harhaanjohtavaa puhua kivusta. Enemmänkin se on eräänlaista lievää särkyä ja kolotusta, joka tuntuu tuossa pallean kohdalla kyljissä, selässä ja vatsassa. Se ei ole vaarallista, en ainakaan usko - mutta älyttömän ärsyttävää kyllä.

Nyt eräs työryhmä on repäissyt ehkä parhaan jutun kuukausiin: TV-lupa muuttuu kaikille pakolliseksi mediamaksuksi. Huippujuttu tuossa on nimenomaan se, että joka naama maksaa 175 € vuodessa, riippumatta siitä onko kotona minkäänlaista televisiota saatikka antennireikää/digiboksia vaiko ei. Minun mielestäni tuossa on jotain perustuslain vastaista. Ei kai joku yritys - olkoonkin että kyseessä on YLE - voi rohmuta kansalaisilta rahaa palveluista, joita nämä eivät käytä? Miksi helvetissä asiasta pitää tehdä näin vaikea ja epäreilu? Miksei YLEn tuotantoa voisi ihan yhtä hyvin rahoittaa veroista, jolloin koko juttu olisi paljon reilumpi köyhille ihmisille? Minä en vissiin maksa semmoisesta mitä en edes harrasta. En ole katsellut telkkarista yhtään mitään varmaan kahteen vuoteen. Ja tuo 175 euroa per koti on oikea ryöstösumma! Kaveri laski, että tuolla uudella maksutavalla YLE tienaisi tuplasti sen mitä nyt. Että liekö ehkä hiukan rahastuksen makua kyseessä.

On tämä Suomi mennyt hulluksi. Vituttaa tämmöinen lammaskulttuuri: toinen toistaan tyhmempiä lakeja ja sääntöjä laaditaan, rahaa kiskotaan kunnilta ja köyhemmiltä kaksin käsin, ja suomalaiset senkun suostuu kaikkeen mukisematta. Kun nyt ei vaan tarvitsisi aukaista suutaan ja sanoa vastaan. Sehän se vasta olisikin kamalaa, kun pitäisi ruveta uimaan vastavirtaan, hui hirvitys.

Alan olla oma itseni taas kun jaksan räyhätä asioista, heh.

Eilen oli valtavan hyvä päivä: jaksoin tehdä kaikenlaista, virtaa riitti ja olin iloisen tyytyväinen. Kävin kaupunginkirjastolla kuuntelemassa sisätautilääkärin luentoa kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja yllätyin siitä, miten paljon tiesin asiasta jo ennestään; en oppinut luennolla juuri mitään uutta. Luennolla oli myös eräs vanha äitini tuttava, jonka kanssa kävimme kahvilla tapahtuman jälkeen. Sitten suuntasin TM:n luokse. Olin luvannut käydä siellä, ja sitä paitsi halusin tietää kuulumisia, koska en ollut nähnyt häntä pitkään aikaan. Istuskelin hänen kämpillään puhumassa paskaa pari tuntia, ja sitten minun piti lähteä, koska kello oli jo kymmenen illalla ja bussit velottavat tuplataksan yhdentoista jälkeen. Ja vieläkin siinä vaiheessa olin ihan virkeä.

Tänä aamuna herääminen kävi vähän hitaasti, ja heti noustuani huomasin, etten kyennyt oikein syömään mitään. Yökötti. Yritin saada puuroa alas ja sain syötyä puolet. Sen jälkeen rupesi olemaan semmoinen olo, että kohta iskee hypertyreoosikohtaus päälle: kämmenet hikoili, ajatukset sinkoili ja tuntui siltä kuin suonissa olisi virrannut sähköä. Se ei ole kiva tunne vaikka mieliala lentäisikin yhtä korkealla kuin minulla tällä hetkellä. Keitin sitruunamelissateetä - joka siis auttaa hypertyreoosin oireisiin rauhoittamalla hermostoa - ja naukkailen sitä tässä nyt. Kohtaus meni ohi, toivotaan ettei tule takaisin. On se jännä miten tämän tulehduksen kourissa voi sinkoilla hypotyreoosista hyperiin viikon sisällä. Joka päivä oppii näemmä jotain uutta.

Tai sitten moinen johtui siitä, että eilen ei tullut syötyä oikein hyvin. Mistä sitä tietää.

Ps. Pääsin yritys- ja projektitoiminnan näytön läpi arvosanalla 2. (Arvoasteikko 1-5.) Olen ihan tyytyväinen, koska tavoitteenani oli, että pääsen sen edes läpi. Inhottavan kuiva aihe, yäk.

Taisin riemuita liian aikaisin. Eilen aamulla hotellin aamiaisella en saanut syötyä mitään, kun oli niin huono olo - varmaan krapulanpoikasta siitä lauantai-illan tupakansavusta. Päivä ja ilta menivätkin sitten ihan hyvin: ei vatsaoireita.

Tänä aamuna heräsin ja ajattelin, että onpas hyvä olo, ei väsytä, masenna eikä vatsaankaan koske - ei edes yökötä yhtään! Kurkku on vain vieläkin kipeänä. Se on kipuillut nyt muutaman päivän.

No eikös se yökötys palannut sitten tuplana tai jopa triplana nyt puolenpäivän aikaan, samoin vatsakrampit. Kerkesin syödä muutaman palasen suklaata ja sitten yritin käydä syömässä. Sain puoli paahtoleipää alas ja sitten tuli niin suuri yökötys, etten kyennyt syömään enempää. Nyt sitten istun ja ihmettelen mitä tekisin. Nälkä olisi, mutta ei huvita syödä. Näinkö tämä loppuelämä kuluu, hedelmäsoseita ja jugurtteja syöden ja kamomilla/sitruunamelissateetä juoden? Masentava ajatus.

Hmm. Johtuisiko moinen tuosta suklaasta? Se ajatus masentaa minua vielä enemmän.

Viikonloppu meni mukavasti. Sisko tuli meille lauantaina kahden aikaan, ja siitä tunnin perästä oltiin matkalla kohti Seinäjokea ja Firebox Metal Festin toista päivää. Mentiin siskolikan Mersulla, jonka pakoputki vuoti vähän, jonka ohjaus oli vähän epävarma ja jonka öljyvalo vilkutti vähän väliä. Samaan kyytiin nousi myös L. Siinä istuessani kyydissä mietin, että hitto, minäkin haluan ajokortin. Olen ajanut traktorilla, mutten ikinä henkilöautolla!

Minulla ja siskolla oli majapaikkana ihan kunnon hotelli, jossa sai nukkuakin. En varmaan olisi tässä kunnossa lähtenyt mistään hinnasta mihinkään jonkun kaverin tutun luokse, jossa porukka olisi hillunut ympäripäissään läpi yön. Heitimme L:n kaveriporukkansa luokse, kävimme heittämässä kamppeet hotskuun, ja painelimme syömään. Sitten suunnistimme Rytmikorjaamolle. Sinne kulki Seinäjoen keskustasta ilmainen bussikyyti.

Eka bändi, joka soitti, oli Evoken. Sitä ei edes ehditty näkemään, koska oltiin paikalla vasta yhdeksän aikaan. Astuimme sisään just kun lavalla soitti seuraava, Spiritus Mortis. En tykännyt siitä. Lavashow oli harvinaisen hirveä eikä saatanaa huuteleva laulajakaan oikein vakuuttanut. Haettiin juomista ja pyörittiin ympäriinsä tuttuja etsien. Ei löytynyt ketään, vaikka porukkaa oli ihan kivasti paikalla jo siinä vaiheessa. L saapui kohtapuoliin, ihan kivan päissään hänkin jo. Minä olin kokislinjalla. En tykkää enää juoda kun kaikki alkoholi tekee minulle sikamaisen huonon olon. Johtuneeko sitten sekin kilpirauhashäiriöstä, en tiedä. Mutta ei se aina ole niin ollut.

Hämmästyin siitä, miten paljon ja miten siistin näköistä porukkaa Rytmikorjaamolla oli sinä iltana. Siellähän oli ihan kunnon gootti- ja blackmetal-ihmisiä, ja paljon! Lutakossakaan ei näe semmoista sakkia kuin äkäisimpien blackmetalbändien keikoilla.

SJ, MK ja muut saapuilivat paikalle siinä maissa kun italialainen Sparzanza (joka oli ihan jees mutta ei sävähdyttänyt suuremmin) riehui lavalla. Olivat jätkät muuten ihan kiitettävän päissään. MK ei tosin ollut yhtä pahassa kunnossa kuin silloin Swallow the Sunin keikalla viimeksi Lutakossa, vaan pysyi jopa jaloillaan tällä kertaa. Pojat olivat tietysti päättäneet repäistä ennen paikalle tuloa ja piirrelleet mustalla permanent-tussilla tatskoja ympäri kehoaan. MK:lla oli molemmissa käsivarsissa kieltämättä ihan hienoja piirrelmiä. SJ:kin piti näyttää omansa, jättikokoista vuohenpäätä joka kulki pitkin rintakehää ja mahaa, joten mieheltä lähti jossain vaiheessa paita ja melkein housutkin. Otin siitä tilanteesta kuvankin, mutten viitsi laittaa sitä tänne. Asianomainen voisi olla hiukka raivona.

Olin illan aikana harvinaisen seurallisella ja pelottomalla tuulella, joten löysin itseni juttelemasta aika monen uuden ihmisen kanssa. Yksi jannu liimautui seuraani jo aika alkuillasta ja yritti iskeä minua ehkä tunnin putkeen. Kehui minua kauniiksi ja olisi tarjonnut juomisetkin. Minä juttelin sille ihan nätisti, olihan se ihan kiva tyyppi, vaikkakin älyttömän päissään. Mutta ylläripylläri, se häippäisi paikalta, kun kerroin, että minulla on jo mies. Sitten näinkin sen vartin perästä seuraavan naisen luona. Ääh, inhoan tuollaisia pillun perässä juoksijoita! Voihan sitä nyt ihmisten kanssa (myös vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa) jutella vaikkei olisikaan heti ryhtymässä heitä naimaan.

Seuraavana listalla oli Rock Models -show. Inhosin koko juttua heti saman tien. Vihaan mallibisnestä muutenkin, ja vielä enemmän vihaan sitä, kun se tunkee metallimaailmaan. Lymysin tupakkapaikalle L:n ja siskon kanssa ja välttelin katsomasta lavalle päin. Tupakkipaikalla sitten eräs söpö pitkätukka katseli minua pitkään ja iski minulle sitten silmää. Menin niin häkellyksiin, etten osannut muuta kuin hymyillä hämmentyneesti. Olen aina ollut huono vastaamaan suoriin kohteliaisuuksiin.

Katatonia, jota varten koko festarille lähdettiin, nousi lavalle puoli yhdeltä Forgotten Tombin jälkeen. Siinä vaiheessa minua vietiin ja lujaa. Minä ja sisko tapeltiin tiemme niin lähelle lavaa kuin sinne baarin puolella pääsi, ja kun emme enää päässeet eteenpäin, huomasin seisovani sen äskeisen silmänvinkkaajan vieressä. Morjenstin ja hymyilin. En voinut muuta. Hän morjensti takaisin. Juteltiin jonkun verran keikan aikana (toisin sanoen huudettiin, sillä eihän siellä mitään kuullut jos ei karjunut toisen korvaan): heitettiin läppää kuin kaverit, eikä tämä edes yrittänyt iskeä minua. Tai jos yrittikin niin en tajunnut. Se kaveri oli niin mukava että annoin sille loput appelsiinimehustani (siinä vaiheessa iltaa olin siirtynyt kokiksesta appelsiinimehuun) ennen kuin suuntasin muualle, lähemmäs lavaa, ottamaan kuvia. Hän kysyi moneen kertaan, että eikö siinä oikeasti ole muuta kuin appelsiinimehua. Vakuutin, että ei ole. Hän oli ihmeissään ja vissiin vähän vaikuttunutkin. No, minä olisin vaikuttuneempi, jos pystyisin joskus juomaan alkoholia niin kuin normaalit ihmiset.

Olin ollut harvinaisen aivoton ja valinnut päälleni pitkän samettihameen ja pitkähihaisen paidan, joissa meinasin tukehtua. Lämpötila nimittäin nousi aika mukavasti siinä vaiheessa kun paikka oli tupaten täynnä innokkaita faneja. Niiden biisien aikana, joista en suuremmin välittänyt, pyörin enimmäkseen ympäri lavan edustaa ja napsin kuvia. Olin luvannut kuvata keikkaa parille kaverille, jotka eivät päässeet itse paikalle. Harmitti vaan se, etten tajunnut mennä lähemmäs lavaa ennen keikan alkua, ja toisekseen se, että kamerani on sellainen paska eikä ota hyviä kuvia keikoilta. Show oli muuten hyvä, mutta soundit olivat perseestä ja Jonas lauloi iloisesti nuotin vierestä melkein joka biisissä. Oli myös aika hauska tempaus sanoa suomeksi kiitos aplodeista. Tosin sitä kiitosta tuli aika monella kielellä välillä, ruotsiksi, suomeksi, englanniksi ja saksaksi… pojat olivat näemmä reissanneet pidemmän aikaa ympäri Eurooppaa.

Keikan loputtua törmäsin vielä siihen kaveriin, jolle olin antanut appelsiinimehuni rippeet. Esittäydyttiin ja toivotettiin hauskat illanjatkot. Se oli kiva tyyppi. Eniten teki vaikutuksen se, ettei hän yrittänytkään a) iskeä, b) tunkea mukaani, c) hipelöidä. Olisin voinut pyytää sen jätkän puhelinnumeron, jos en olisi varattu, haha

Tässäpä vielä pari hyvin onnistunutta kuvaa illan pääesiintyjästä. Kuten sanottu, kamerani on paska ja lisäksi en päässyt kovin lähelle lavaa, mutta jotain edes.

Jonasilla on kyllä komea tukka, ei voi muuta sanoa!

Tänään on ollut hyvä päivä. Heräsin melko virkeänä, ei ole ollut suurempia vaivoja kropassa eikä päätäkään enää särje. Mieliala on aika korkealla ja olo on jotakuinkin tasapainoinen. Ajattelin tuossa asioita juuri ja hihittelin itsekseni miettiessäni, että jos kertoisin lääkärille näistä minun mielialanvaihteluistani, hän yrittäisi varmaan lyödä minulle bipolaaridiagnoosin. Sitähän minulle on jo kerran ehdoteltu. Itsekin uskoin siihen jonkin aikaa - kunnes löysin tietoa kilpirauhastulehduksen ja mielialanvaihteluiden yhteyksistä.

Sain tänään ensimmäisen G1-ponipehmoni. Kyseessä on Cotton Candy, vähän kälyinen mutta ihan söpö. Kaveri toi sen junalla, ja minun piti käydä matkakeskuksella hakemassa se pois. Oli aika lystiä kävellä keskustan läpi vaaleanpunainen ponipehmo kainalossa. En kylläkään huomannut, että ihmiset olisivat tuijottaneet mitenkään normaalia enemmän. Olen sitten kai muutenkin niin eriskummallisen näköinen, ettei yksi pehmoponi enää muuta asiaa suuntaan eikä toiseen.

Näyttää siltä, että Pikku-Akalle on tulossa vesirokko tai jokin rokko. Hän on ollut pari päivää hermostunut, väsynyt, ruokahaluton ja kuumeileva, ja nyt tänään huomasin, että naamaan ja niskaan on ilmestynyt pieniä punaisia näppyjä. En ole vielä uskaltanut katsoa onko niitä muuallakin.

Olisi pari koulutyötä väsättävänä. Toinen on loppusilausta vaille valmis ja toista en ole vielä aloittanutkaan. Ei vaan yhtään nyt jaksais: kun on hyvä olo, haluaisin tehdä vaan kaikkea kivaa.  

Tänään lähti ensimmäinen 1,5 Thyroxinia. Let’s keep our fingers crossed.

En nyt oikein tiedä, pitäisikö hypätä suoraan ottamaan joka päivä puolitoista, vaiko tehdä taas se viikon siirtymäkausi, jolloin syön vain joka toinen päivä isompaa annosta. Kun kuitenkin kohtalaisen pahat vajisoireet on taas päällä. No, taidan noudattaa ainakin viikon loppuun asti sitä joka toinen päivä -meininkiä, jotta lauantain Seinäjoen reissu ei menisi pöperöksi minun paniikkikohtausteni takia.

Huomasin muuten, mistä ne vatsakipuni johtuivat: vehnäpaahtiksesta. Siis vaikka se oli täysjyväleipää. Damn it! Onko minulla nyt sitten vehnäallergiakin?  Keliakiaa se ei ole, koska ruisleipä ei aiheuta samanlaista reaktiota. Ainakin tähänastiset empiiriset tutkimukseni kieltävät keliakian. Katsotaan, mitä tapahtuu, kun jätän vehnän pois ruokavaliosta… 

Huomenna minun on pakko nostaa tyroksiiniannosta. Ei tästä tule enää mitään: kädet ja naama on turvoksissa ja koko ajan väsyttää niin etten pysy jaloillani. Ei se väsymys sinänsä mitään, mutta kun pää on samaan aikaan ihan sumussa. Mahakaan ei enää toimi prkl, kipuilee vaan ja kiukuttelee.

Hirveesti olisi taas tekemistä: olisi lukemista, koulutöitä ja piirtämistä, ponien kunnostusta ja kotihommia. Mut kun ei jaksa. Meinaan nukahtaa jo tähän koneen ääreen vaikka nukuin täydet yöunet ja heräsin vasta tunti sitten. Pikkuhiljaa alkaa jo melko lailla vituttaa: joko olen pahasti vajaalla tai sitten pahasti liikatoiminnalla. Välimuotoja ei näytä olevan.

Parilta kaverilta olen jo saanut noottia siitä, että jos minä aina olen niin kauhean negatiivinen enkä tee asioille mitään, niin ei ihme, jos väsyttää ja vituttaa. Hah. Hauska kuulla, että sairauden aiheuttamat oireet ovatkin yhtäkkiä omaa syytäni. Terve ihminen ei voi ymmärtää, miltä tuntuu olla kuolettavan uuvuksissa joka päivä. En minäkään ymmärtänyt ennen kuin sairastuin. Voin vain toivoa, että tyroksiini toimii minun kohdallani, koska jos se ei toimi, niin ei jää paljon vaihtoehtoja.

Eikä se 31,25 mikrogrammaa edes ole mikään oikea annos. Pitäisi saada tyroksiinit nostettua vähintään 50 mikroon että niistä olisi edes jotain konkreettista apua.

Mäkäti mäkäti, jäkäti jäkäti. Päivän negatiivisuusannos täynnä.

Meillä on nyt menossa eikä-kausi Pikku-Akan kanssa. Joka asiaan sanotaan aina eikä. Päivän sananvaihto kuulostaa tältä:

- Aamupalalle.
- Eikä!

- Vaihdetaanpas vaippa.
- Eikä.

- Onko nälkä?
- Joo.
- Mennäänkö syömään?
- Ei.
- Mennäänpäs nyt. Syömään.
- Eikä!

- Väsyttääkö?
- Joo.
- Mennäänpäs sitten päikkäreille.
- Eikä.

- Tulehan tänne, puetaan päälle. Lähdetään kauppaan.
- Joo. (Juoksee iloisesti perässä eteiseen. Heti kun saan vaatteet esiin, juoksee karkuun ja istahtaa lattialle. Käsken nousta ylös ja tulla pukemaan. Johon vastaus: - Eikä.)

Päiväruualla jokaisen lusikallisen jälkeen tyttö sanoo "eikä", mutta syö kuitenkin. Syötyään sanoo taas eikä ja jatkaa syömistä. Kun kysyn, ottaako hän maitoa, vastaus on: - Eikä! - Mutta maito juodaan kuitenkin ihan hyvällä juomahalulla.

Oikeastaan aika huvittavaa.

On tämä sitten raivostuttavaa. Kun viimeinkin olo jotakuinkin tasapainottuu Thyroxinin noston jälkeen, niin ei mene kuin viikko, kun vajisoireet nostaa taas päätään. Taas on sormet ja naama turvoksissa, maha ei toimi ja kurkkua kuristaa aivan saatanasti. Plussana sentään se että olen suht virkeä - ainakin vielä jonkin aikaa. Tässä pitäisi nyt sitten valita, haluanko olla sitten viikon päästä turvonnut zombi vaiko hoikka hermokimppu, joka käy puolen tunnin välein vessassa oksentamassa. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele. Mutta jos valita pitäisi, valitsen ensimmäisen. Kerkiän kyllä panikoida sitten sen festarin jälkeen. Toisaalta, en saa nukuttua kunnolla, kun tuo struuma painaa kaulaa niin että on vaikea hengittää, ja tänään on nieleminenkin tehnyt kipeetä… hoh hoijaa!

No, voisin kokeilla taas lähteä liikkeelle joka toinen päivä -periaatteella. Eli viikon ajan joka toinen päivä 1 1/4 ja joka toinen päivä 1,5 tablettia. Toimi viimeksikin. Paitsi että sitten kun tasasin annoksen samaksi joka päivälle, rupesi olemaan sitä inhottavaa kuvotusta. No, se menee ohi aikanaan. Ehkä kahdessa viikossa jos tuuri käy. Ja eihän sitä tiedä vaikka tällä kertaa ei tulisi inhottavia sivuoireita ollenkaan.

Illalla lähden kattomaan Swallow the Sunia ja Soulfallenia… viimeinkin vapaata! 

Glow ‘n Show -ponisarja on nyt täynnä. Sarjan viimeinen uupuva yksilö, Dazzleglow, löysi tänään kotiin. Vaihdoin sen siihen Se-Serkkuun, jonka tukan saneerasin viime kuussa. :-D

Poni on oikea kaunokainen, mutta karvan pinkki osa on mennyt pöperöksi. Harjatessakin siitä lähti puolet irti. Jos saan jostakin oikeanväristä karvaa, taidan rootata nuo pinkit osat uusiksi. Tai sitten lyön siihen vaan kylmästi Dollyhairin Pussycatia.

Tässä vielä koko kööri:

Vasemmalta oikealle: Happyglow (lapsuudenkokoelmasta), Star Glow (lapsuudenkokoelmasta hänkin, ehkä rakkain ponini), Brightglow ja Dazzleglow.

Kamerani on alkanut kiukutella. Se ei enää tarkenna yhtä hyvin kuin ennen. Se ei kylläkään ole mikään ihme, koska se alkaa olla päälle vuoden vanha eli nykyajan vempeleiden ikäskaalalla vanhus. Nykyään kun laitteet menevät rikki yleensä 1-2 vuodessa eli just kun takuuaika menee umpeen. Raivostuttavaa.

Tässä tämä nyt on! Kolmen vuoden etsinnän tulos tuli maksamaan parikymmentä euroa sekä muutamia kymmeniä harmaita hiuksia.

 Kotelo ja sisus.

Säännöt. Tästä oli vaikea saada selvää kuvaa, joten anteeksi, kun teksti ei erotu…

Itse pelilauta! Täältä bongaamme useita tuttuja poneja: polulla ympyröissä ovat Medley, Baby Cherries Jubilee, Skydancer, Starflower, Heart Throb, Parasol ja Sunlight. Muualla laudalla seikkailevat Starshine, Sprinkles, Bubbles, Firefly varsoineen, Lickety-Split, Windy, Bow Tie baby strollerin kera, Applejack ja Posey (varsoineen, täh, koska Poseylla on varsa ollut??).

 Pelilaudan ylänurkka, joka äskeisessä kuvassa jäi ikävästi salamavalon häikäisemäksi.

Pelikortteja.

Ja pelinappulat. Meidän vanhassa lapsuudenaikaisessa pelissämme tuo lila meni rikki ja liimattiin takaisin alustalleen.

Harkitsin jo pistää ukon pelaamaan tätä kanssani huomenna, mutta en taida kehdata. Pelataan sitten siskon kanssa lauantaina. 

Toissapäivänä käytiin anoppilassa. Olisi kiva, jos anoppi asuisi vähän lähempänä, niin siellä voisi käydä useammin. Olen kai onnekas, koska minulla on ihana anoppi (joskin vähän höpsähtänyt, mutta se ei haittaa, koska olen vähän höpsähtänyt itsekin).

Eilen oli kirppispäivä. Kierrettiin läpi kaksi isoa ja yksi pieni kirppis, ja tulos oli: muutama feikkiponi eikä yhtä ainoaa aitoa. Mutta löysin sentään kaksi kirjaa, Elizabeth Kostovan Historiantutkijan ja Susan Donnellin Pocahontasin. Kirjahyllyni ovat ennestäänkin jo ratkeamaisillaan, mutta ei sen väliä, koska en olisi voinut jättää noita kahta sinnekään.

Viime päivinä olo on ollut aika tasaisen virkeä. Pää on ihan jees, samoin kroppa muuten, mutta nukuttaa pirusti (nukun kevyesti 10-12 tuntia yössä) ja sormia turvottaa. Eli siis annosnoston paikka taas. Mutta en kyllä nostele annosta yhtään mihinkään ainakaan pariin viikkoon, sillä 18. päivä on Seinäjoella Firebox Metal Fest, ja olen menossa siskon kanssa sinne. En vissiin aio saada siellä paniikkikohtausta tai kärsiä pahoinvoinnista tai olla yleinen tollo. Sen keikan jälkeen voin sitten ruveta pelleilemään Thyroxinin kanssa.

Voitin huutonetistä My Little Pony Satulinna-lautapelin. Meillä oli se joskus, kun olin lapsi, ja se oli suosikkipelini. Sitten se meni rikki ja hukkaan. Olen nyt haeskellut sitä viimeiset kolme vuotta huutonetistä ja kirppareilta, ja kun viimein löysin sen, ajattelin, että perkele, minä tahdon sen, ihan sama mitä se tulee maksamaan! Ja niin minä sitten huusin sen. Pitäkää vaan hulluna. Pistän kuvia sitten kun se saapuu.

Ps. Tajusin juuri äsken, että poden huonoa omaatuntoa siitä, etten kirjoita tähän blogiin tyttärestäni niin paljon kuin "pitäisi"! Voitteko uskoa? Onko nykyäitien syyllistämisellä/syyllistymisellä mitään rajaa? No, minä satun olemaan niitä naisia, joille lapset eivät ole elämän itse tarkoitus…

Olen tässä ruvennut remontoimaan ruokavaliotani. Koska tunnun nykyään olevan ihan järjettömän herkkä sille, syönkö oikein ja säännöllisesti (elettyäni kymmenen vuotta säännöllisen epäsäännöllistä elämää, jossa söin tuskin yhden lämpimän aterian päivässä ja elin oikeastaan suklaalla ja voileivillä), minun on ollut pakko tehdä jotakin muutoksia. Osittain se on varmaan tämän raivostuttavan kilpirauhasongelman syytä.

Valkoiset jauhot jätin pois jo vuosi sitten. Karsin ruokalistaltani pullamössöleivät ja pullaakin syön vain joskus. Sokerille olen edelleen perso, mutta mieluummin syön silti sokeria sisältäviä jugurtteja ym. kuin tungen suuhuni aspartaamia sun muita myrkkyjä. Sitä paitsi makeutusaineilla makeutetut jugurtit maistuvat ihan kauhealta, on kuin tapettiliisteriä söisi.

Aika ällistyttävän havaintoesityksen valkoisten jauhojen paskamaisuudesta sain tuossa muutama päivä sitten. En tosin mene vannomaan etteikö tämä olisi sattumaa, mutta kuitenkin. Olin jo viikon verran ollut syömättä yhtään mitään valkoista sokeria tai valkoisia jauhoja sisältävää ja aloin olla aika virkeä, ja sitten yksi ilta juuri ennen nukkumaanmenoa vedin naamariini viipaleen sekaleipää. Seuraavana aamuna olo oli ihan kauhea. Olin niin väsynyt ja sekava, etten meinannut päästä ylös sängystä. Horrosta kesti pitkälle iltapäivään saakka. Siitä lähtien jätin sekaleivän ukolle ja likalle, jotka siitä pitävät enemmän. Ostin eilen jopa täysjyväpaahtista. Söin sitä tänä aamuna, ja täytyy sanoa, ettei ollut yhtään nälkä moneen tuntiin ja virtaakin riitti!

Pitäisi ostella ravintolisiä. Lähinnä hinkuan magnesiumia, B-vitamiinia ja seleeniä, jotka auttavat autoimmuunisairauksissa ja lisäävät jaksamista. Minulla on vain aina ollut vähän asenneongelma noiden purkkiravinteiden suhteen. Haluaisin saada hivenaineeni ruuasta enkä purkista. Ja sitä paitsi - en tosin tiedä johtuiko tämä kilpirauhasongelmien aiheuttamasta imeytymishäiriöstä - mitkään multitabsit eivät ole koskaan muuttaneet oloani piirun vertaa suuntaan eivätkä toiseen. Mutta se seleeni kiinnostaisi. Se kun hillitsee elimistön autoimmuunipohjaisia tulehdusreaktioita ja suojaa kudoksia.