Olen tänään ja eilen tehnyt matkan lähimenneisyyteen ja lueskellut vanhoja blogikirjoituksiani. Olen käynyt läpi jo kolme blogipalvelua tämän lisäksi: Vuodatuksen, Blogspotin ja LiveJournalin. Kaikki nuo entiset blogit on nykyään suljettu. En viitsi pitää niitä auki kaikelle maailmalle, koska olen typeränä kirjoitellut niihin kaikenlaista enemmän tai vähemmän epämiellyttävää. Eniten niistä kuitenkin jää mieleen hirveä viha. Helkkari soikoon, että olenkin ollut vihainen: kuin takalistoon ammuttu karhu. Ei ihme, ettei minun ollut silloin hyvä olla.

Nyt, kun katson aikaa taaksepäin, en kadu, että kävin vihavaiheen läpi. Sen käsitteleminen jäi kesken teini-iässä - vihan tunteminen kiellettiin, katkaistiin minusta kuin kirveellä leikaten. On sanottu, että trauman läpi käymiseen tarvitaan neljä vaihetta: sokki, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Suunnattoman henkisen stressin alaisena ihminen voi elää sokkivaiheessa jopa vuosikausia. Hän aina vain kieltää tapahtuneen tai selittää sen, silottaa sen mieltymystensä ja näkökantojensa mukaiseksi. Minä elin 4-5 vuotta sokkivaihetta. Luulin selvinneeni, luulin, ettei minuun jäänyt arven arpea. Mutta jäipä kuitenkin.

Kun elämäntilanne alkoi olla niin turvallinen, että saatoin alkaa käsitellä menneitä, muistot hyökkäsivät kaikki päälle yhtä aikaa. Samaan syssyyn sattuivat myös ensimmäiset kilpirauhasperäiset psyykkiset oireet sekä e-pillereistä johtuvat mielialanmuutokset. Soppa oli valmis. Nyt oikein ihmettelen, miten mieheni kesti minua. Minun on täytynyt olla ihan hirveä akka.

Reaktiovaiheeni kesti vuosia sekin. Olin raivoissani, loukattu, murheellinen, masentunut, vihasin itseäni ja vanhempiani. Aina välillä palasin vihasta ja surusta takaisin kieltovaiheeseen: eihän oikeastaan mitään edes tapahtunut. Sitten tunteet heilahtivat toiseen ääripäähän, ja taas mentiin. Vähitellen aloin käsitellä asioita hiljaa mielessäni. Seilasin pari vuotta eestaas reaktio- ja käsittelyvaiheen välillä, välillä ymmärtäen ja hyväksyen asian, sitten taas vajoten valtaisaan loukatun teinitytön raivoon (mikä oli ymmärrettävää, sillä vaikka olin päälle parikymmentä, ne tunteet nousivat niiltä ajoilta kun olin 14-16-vuotias).

Nyt tuntuu, että viha alkaa pikkuhiljaa olla poltettu loppuun. Välillä tulee vieläkin kausia, jolloin kiroan sekä äitini että isäni, jopa itseni että sallin kaiken tapahtua (mikä on typerää, koska miten ihmeessä olisin voinut estää vanhempieni tappelut ja lopulta eron?), mutta tunteet eivät enää samalla tavalla tunnu maailmaa kaatavilta kuin ennen. Silloin meri myrskysi; nyt se vain aaltoilee. Alan päästä tasapainoon menneisyyden kanssa.

Ikävä on yhä kova. Minuun sattuu ajatella, että voin palata rauhan aikoihin enää vain unissani. Ja jossakin vaiheessa teini-ikää minuun tuli särö, joka pirstoi maailmani kappaleiksi ja erotti minusta kaksi puoliskoa, onnellisen ja huolettoman sekä katkeran ja vihamielisen. Toivon mukaan saan vielä joskus sulautettua ne yhteen.

Ps. Kävin siellä päivystyksessä tänään. Ei löytynyt mitään vikaa. Käyn huomenna verikokeissa, sitten tiedän enempi…