Blogini oli muutaman päivän kaaduksissa. Syy oli Blogsomen, tai tarkemmin sanottuna sen Blogsomen serverin, joka sai päähänsä hajottaa kovalevyn, jolla minunkin blogini sijaitsi. Olin tainnut postata vielä yhden kirjoituksen Nostalgiaa-jutun jälkeen, mutta en ole varma. Joka tapauksessa se on hävinnyt, mikäli sitä oli koskaan olemassakaan.

Täällä on ollut hirveä helle viimeiset pari päivää. Lämpötila on ollut ulkona noin kolmekymmentä ja sisällä tietyissä huoneissa (kuten nyt minun huoneessani) lähemmäs 40. Ulkona en ole viitsinyt käydä ennen neljää iltapäivällä, kun kova helle ja auringonpaiste tekevät minulle nykyään aina migreenin. Muuten on kyllä tullut ulkoiltua paljonkin. Pyörän kanssa tai ilman.

Eilen sitten alkoivat sateet täälläkin päin, ja taas yksi hellekausi päättyi luojan kiitos siihen. Täällä ukkosti illan mittaan rajustikin. Harmi vaan, että missattiin salamat ja kaatosade, koska oltiin juuri siihen aikaan anoppilassa 40 kilometrin päässä - ja siellä ainoa ukkosen merkki oli jostakin kaukaa kuuluva jyrinä. Rakastan ukkosta. Olen aina rakastanut.

Ostin muuten muratin tuossa viikko sitten. Arvelin pystyväni pitämään sen tällä kertaa hengissä kauemmin kuin viikon, mutta erehdyin. Se on kuolemassa jo nyt. En tajua miksi kaikki muratit kuolevat aina minun käsissäni. Rönsylilja on ainoa huonekasvi, jonka saan pidettyä hengissä, mutta sitä on varmaan mahdoton tappaa. Minun yksilöni ei kuollut edes Pedon hortonomikokeiluista joskus viisi vuotta sitten, vaikka kasvista jäi jäljelle vain kaksi ehjää lehteä. Nykyään se kukoistaa ja tekee jopa poikasia. Vai versojako ne ovat?

Sitten unikuulumisiin. Viime yön uneni oli sekä huvittava että vähän karmiva. Oli talvi-ilta, olin kävelemässä kotiin päin, ja minulla oli pitkä musta talvitakkini ja korkeakorkoiset saappaat. Tulin sisälle (unessani kotini oli jossakin autotallia muistuttavassa kellarissa) ja yritin riisua kenkiäni. Sain ne pois, mutta sitten, kun lähdin kävelemään, huomasin, että minulla olikin vielä kenkä oikeassa jalassa. Pysähdyin ja otin sen pois. Lähdin uudelleen kävelemään, ja nyt minulle olikin jäänyt kenkä vasempaan jalkaan. Toistin operaation monta kertaa: otin kengän pois ja yritin kävellä eteenpäin, mutta aina toiseen jalkaan jäi kenkä. Lopulta hermostuin ja puin toisenkin kengän jalkaan. Sitten ei ollut mitään ongelmaa, paitsi että jalkani olivat väsyneet korkeakorkoisilla kengillä kävelystä. Olisin halunnut riisua kengät pois, mutten voinut kävellä kenkä vain toisessa jalassa, enkä saanut molempia kenkiä pois. Mitähän tuosta voisi päätellä? Jonkinlainen valheellinen ego käymässä raskaaksi, mutta sitä ei voi riisuakaan, kun sitten on niin hankalaa?

Saisipa jostakin Amiga 500:sen! Tädilläni oli moinen masiina, kun olin lapsi (alle 10 v.), ja sillä tuli pelattua. Emme kai muuta tehneetkään kun pelasimme ollessamme siellä kylässä. Olisi kiva löytää nyt toimiva Amiga ja pelata samoja pelejä kuin pentuna.

New Zealand Story
Meidän kielellä "Tipupeli". Tuo tipu, jolla on lenkkarit jalassa, on söötti ja hauska. En muista tämän pelin tarkkaa ideaa, mutta joka tapauksessa se oli seikkailu- ja tasohyppelypeli. Joissakin kentissä oli myös uimaosuuksia, joissa piti käydä välillä hengittämässä, tai muuten tipulle kävi köpelösti.

Emerald Mine
Me sanoimme tätä peliä Poikapeliksi. Sen takia, kun siinä liikuttiin tuolla pojalla, jolla on haalarit. Tämä Rockford-tyylinen peli oli ylivoimainen suosikkimme. Vaikka siitä on yli 15 vuotta, kun viimeksi olen tätä pelannut, muistan vieläkin pelin äänet (ainakin ne suhisevat kookospähkinät ja pälpättävät appelsiinit, sekä tietysti äänen, joka syntyi, kun timantteja kerättiin)! Ps. Se kiertävä muuri, joka muutti kivet timanteiksi ja päinvastoin, oli jostain syystä meidän mielestämme "vessalaari".

Great Giana Sisters
Tämä oli sitten vastaavasti Tyttöpeli. Super Mario -kopsu Amigalle! Ihan ykkönen. Hirveästi en tästäkään pelistä muista, mutta kuvat palauttavat mieleen yllättävän paljon…

Rainbow Islands
Tämä oli ihana peli. Muistaakseni vaan enomme hukkasi sen jossain vaiheessa, emmekä enää päässeet pelaamaan sitä. Aika vähän on muistikuvia tämänkin pelin tarkoituksesta…

***

Seuraavaksi liuta PC-pelejä… niitä jotka toimivat 0.286:ella tai 0.386:ella. Minulla on nykyäänkin toimiva kolmekasikutonen, jolla iso osa näistä toimii. Ja ne, jotka eivät toimi, toimivat sitten parisatasella Pentium I:llä. (Kyllä, kämppämme on täynnä tietokoneroinaa.)

Bubble Bobble
Suursuosikkini vieläkin! Nuo lohikäärmevauvat vaan ovat aina yhtä symppiksiä. Pelin ideana on pyydystää vihollisia kuplilla, joita loharit puhaltavat. Kun kuplan poksauttaa (hyppäämällä siihen), vihollinen kuolee; jos kupla poksahtaa itsekseen, vihollinen pääsee vapaaksi ja on jumalattoman äkäinen (ts. juoksee kuin tuli perseessä). Matkan varrella kerätään herkkuja, joita ilmestyy kenttiin. Peliä voi pelata yksin- tai kaksinpelinä ja ohjaavia näppäimiä voi muokata miten haluaa. Itse olen joskus pelannut molemmilla lohareilla yhtä aikaa, se on vaikeaa :)

CD-Man
Ihana Pacman-klooni. Tässä pelissä on järjettömän hyvälaatuiset grafiikat aikalaisekseen. Maksimiteho tietokoneelle tätä pelattaessa on 0.486 mHz, koska sen tehokkaammilla kentät sujahtavat ohi niin nopsaan ettei siihen kerkiä edes mukaan ennen kuin ukko on kuollut. Pelissä on kolme tasoa, joista jokainen mennään läpi kolme kertaa. Tavoitteena on kerätä kaikki pisteet reitin varrelta ja väistellä vihollisia. Kun pisteet on kerätty, siirrytään seuraavaan kenttään.

Commander Keen 1-6 (kuvassa Keen 4)
Pelasin Keeniä ekan kerran parhaan kaverini luona. Heillä oli silloin tietokone, meillä ei. Keen on seikkailupeli, jossa kuusivuotias Billy leikkii olevansa Commander Keen, ulkoavaruuden valloittaja. Kaikki Keenit ovat vähän eri näköisiä; 1-3 noudattavat keskenään samaa grafiikkakaavaa, 4-6 ovat uudempia ja parempilaatuisia.

Supaplex
Nämä Boulder Dash -kloonit ovat hauskoja :) Supaplex on ihan omaa luokkaansa, ja sille on nykyään olemassa nettisivustokin. Supaplexissä seikkaillaan tietokoneen maailmassa. Siellä on portteja, emolevyä, virtapiirejä ja muistia. Hahmon - Murphyn - pitää kerätä Infotron-nimisiä palikoita, noita kuvassa näkyviä kolmiosaisia, monivärisiä härveleitä. Kun kaikki Infotronit on kerätty, pääsee maaliin ja sitä kautta seuraavaan kenttään. Tämä peli kysyy aivoja!

Jazz Jackrabbit
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: Jazz Jackrabbit. Jazzin, vihreän rambojäniksen ulkoavaruudesta Carrotuz-planeetalta, tehtävänä on pelastaa suloinen Eva-jänisneito pahan kilpikonnaroiston kynsistä. Suorittaessaan tätä tehtävää Jazz joutuu seikkailemaan eriskummallisilta planeetoilta vielä eriskummallisemmille ja taistelemaan vaikka sun minkälaisia ötököitä (enimmäkseen kilpikonnia) vastaan. Tämä peli on niin nopeatempoinen, että kestää hetki, ennen kuin pelaaja saa tahdista kiinni. Jazz Jackrabbitista on myös olemassa kakkosversio sekä Xmas Chronicles.

Nyt ei jaksa enää :)

Olen tänään ja eilen tehnyt matkan lähimenneisyyteen ja lueskellut vanhoja blogikirjoituksiani. Olen käynyt läpi jo kolme blogipalvelua tämän lisäksi: Vuodatuksen, Blogspotin ja LiveJournalin. Kaikki nuo entiset blogit on nykyään suljettu. En viitsi pitää niitä auki kaikelle maailmalle, koska olen typeränä kirjoitellut niihin kaikenlaista enemmän tai vähemmän epämiellyttävää. Eniten niistä kuitenkin jää mieleen hirveä viha. Helkkari soikoon, että olenkin ollut vihainen: kuin takalistoon ammuttu karhu. Ei ihme, ettei minun ollut silloin hyvä olla.

Nyt, kun katson aikaa taaksepäin, en kadu, että kävin vihavaiheen läpi. Sen käsitteleminen jäi kesken teini-iässä - vihan tunteminen kiellettiin, katkaistiin minusta kuin kirveellä leikaten. On sanottu, että trauman läpi käymiseen tarvitaan neljä vaihetta: sokki, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Suunnattoman henkisen stressin alaisena ihminen voi elää sokkivaiheessa jopa vuosikausia. Hän aina vain kieltää tapahtuneen tai selittää sen, silottaa sen mieltymystensä ja näkökantojensa mukaiseksi. Minä elin 4-5 vuotta sokkivaihetta. Luulin selvinneeni, luulin, ettei minuun jäänyt arven arpea. Mutta jäipä kuitenkin.

Kun elämäntilanne alkoi olla niin turvallinen, että saatoin alkaa käsitellä menneitä, muistot hyökkäsivät kaikki päälle yhtä aikaa. Samaan syssyyn sattuivat myös ensimmäiset kilpirauhasperäiset psyykkiset oireet sekä e-pillereistä johtuvat mielialanmuutokset. Soppa oli valmis. Nyt oikein ihmettelen, miten mieheni kesti minua. Minun on täytynyt olla ihan hirveä akka.

Reaktiovaiheeni kesti vuosia sekin. Olin raivoissani, loukattu, murheellinen, masentunut, vihasin itseäni ja vanhempiani. Aina välillä palasin vihasta ja surusta takaisin kieltovaiheeseen: eihän oikeastaan mitään edes tapahtunut. Sitten tunteet heilahtivat toiseen ääripäähän, ja taas mentiin. Vähitellen aloin käsitellä asioita hiljaa mielessäni. Seilasin pari vuotta eestaas reaktio- ja käsittelyvaiheen välillä, välillä ymmärtäen ja hyväksyen asian, sitten taas vajoten valtaisaan loukatun teinitytön raivoon (mikä oli ymmärrettävää, sillä vaikka olin päälle parikymmentä, ne tunteet nousivat niiltä ajoilta kun olin 14-16-vuotias).

Nyt tuntuu, että viha alkaa pikkuhiljaa olla poltettu loppuun. Välillä tulee vieläkin kausia, jolloin kiroan sekä äitini että isäni, jopa itseni että sallin kaiken tapahtua (mikä on typerää, koska miten ihmeessä olisin voinut estää vanhempieni tappelut ja lopulta eron?), mutta tunteet eivät enää samalla tavalla tunnu maailmaa kaatavilta kuin ennen. Silloin meri myrskysi; nyt se vain aaltoilee. Alan päästä tasapainoon menneisyyden kanssa.

Ikävä on yhä kova. Minuun sattuu ajatella, että voin palata rauhan aikoihin enää vain unissani. Ja jossakin vaiheessa teini-ikää minuun tuli särö, joka pirstoi maailmani kappaleiksi ja erotti minusta kaksi puoliskoa, onnellisen ja huolettoman sekä katkeran ja vihamielisen. Toivon mukaan saan vielä joskus sulautettua ne yhteen.

Ps. Kävin siellä päivystyksessä tänään. Ei löytynyt mitään vikaa. Käyn huomenna verikokeissa, sitten tiedän enempi…

Nyt on semmoinen olo taas että tästä on lähdettävä päivystykseen. Selkä kipeänä kolmatta päivää, vapisuttaa ja välillä iskee pahoinvointi. Voi perse, olisi se tulehdus saanut kyllä jäädä yhteen kertaan.

Muistatteko onnettoman Tricklesin, jonka ostin hoidettavakseni tuossa puoli vuotta sitten? Olen ihan unohtanut kertoilla sen kuulumiset. Totuushan on, että sain sen kuntoon jo varmaan kuukausi takaperin, mutten ole vaan muistanut mainita asiasta täällä. No, tässäpä koko juttu kuvin.

Tästä lähdettiin:

Välivaiheet - tukanleikkuu, pesu, aknevoidehoito:

Kalju ja puhdas:

Ja valmis:

Siinä meni viikkoja, puoli putkiloa Brevoxyliä ja melkein hermotkin. Mutta olen ylpeä lopputuloksesta!

Jos joku tahtoo tietää tarinan tarkat yksityiskohdat, ne löytyvät täältä.

Heräsin tänä aamuna seitsemän ja kahdeksan välillä ihanaan tunteeseen: ei minkäänlaista paniikkia. Olin ihan rauhallinen ja tuntui tosi mukavalta vaan lojua peiton alla. Olisin jatkanut unia vielä pari tuntia, jos ei olisi pitänyt nousta vessaan. Yksi toimivan kilpirauhaslääkityksen merkkejä sekin, ettei kykene enää nukkumaan puolillepäivin, kun ei vaan nukuta. Jouduin tosiaan pudottamaan Thyroxinit takaisin sinne 1 1/4 tablettiin, kun se 1,5 tabua oli liikaa. Tämä on ihan naurettavaa.

Näin aamutuimaan mieleeni nousi ajatus: miksi ihmiset tutustuvat minuun mielellään, mutta alkavat sitten vältellä minua? Asia on jostain syystä aina ollut niin. Ja sain siihen vastauksenkin. Ehkä olen liian avoin. En vaan osaa harrastaa semmoista turhanpäiväistä small talkia, vaan koen sen aika turhaksi. Haluan keskustella syvällisistä ja mieluusti heti. No, ehkä kaikki eivät arvosta semmoista ihmistä, joka käy suoraan asiaan. Paitsi oinaan merkissä syntyneet. Ja en ole ikinä tullut toimeen oinaiden kanssa. Mutta vesimiehet tietysti kolahtavat heti, koska kukaan ei voi ymmärtää vesimiestä paitsi toinen vesimies. En ole vielä törmännyt vesimieheen jonka kanssa ei olisi synkannut.

Mutta ehkä siinä olisi kuitenkin hyvä oppitunti: ei kannata olla liian sinisilmäinen. Kaikki eivät arvosta asioita, joita minä arvostan. Joka tapauksessa aion jatkaa ihmisten säikyttelemistä. Toisin sanoen sitä, että istahdan tuntemattoman henkilön viereen bussipysäkillä tai baarissa tai koulunpenkillä ja rupean juttusille. Vihaan tätä suomalaista tuppisuukulttuuria. Ihmisten pitäisi tutustua toisiinsa enemmän.

Menihän tuo loppujen lopuksi kuitenkin ihan hyvin. Se hammaslääkäri, nimittäin. Jännäsin enemmän aamulla kuin itse odotushuoneessa. Osansa saattoi kyllä olla silläkin, että sain tuntia ennen operaatiota diapamin, koska sitä itse pyysin. Olisin varmaan muuten saanut paniikkikohtauksen. Eipä nuo pamit nyt niin ihmeellisiä aineita ole. Pistävät vaan vähän väsyttämään ja leikkaavat pelolta/ahdistukselta terävimmän kärjen pois.

Meidän suvussa on semmoinen lysti hammasvika, että pysyvät ylä- ja alaviitoset puuttuvat kokonaan, eli maitohampaat eivät lähde irti niin kuin pitäisi. Minulla on siis vielä kolme maitohammasta suussa. Sama juttu niiden kanssa joskus tulevaisuudessa: ne joko putoavat tai sitten reikiintyvät niin pahasti että ne on poistettava. Nyt lähti yläleuasta oikealta puolelta eka.

Kyllähän se inhasti rutisi, mutta yhtään ei sattunut, paitsi se puudutuspiikki tietenkin vähän nipisti. Mutta kolo vuoti kuin helvetti. Kolme tuntia piti purra sideharsorullaa ja vaihtaa välillä, ja vieläkin maistuu veri suussa. Olen saanut syötyäkin jo: lasin mustikkasoppaa ja pari paahtoleipää. Hampaan jättämä kolo ei ole yhtään kipeä. Olen pohtinut, voisiko syömäni Ketorin vaikuttaa asiaan, vai särkeekö sitä oikeasti näin vähän. Toivon kuitenkin, että yleinen olotila paranee nyt vähäsen, kun tuo tulehtunut hammas on kiskottu pois.

Tässä viime aikojen ponitulokkaat:

Summer Wing -poni Glow. Muuten täydellinen,
mutta nds-puolella kaulassa syöpää.

Toola-Roola 2009. Ihan uusi. Tämä ei ole kovin nätti,
mutta kaunein se oli niistä, jotka olivat kaupan hyllyssä.

Ihan järkyttäviä päiviä ollut taas. Paniikkia, ahdistusta, pahoinvointia ja vatsa sekaisin. Tänään on vähän parempi fiilis, mutta pelottaa vieläkin. Luultavasti iso osa tästäkin paniikista ja ahista on taas kilpirauhasesta peräisin. Raivostuttavaa, kun lääkeannosta pitää venkslata eestaas koko ajan.

Pääasiassa olen kauhuissani siitä että lähipäivinä menen poistattamaan tuon hampaan. En saanut tälle päivälle päivystysaikaa, joten soitan huomenna uudestaan jo heti aamukahdeksalta. Maha on kuralla jo nyt. En minä muuten hammaslääkäriä kammoa näin kamalasti, mutta hampaiden poistaminen ahdistaa. En yhtään edes tiedä kelle lääkärille päädyn.

Käytiin tänään kaupassa. Ostin luontaistuotekaupasta magnesium-B6-vitamiinilisää ja sitruunamelissateetä. Sitruunamelissa hidastaa hieman kilpirauhasta ja auttaa ahdistukseen ja pahoinvointiin, ja magnesium rauhoittaa hermostoa ja tasapainottaa lihasten ja sydämen toimintaa. Olen juonut sitruunamelissaa aikaisemminkin, ja se on kyllä tehokasta. Saa nähdä miten tuo magnesium vaikuttaa. Olen aika utelias.

Huoh. Pieniä elämänkriisejä käyty tässä läpi. Pahin vaihe on nyt ohi, mutta hiukan veitsenterällä ollaan vieläkin. Kun nyt ei vaan ahistaisi niin kamalasti koko ajan niin pärjäisin kyllä. Maalailin tuossa kauhukuvia itselleni, kun mietin, että autoimmuunityreoidiitin akuutti vaihe (siis juuri se kausi että kilpirauhanen toimii vuoroin vajaalla ja vuoroin taas liikaa) voi kestää puolesta vuodesta jopa kymmeneen vuoteen. Että eihän tässä ole siis enää kuin joku kuusi vuotta (enintään) siihen että kilpirauhanen on kuollut kuin kivi ja pääsen säätämään olotilaa purkkityroksiinilla. Voi jeesus.

Kerkesinköhän kuukauden olla kunnossa? Nyt on taas jossain vikaa, enkä enää tiedä missä tällä kertaa. Olen ihan voimaton, välillä pyörryttää, alaselkä tuntuu kummallisen turvonneelta, huimaa, kädet tärisee, vatsaan koskee, sydän hakkaa, oksettaa ja maha on ihan sekaisin. Lueskelen kauhujuttuja netistä ja pelkään entistä enemmän. Kaikki ei todellakaan ole kunnossa, mutta missä vika?

Minulla on jo pitkään ollut yksi hammas tulehtunut. Siinä on ollut tulehduspesäke varmaan kaksi vuotta, mutta en vaan ole saanut varattua hammaslääkäriaikaa (tyhmä minä), kun se ei ole niin kipeä ja helpottaa aina välillä. Luulen, että sieltä on lähtenyt nyt jotain paskaa elimistöön, ja oireilen sen takia. Minun oli tarkoitus varata heti maanantaina hammaslääkäriaika. Olisi nyt prkl kroppa odottanut sinne saakka ennen kuin tekee tenän…

Olen aina ollut sikäli erikoinen tyttö/nainen, etten rupea kiljumaan, jos nurmikolla vilistää hiiri tai jos kädelleni tipahtaa koppakuoriainen. En myöskään säiky sammakoita, sisiliskoja tai käärmeitä, ja isot hämähäkit ovat minusta aivan ihania. Lapsenakin kävin aina kaivelemassa pihalta kaikki ötökät, pyydystin niitä tyhjiin piltti-purkkeihin ja katselin niitä jonkun aikaa ennen kuin päästin ne menemään. Metsästin kimalaisia haavilla (ja nettosin aika monta pistoa siinä sivussa), pyydystin mökillä sisiliskoja ja etsin innoissani käärmeitä (tuloksetta). "Söpöt" eläimet eivät koskaan ole kiinnostaneet minua erityisemmin. En juuri pidä koirista, ja kanit, hamsterit ja marsut ovat lähinnä etäisen ärsyttäviä. Kissoista kyllä tykkään. Ja hevosista. Niissä on arvokkuutta.

Olin eilen reissun päällä ja kävin matkan varrella morjenstamassa yhtä kaveria, jolla on kaksi käärmettä, hämähäkki (taisi olla joku tarantella) ja kissa. Olin ihan ekstaasissa kun näin niin ison hämähäkin niin läheltä! Sain jopa pidellä sitä kädelläni (hanskan kanssa tosin, kun en uskaltanut olla ilman sitä). Siinä katsellessani rupesin miettimään, miten hyönteiset ja hämähäkit mahtavat nähdä maailman. Ne näkevät kaiken varmaan ihan eri tavalla kuin me - hämähäkeilläkin voi olla neljätoista silmää joista osa näkee eri valon aallonpituuksia kuin toiset. Kiehtova ajatus.

Toinen käärmeistäkin käväisi sylissäni. Se oli teksasin rottakäärme, aivan ihana otus. Sillä oli hyvin kauniit silmät. Muutenkin käärmeiden silmät ovat mielestäni lumoavat. Toiseen käärmeeseen en viitsinyt koskea, koska se sihisi niin kiukkuisesti joutuessaan ulos terraariostaan.

Höh, minäkin tahdon käärmeen. Tai liskon. Tai hämähäkin.

Käytiin myös eilen vierailulla sukulaisten luona, minä, äiti, meidän tyttö ja pikkusiskopuoleni. Tyttöä ujostutti ensin kamalasti, mutta sitten, kun hän sai eteensä pussillisen pieniä lelueläimiä, ujostus katosi ja lelukasaa ruvettiin penkomaan. Sieltä bongattiin heti ekana iso muovinen hämähäkki. Sanoin tytölle, että se on hämähäkki, ja se oli sitten siitä lähtien "hämäkki". Ja se oli paras koko lelukasasta. Selkeesti äitinsä tyttö kyl

Se Confetti, jonka sain eilen, oli kuin olikin espanjalainen - MLP Arenan nirvanaponigurut vahvistivat asian, kun kävin kysymässä. Espanjassa on kuulemma julkaistu kolme symboliversiota Rainbow-poneista: hilesymboleilla, hileettömillä symboleilla ja metallimaalilla maalatuilla symboleilla. Hilesymboliset ovat harvinaisimpia. Se selittää, miksen ole nähnyt vielä koskaan hilesymbolista NC-ponia. Häntäprikkakin tuolla on harvinaisen omituinen. Se on pelkkä kevyt metallinipsu, jossa on tekstiäkin! Siinä lukee jotakin tähän tyyliin: PRECINT(O) GARANT(I) (viimeisistä kirjaimista on vaikea saada selvää, koska taitos tulee juuri siihen kohtaan). Toisella NC Confettillani häntäprikka on vaihdettu, joten siihen en voi verrata.

Tässä kuvia kaunottaresta:

Ei tässä muuta kun että taas yksi erilainen Confetti kokoelmiini!

Tämänpäiväinen poni-invaasio käsittää kolme ponia sekä yhden kiikkulaudan, joka kuuluu luultavimmin Baby Moondancerille. Ponit ovat G3 Rainbowberry, Sugar Sweet sekä kummallinen NC (No Country) Confetti.

Rainbowberry on hyvässä kunnossa. Sen tukka on vain kammattava ja kroppa on putsattava.

Sugar Sweet vaatii pesun, häntäruosteen poiston ja karvojen oikomisen, kenties uudelleen kiharruksenkin. Tuoksua on hiukkasen jäljellä.

NC Confettin meinasin vain pestä. Tuo yksilö on erikoinen: minun tietojeni mukaan NC-poneilla ei ole hilettä symbolissaan, mutta tällä on, ja hyvin vieläpä. Se on lisäksi säilynyt aika valkoisena, vaikka yleensä NC:t kellastuvat nopeasti. Kuitenkaan kavionpohjassa ei lue valmistusmaata (se on peitetty) ja muutenkin tuntomerkit NC-poniin täsmäävät hyvin. Voisikohan se olla espanjalainen? Otan lisää kuvia kunhan saan sen puhtaaksi.

Jokakuinen naisten painajainen alkaa taas olla ohitse. Tällä kertaa, hämmästyttävää kyllä, puolukkapäivät olivat muutama päivä ennen kuin lähden reissuun, eivätkä alkaneet edellisenä iltana. Kuukautiset ovat jännä juttu: niillä on oma tahto ja tietoisuus. Ne tietävät, koska eivät saisi alkaa, ja hih hih, alkavat juuri silloin.

Nykyään en onneksi ole menkkojen aikaan enää niin kipeä kuin vuosia sitten. Särky lähtee kevyesti yhdellä Ketorinilla. Synnytyksen jälkeen kuukautiskivut kuulemma lievenevät. Niinhän niiden piti lieventyä e-pillereilläkin, mutta minulla kävikin päinvastoin: tasainen särky ja jomotus/kolotus muuttui helvetilliseksi pistäväksi ja kuristavaksi kivuksi, joka riivasi minua aina muutaman päivän kuukaudesta ja johon särkylääkkeetkään eivät aina auttaneet. Sen normalisoitumiseen menikin sitten pari vuotta pillerien lopettamisen jälkeen. Kamalia aineita nuo tekaistut hormonit. En ikinä enää koske niihin, hyi. (Siis ellei kyseessä ole lääke sairauteen kuten nyt vaikka Thyroxin.)

Niin, siitä reissusta. Olen lähdössä viikonlopuksi äiskän luokse parinsadan kilometrin päähän. Minä ja pikkuakka lähdetään molemmat; itse tulen jo lauantaina kotiin, mutta tyttö jää mummolaan maanantaihin asti. Saadaanpa vähän lomaa miehenkin kanssa.

Minua odottelisi tänään postissa ponipaketti. Haluaisin käydä noutamassa sen, mutten jaksa nyt lähteä sompailemaan rattaiden kanssa bussiin. Ukko kun on töissä kuuteen asti. Paketissa olisi poniroinaa, yksi G3-poni, Sugar Sweet sekä NC Confetti (parempikuntoinen kuin omani). Tuskin maltan odottaa :)