Miksi ihmeessä näin nykyään aina sellaisia unia, joissa yritän epätoivoisesti pelastaa omaisuuttani samalla kun jonkinlainen tuho (maailmanloppu, tulivuorenpurkaus, tulva, maanjäristys, tulipalo, kaikki on koettu) lähestyy lähestymistään tai jo riehuu paikan päällä? Viime yönä olin jonkinlaisessa rannalle rakennetussa talossa, jossa oli laaja, kaunis ja viihtyisä kellarikerros. Sen kellarin katossa oli pieni ikkuna, joka avautui suoraan järven pohjaan, eli vesimassat lainehtivat siinä ikkunan päällä ja aurinko paistoi aaltojen läpi kellariin sisään. Kaunista. Mutta ei kauan: unessani ikkunaan tuli äkkiä särö, joka alkoi levitä. Tiesin, että nyt on hoppu, eli minun piti ehtiä kiskoa tavarat ja kissat (niitä oli monta) turvaan ennen kuin ikkuna hajoaa ja vesi hukuttaa koko kellarin alleen.

Rupesin huhkimaan. Säntäilin ympäri kellaria kuin päästään vialla oleva muurahainen, keräsin muovipusseihin vaatetta, koriste-esineitä ja My Little Ponyja (hupaisaa huomata mitä alitajunta arvostaa kaikista eniten vaaran uhatessa) ja raahasin pusseja ylös pitkin palotikkaita, jotka johtivat yläkertaan. Yläkerran puolella tavaraa otti vastaan muutama tuttuni, mutta en nyt kuollaksenikaan muista, ketkä. Joka tapauksessa yläkertaan portaista johtava pystysuuntainen käytävä oli niin kapea, että sain hädin tuskin tungettua itseni siitä läpi. Muistan miten kamppailin päästäkseni eteenpäin ja kielsin itseäni joutumasta paniikkiin, vaikka seinät puristuivat minua kohti joka puolelta. Olen aina kammonnut ahtaita paikkoja.

Lopuksi sain suurimman osan tavaroista vietyä yläkertaan sillä välin kun ikkuna ja katto päästivät aina vain uhkaavampia rusahduksia ja räsähdyksiä. Mutta sitten muistin, että hitto, siellä alhaallahan on vielä vaikka miten paljon kivoja vaatteita - toisissa huoneissa - ja kissoja! Niinpä laskeuduin uudestaan siihen mukavaan ja kauniiseen kellariin, joka oli hetken päästä tuhoutumassa. Kissoja juoksenteli siellä pitkin poikin, suurin osa niistä pentuja. Etsin Petoa niiden joukosta ja vein siinä sivussa yläkertaan niin monta kisua kuin kykenin. Kiertelin kaikki huoneet läpi, pengoin vaatekaapit hämärässä (valot olivat kai jo sammuneet) ja kokosin vaatteita niin paljon kuin jaksoin. Tuntui, että mitä enemmän tavaraa pelastin, sitä enemmän sitä ilmestyi tilalle. Ja niitä kissoja myös.

Jossain vaiheessa heräsin. Kello oli kymmenen aamulla.