Täällä on kauhea helle. Ulkona on lämmintä varmaan 30 astetta ja sisällä sitten kymmenen astetta enemmän. Kaikki kämpän räppänät ovat auki, kattotuuletin päällä ja pöytätuulettimet surraavat, mutta silti tuntuu että hautunut ilma senkun vaan seisoo paikallaan. Aurinko paistaa asuntomme ikkunoihin aamupäivän ja siirtyy sen jälkeen talon toiselle seinustalle. Näin kahden maissa iltapäivällä alkaa aina viilentyä, mutta se käy hitaasti. Iltakuuden aikaan alkaa olla jo aika mukava olo.

Tuttavamies ja hänen poikansa kävivät eilen kiristämässä pyöräni ketjuja. Nyt sillä fillarilla voi taas ajella ilman pelkoa siitä, että ketjut tipahtavat matkan varrelle. Tänään penkaisin myös likan vaatekaappia ja kävin läpi housu-, body- ja mekko-osastot pieneksi jääneiden vaatteiden varalta. Varmaan kolmasosa vaatteista meni muovikasseihin, jotka tullaan joskus tulevaisuudessa kiikuttamaan kirpparille. Pitäisi muutenkin viedä sinne noita vauvanlakanoita ja muita joista ei ole enää muuta kuin harmia.

Olen harvinaisen levoton tänään. Eilen illalla rupesin pohtimaan erään ystäväni kohtaloa, siis sen, jonka luona käydessä joutuu aina varautumaan päänsärkyyn ja kannabiksen hajuisiin vaatteisiin. Eihän hänen elämänsä minulle kuulu, enkä haluaisi tunkeilla tai vaikuttaa tärkeilevältä. Mutta kun olen huolissani. Haluaisin jotenkin ilmaista hänelle, että ehkä tuo tie ei ole se fiksuin tie, jos hän mieli elää vielä seuraavat kymmenen vuotta jotenkin muuten kuin jatkuvassa pöllyssä ja lopulta kusessa kun kaikki menee paskaksi aineiden takia. Merkkejä pohjakosketuksesta kun alkaa jo olla ilmassa.

Ei kannabiksessa sinänsä mitään pahaa ole. Pahaksi se muuttuu vasta kun sitä poltellaan vuorokauden ympäri. Tutkimustulokset kannabiksen jatkuvasta, tiheästä käytöstä eivät ole kovin rohkaisevia. Pitäisi kai koputtaa puuta kun näin sanon, mutta onneksi kuitenkin tässä tapauksessa kyseessä on kannabis eikä vaikka heroiini.

Haluaisin lakata ajattelemasta koko asiaa. Mutta en pysty. Se ei jätä minua rauhaan. Jos minä olisin peittänyt silmäni ja kävelisin kohti kuilun reunaa, haluaisin kyllä, että kaveri nappaisi minua kädestä kiinni eikä vain katselisi kun putoan. Mutta minä en ole hän. Haluaako hän, että häntä tartutaan kädestä, vai haluaako hän vain että hänelle huudetaan varoitus? Vai haluaako hän ylipäätään että tilanteeseen reagoidaan millään tavalla?

Voi kun aurinko menisi pilveen. Ja voi kun tulisi sade. Tämä kuumuus ahdistaa minua, ahdistaa kamalasti.

Käsivarret ovat kipeät, jalat muusia, hermot riekaleina ja sormet niin mustat että hyvä jos lähtevät kuun loppuun mennessä puhtaiksi. Ai että mitäkö puuhasin? No pyöräilin kirpparille. Takaisinpäin en uskaltanut ajaa, vaan talutin sitä romua.

En ollut ajanut pyörällä varmaan puoleentoista vuoteen - tai ehkä kahteen; en ole kaivanutkaan tuota pyörää varastosta sinä aikana kun ollaan tässä talossa asuttu. Viimeksi olin pyörän satulassa kesällä 2007. Se oli ehkä kuukausi pikkuakan syntymän jälkeen. Se jäi viimeiseksi reissukseni pitkään aikaan, koska meinasin pyörtyä polkiessani. Kunto oli vissiin vähän nollissa ja kilpirauhanenkin temppuili jo silloin. Sain tuon Nopsan siskolta juurikin sinä 2007 kesänä. Se on pirun hyvä pyörä, mutta tottahan jokainen kaksipyöräinen rapistuu käyttämättömänä.

Minulla oli tänään puolenpäivän aikaan kaverin kanssa treffit läheisellä kauppakeskuksella, ja ajattelin mennä pyörällä. Tiesin, että renkaat pitäisi ainakin pumpata, ja varasin siksi pyöränpumpun mukaani. Olisi pitänyt varata myöskin ruuvimeisseli, saippua sekä rutkasti käsipaperia. Kun otin pyörän alas koukusta, johon se oli ripustettu (taistellen sen kanssa kuin elukka ja yrittäen samalla olla tiputtamatta muita neljää pyörää ympäriltä), huomasin heti, että renkaat olivat tyhjät. Pumppasin ne täyteen. Sitten satuin vilkaisemaan ketjuja. No ei sun halvattu, ne olivat tippuneet paikaltaan. Onneksi olin yksinäni pyörävarastossa, suusta kun tuli semmoista tekstiä sen ensimmäisen ketjujenpaikalleenlaittamisyrityksen aikana. En yllätys yllätys edes saanut niitä paikalleen. Talutin pyörän pihalle ja aioin soittaa tutulleni, joka osaa huoltaa pyöriä, mutta sitten ohi käveli naapurin mies, ja päätin kysäistä neuvoa häneltä. Hän laittoi ketjut paikalleen (heh heh, naisena oleminen on tietyissä tilanteissa etu) ja pääsin matkaan.

Ensimmäiset 200 metriä meni ihan hyvin. Jarrutkin toimivat. Onneksi niin, ja onneksi ne toimivat myös ilman ketjuja, koska kun ekan kerran vaihdoin vaihetta, kuului KRANK! ja ketjut tippuivat uudestaan. Pysäytin pyörän tienpenkalle ja rupesin veivaamaan ketjuja takaisin paikalleen. Käteni olivat jo siinä vaiheessa ihan mustat. Ja arvaatte varmaan, olinko laittanut päälleni parhaat housuni vai en.

Loppumatka sujui ongelmitta. En uskaltanut enää vaihtaa vaihdetta. Oli ihana ajaa pyörällä pitkästä aikaa! Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miten kivaa se on, etenkin jos jaksaa polkea… viime vuosina ei ole energia tahtonut oikein piisata siihenkään. Ihanaa, kun vihdoinkin jaksaa tehdä asioita niin kuin normaalit ihmiset!

Löysin kirppikseltä likalle kesähatun ja pikkuauton (se on nykyään ihan hulluna pikkuautoihin ja mopoihin), kirjan vaihtoehtolääkinnästä sekä erikoisen, riippupihlajan mallisen metallisen kynttilänjalan. Tässä kuva. Taustalla kustomi Raven Keeper sekä tekeillä oleva Rapuponi.

Mitenkähän tuonne saa kynttilän? Ja jos saakin, miten sytytän sen? 

Jos edustat eri uskontoa kuin minä, ja haluat kertoa minulle että olen väärässä, tai että olen menossa tuhoon tai helvettiin, tai että vaellan pimeyden teitä ja tulen hulluksi ja olen paholaisen riivaama, tai haluat yksinkertaisesti vain levittää evankeliumia ja kertoa ilosanomaa siitä että on yksi ainoa jumala joka rakastaa kaikkia - kierrä minut kaukaa ja pidä suusi kiinni!

En halua uskontoasi. En tarvitse sanojasi enkä sääliäsi, enkä varsinkaan tekaistua rakkauttasi. Minulla on oma laumani, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Olen valinnut oman polkuni monien vaikeuksien ja kyynelten kautta. Kunnioita sitä ja astu syrjään tieltäni.

Saarnaamisesi ja evankelioimisesi kertoo vain omasta asenteestasi. Se kertoo, etten kelpaa sinulle tällaisena, vaan että haluat muokata minusta samanlaisen kuin itse olet. Se kertoo, että olet pelkuri etkä siedä erilaisuutta, ja että kaikki omasta näkemyksestäsi poikkeava on sinulle uhka. Se kertoo, että sinä tiedät omasta mielestäsi maailmasta paremmin kuin minä, että olet minun yläpuolellani ja katsot oikeudeksesi kertoa minulle, miten minun tulisi elää elämääni ja mitä valintoja minun tulisi tehdä.

Se ei ole oikein. Eikä se toimi. Minä halveksin ihmisiä, jotka asettavat itsensä toisten tuomareiksi. Mikä sinä olet kertomaan toisille, mitä polkua heidän pitää kulkea? Jokaisen on löydettävä oma polkunsa.

Mitä enemmän saarnaat ja tuomitset, mitä enemmän yrität käännyttää ja kertoa minulle että tieni on väärä, sitä enemmän inhoan ja halveksin sinua ja sitä halukkaammin käännän selkäni sinun jumalallesi.

Maailmassa on muitakin uskontoja kuin sinun uskontosi. Jokainen uskonto on oikea sille, joka kokee sen oikeaksi. Yritä ymmärtää tämä.

Enhän minäkään tartu sinua hartiasta ja rupea saarnaamaan sinulle omasta maailmankatsomuksestani.

Millä oikeudella sinä teet niin minulle?

Kuva: © GunnerRomantic via DeviantART
Teksti: © Myrskytär

Heräsin tänä aamuna ensin kuuden maissa aamulla, kun aurinko paistoi makuuhuoneen ikkunasta sisään. Vaalea rullaverho ja ohuet tummat verhot siinä päällä eivät hirveästi auta asiaa; aurinko ilmoittaa alkaneesta päivästä niiden läpikin. Nukahdin kuitenkin uudestaan aikani pyörittyäni ja heräsin seuraavan kerran vasta puolen kymmenen aikaan. Jos olisin nukkunut vielä, olisin ollut koko päivän ihan seis.

Olen nyt ollut hereillä 20 minuuttia ja tuntuu että tokkura senkun jatkuu. Mielen perukoilla välähtelee pieniä paniikin häivähdyksiä, päätä särkee ja suussa maistuu harvinaisen paskalle. Joko tämä johtuu siitä, että nostin tyroksiiniannosta viikko sitten neljäsosatabletilla, tai sitten siitä, että vietin eilen illalla monta tuntia kämpässä, jossa oli juuri poltettu pilveä. Inhoan kannabiksen hajua. Varsinkin sitä, kun se saa pääni särkemään ja tarttuu vaatteisiin eikä tahdo lähteä niistä pitkään aikaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään mietoja huumeita vastaan, vaikka ne eivät minun juttuni olekaan. Jos jotkut haluavat käyttää niitä, käyttäkööt minun puolestani. Kannabiksen laillistamiseen en sen sijaan osaa sanoa juuta enkä jaata. En ole löytänyt tarpeeksi luotettavaa tutkimustietoa kannabiksen pitkäaikaisvaikutuksista ollakseni varma suuntaan tai toiseen. Aineen lääkekäytön soisin kyllä yleistyvän. Kuulemma se on erittäin hyvä kipulääke.

Miksi ihmeessä näin nykyään aina sellaisia unia, joissa yritän epätoivoisesti pelastaa omaisuuttani samalla kun jonkinlainen tuho (maailmanloppu, tulivuorenpurkaus, tulva, maanjäristys, tulipalo, kaikki on koettu) lähestyy lähestymistään tai jo riehuu paikan päällä? Viime yönä olin jonkinlaisessa rannalle rakennetussa talossa, jossa oli laaja, kaunis ja viihtyisä kellarikerros. Sen kellarin katossa oli pieni ikkuna, joka avautui suoraan järven pohjaan, eli vesimassat lainehtivat siinä ikkunan päällä ja aurinko paistoi aaltojen läpi kellariin sisään. Kaunista. Mutta ei kauan: unessani ikkunaan tuli äkkiä särö, joka alkoi levitä. Tiesin, että nyt on hoppu, eli minun piti ehtiä kiskoa tavarat ja kissat (niitä oli monta) turvaan ennen kuin ikkuna hajoaa ja vesi hukuttaa koko kellarin alleen.

Rupesin huhkimaan. Säntäilin ympäri kellaria kuin päästään vialla oleva muurahainen, keräsin muovipusseihin vaatetta, koriste-esineitä ja My Little Ponyja (hupaisaa huomata mitä alitajunta arvostaa kaikista eniten vaaran uhatessa) ja raahasin pusseja ylös pitkin palotikkaita, jotka johtivat yläkertaan. Yläkerran puolella tavaraa otti vastaan muutama tuttuni, mutta en nyt kuollaksenikaan muista, ketkä. Joka tapauksessa yläkertaan portaista johtava pystysuuntainen käytävä oli niin kapea, että sain hädin tuskin tungettua itseni siitä läpi. Muistan miten kamppailin päästäkseni eteenpäin ja kielsin itseäni joutumasta paniikkiin, vaikka seinät puristuivat minua kohti joka puolelta. Olen aina kammonnut ahtaita paikkoja.

Lopuksi sain suurimman osan tavaroista vietyä yläkertaan sillä välin kun ikkuna ja katto päästivät aina vain uhkaavampia rusahduksia ja räsähdyksiä. Mutta sitten muistin, että hitto, siellä alhaallahan on vielä vaikka miten paljon kivoja vaatteita - toisissa huoneissa - ja kissoja! Niinpä laskeuduin uudestaan siihen mukavaan ja kauniiseen kellariin, joka oli hetken päästä tuhoutumassa. Kissoja juoksenteli siellä pitkin poikin, suurin osa niistä pentuja. Etsin Petoa niiden joukosta ja vein siinä sivussa yläkertaan niin monta kisua kuin kykenin. Kiertelin kaikki huoneet läpi, pengoin vaatekaapit hämärässä (valot olivat kai jo sammuneet) ja kokosin vaatteita niin paljon kuin jaksoin. Tuntui, että mitä enemmän tavaraa pelastin, sitä enemmän sitä ilmestyi tilalle. Ja niitä kissoja myös.

Jossain vaiheessa heräsin. Kello oli kymmenen aamulla.

Tänään on ollut väkerryspäivä. Olen piirtänyt ja värittänyt, kunnostellut poneja ja tehnyt kustomia. Aamulla viimeistelin uuden lohikäärmepiirroksen, josta tuli aika hauska; pikku lohikäärme näyttää lähinnä siltä kuin se hyppäisi kauhuissaan ilmaan törmättyään liskoon. Iltapäivällä tein Scorpio-kustomin valmiiksi. Se skorpparin raato on lojunut tuossa pöydällä varmaan kuukauden, ja tänään viimein sain tarpeekseni sen katselemisesta ja päätin että nyt se valmistuu ja piste. Siitä tuli aika hieno. Ihmettelin itsekin, miten symboli onnistui niin hyvin. Sen jälkeen operoin sitten kunnostettavaksi saapuneen Ticklen, jolle maalasin uudet symbolit.

En ole vielä saanut sitä pelästynyttä pikku lohikäärmettä skannattua, mutta laitan kuvaa tänne ja DeviantARTiin heti, kun saan sen siirrettyä koneelle. Tuo skannaus on nykyään niin kovan työn takana, että mieluummin piirrän muutaman teoksen valmiiksi ja skannaan ne sitten kerralla.

Eilen oli Yläkaupungin yö. Menojalka on vähän jo vipattanut viime viikkoina, ja ajattelin jo aikaisemmin keväällä, että pakkohan sitä on Yläkaupungin yöhön osallistua. Se on vähän niin kuin jokavuotinen perinne. Tein sinne vähän ajolähdön, koska tajusin vasta kahden aikaan päivällä, että hitto, sehän on tänään! Minulle tuli hiukka kiire saada tytölle lapsenvahti. Naapurin rouva lupautui ottamaan tytön yöksi, ja minä pääsin lähtemään. En juonut yhtään mitään, mutta minua väsytti niin kamalasti, että huojuin jo ihan senkin takia. Mutta hauskaa oli! Parasta siinä festarissa on aina kaverit. Siellä näkee vanhojakin tuttuja. Ja vielä kivempaa siinä tapahtumassa on se, että se on yöllä. Rakastan kesäyötä.

Nyt on menossa piirustuskausi: sain muutama päivä sitten sen lahjalohikäärmepiirroksen valmiiksi (melkein ainakin, tausta on yhä kesken). Eilenkin tuli tehtyä tällainen traakkilus. Tykkään sen siivistä. Ne onnistuivat hyvin.

Tämän päivän poruaihe onkin sitten se, että hampaaseeni sattuu. Minullahan olla möllöttää suussa vieläkin neljä maitohammasta. Se on sukuvika; neljästä paikkaa puuttuu pysyvä hammas. No se kipeä on juuri yksi maitohammas, jonka olisi pitänyt oikeastaan jo tippua viisitoista vuotta sitten. Putoaisi pois vaan, niin pääsisin siitäkin. Se on kipuillut viimeiset kaksi vuotta. Enkä uskalla mennä hampilääkäriin, koska ne vetävät sen kuitenkin pois. Odotan että se tippuu omia aikojaan…

Edit. Lohikäärme skannattu ja linkki lisätty.

Vanha kannettava cd-soittimeni, Sonyn Walkman vuosimallia 2000, kuoleentui eilen. Se on toiminut uskollisesti viimeiset yhdeksän vuotta, ja siihen on vaihdettu kuulokkeet ainakin viidesti, mutta nyt se viimein sanoi sopimuksen irti. Levyn pyöriessä kuuluu semmoinen ääni kuin joku hankaisi lättyä hiekkapaperilla. Ei hyvä. Niinpä katsoin viisaimmaksi päästää soittimen viimeinkin haudan lepoon ennen kuin se rikkoo jotain.

Olen väkertänyt aika paljon DA-galleriani kanssa viime aikoina. Olen laittanut uusia piirroksia näytille ja poistellut vanhoja. Tässä viimeisin tulossa oleva:

Kuvattu digikameralla, joten laatu on vähän mitä on. Tämä on sitten lahja. Niin että hyss, tästä ei juoruta että laitoin sen tänne. Tosin se ei vielä ole valmis - tausta puuttuu -, mutta silti.

Nyt pitää lähteä kauppaan. Moroks.

No niin, tässä nämä eiliset ponit (paitsi Salty, joka odottelee vielä keittämistä). Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa Ticklestä ja Chiefistä ennen puhdistustöitä, koska ne olivat aika kaamean näköisiä!

So Soft eli SS Angel. Tämä oli vähän niin kuin extempore-ostos.

Chief, kuutosvuoden Big Brother -poneja. Ei muita vikoja kuin pikkasen kellastumaa vuohiskarvoissa ja kulumaa symboleissa. Nyt minulla on koko sarja!

Tickle. Pikkasen tahroja ja pari naarmua turvassa, symbolikulumaa. Muuten ok.

Siis ihan oikeasti kiva päivä vaihteeksi. Olen tässä tehnyt superspurtin ja ollut koulussa eilen ja tänään. Eilen harjoiteltiin vesinäytteenottoa lossilla, jolla viedään lampaita joen yli. Kengät olivat sen jälkeen ihan lampaanpaskassa. Tänään sitten oli vesistöjen kunnostuksen näyttökoe. Kirjallinen osa meni miten meni - luulin, että saan enintään kolmosen. Vesinäytteenotto sen sijaan sujui hyvin. Muistin jopa suojakäsineet siinä vaiheessa, kun piti tehdä happimääritystä niiden myrkkyjen avulla, enkä edes rikkonut rutneria (näytteenotinta) saati sitten pudonnut siitä lautalta. Ja kokonaisarvosanaksi tuli 5! Meinasin tipahtaa tuolilta, kun kuulin sen.

Tänään sain myös poneja, SS Angelin sekä kolmen maankiertolaisten kaartin: Chiefin, Saltyn ja Ticklen. Tickle ja Salty menevät myyntiin putsauksen jälkeen, mutta Chief jää kokoelmaan. Se on upea, eikä siinä ole yhtä ainoaa syöpäpistettä! Ainoa miinus ovat vähän kuluneet symbolit. Kaveri löysi nämä kolme kirpparilta ja osti ne minulle. :)

Neiti on jo nukkumassa ja kaikki kuvaamisvälineistö on juuri siellä huoneessa missä hänen majesteettinsa nukkuu, joten en voi nyt postata kuvia. Huomenna sitten.

Ai niin! Vilkaistessani tänään akvaariota koin jymy-yllätyksen. Meille on syntynyt pikkumonneja! Joku pariskunta neljästä partamonnistamme on päättänyt lisääntyä, ja sen tuloksena akvaarion pohjalla ryömii nyt useita (en ole vielä laskenut niitä) vajaan sentin mittaisia päitä-pyrstöjä. Poikaset ovat niin isoja, että ne ovat taatusti ainakin viikon vanhoja, joten kudun on täytynyt tapahtua hyvin huomaamattomasti. Harmi, ettei kamerallamme saa hyviä kuvia akvaariosta. Ne päätpyrstöt ovat aika hassuja.

Nyt taidan mennä nukkuun. Heräsin tänä aamulla varttia vaille viisi ja olo on lievästi sanottuna vetämätön.

Edellinen vuorokausi oli aika, sanotaanko, tapahtumarikas. Toissailtana oli semmoinen olo että on iskemässä mahatauti, ja sitten oksentelinkin pitkin yötä. Kaikki, mitä söin, vettä myöten, tuli ylös tai ulos. Semmoinen ei todellakaan ole minulle tyypillistä: yleensä mahataudissa ykään kerran ja sitten kärsin vaan vatsakivuista. Ja kaiken kukkuraksi nyt ei vatsa ollut yhtään kipeänä, mutta selkä ja pää kylläkin. Pulssi huiteli taivaissa ja sain yöllä muutaman kerran horkkakohtauksen, jolloin tärisin vaan. Tiesin, ettei se ollut mahatautia. Epäilin heti alusta alkaen jotain munuaisperäistä.

Aamulla mies vei minut päivystykseen. Naapurin rouva otti onneksi tytön hoitoon siksi aikaa. Päivystyksessä meni pitkän aikaa että mitään tapahtui (niinhän siellä kyllä aina menee), mutta pääsin sentään lepohuoneeseen paareille, kun taju meinasi mennä. Yhdeksän aikaan aamulla kävin heittämässä sappinesteet ulos. Sen jälkeen en ole oksentanut, vaikka olen juonut vettä ja mehua ja syönyt varovaisesti. Olo oli hiukan parempi sen viimeisimään ykän jälkeen, mutta selkään sattui edelleen vietävästi, ja pulssi oli edelleen yhdeksänkymmenen pintaan. Minusta otettiin verikokeita ja sydänfilmi, kävin jopa kusemassa purkkiin. Sitten lääkäri koputteli munuaisiin ja kysyi, aristaako. No kyllä aristi, vasen puoli etenkin.

Tulosten tultua tiesin olleeni oikeassa: alustava diagnoosi oli virtsatietulehdus, joka oli lähtenyt kiipeämään ylös kohti munuaisia, mutta ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt munuaisaltaan tulehdukseksi. (Jos se olisi sen ehtinyt tehdä, kuumetta olisi ollut huomattavasti enemmän kuin minun surkea 37,5:ni ja olisin luultavasti ollut niin kipeä etten olisi voinut kävellä omin jaloin.) Leukkarit olivat peräti 11.8 ja virtsakokeesta löytyi ketoaineita ja valkuaista ja sieltäkin niitä leukosyyttejä. Aika kummallista vaan, kun viimeinen virtsatietulehdus, joka minulla on ollut, oli joskus kolme vuotta sitten. Ei kai se niin pitkää aikaa voi siellä muhia oireettomana? No kuulemma joskus se voi olla hyvin vähäoireinen tai jopa oireeton ja hoitamattomana sitten se voi kehittyä suoraan munuaisaltaan tulehdukseksi. Sepä hilpeää.

Sain antibiootit ja käskyn tulla kipin kapin takaisin, jos olo huononee tai jos lääkkeet eivät tehoa. Jos niin käy, niin sitten laitetaankin antibioottia suoraan suoneen. Nukuin viime yönä 13 tuntia ja hikoilin kuin pieni eläin. Heräsin useampaan kertaan siihen, että lakanat olivat ihan märät. Nyt olo on ihan jees, mutta niskat ovat tuhannen jumissa ja selkää juilii vieläkin välillä. Tunti sitten syömäni puuro on pysynyt sisällä. Jopa antibiootit pysyvät mahassa.

Nyt taidankin ottaa rennosti muutaman päivän. Lepäilen ja syön kunnolla ja nukun heti jos vähänkin nukuttaa. Onneksi tämä sattui viikonvaihteessa, niin miehellä on pari vapaapäivää. Mutta selvisipä syy sille, miksi minua on väsyttänyt jo pitkän aikaa ja on ollut satunnaista pahoinvointia ja sitä penteleen selkäsärkyä, josta olen tainnut valittaa useammassakin postauksessa.