Jippii! Sain paikan Paratiisikartano-foorumin moderaattorina. Eihän siitä palkkaa makseta, mutta tunnenpahan itseni tärkeäksi edes jossain. En tietenkään (varsikaan nyt modena) riehu siellä foorumilla samalla tavalla kuin täällä omassa blogissani, mutta järjestyksestä osaan kyllä huolehtia.

Olo senkun paranee nyt iltaa kohti. Lihaksia jomottaa - niitä on särkenyt jo monta päivää - mutta mieli lentää korkealla. Pitkästä aikaa olen taas saanut kirjoitettuakin. Toivon, ettei kroppa väsähdä tänä iltana ennen kuin saan vielä pari lukua valmiiksi.

Ja sitten asiasta kukkaruukkuun. Minua sitten raivostuttavat pelkurimaiset ihmiset. Osaan itsekin olla pahuksen ärsyttävä, oikea vittunaama ja kusipää kun sille päälle satun, ja jos jotakin päätän, minua ei pysäytä mikään. Mutta sitä en siedä, että minua vältellään ja kierrellään ja kaarrellaan eikä uskalleta sanoa, jos käyttäydyn kuin idiootti. Se minua siinä sapettaa, että minulle vihjaillaan typeryyksistäni kautta rantain, ja sitten, kun tajuan asian viimein, tunnen itseni tyhmäksi, kun en ole ymmärtänyt vihjeitä. Ja kun minä en oikeasti aina tajua jos tulen loukanneeksi ihmisiä. Toki pyydän sitten anteeksi jos joku ilmaisee minulle loukkaantumisensa. Mutta se on sietämätöntä, kerta kaikkiaan raivostuttavaa, ettei voi sanoa suoraan, jos joku ärsyttää. Ei tietenkään tarvitse loukata tai haukkua toista. Huomauttaa voi tahdikkaastikin.

Ihan vaan tämmöinen purkaus nousi mieleen erään ystäväni viimeaikaisen käytöksen johdosta. Tiedä taas mitä olen tehnyt, kun yhteydenottoihin ei voi vastata millään, huoh. Vai liekö kyseessä kaverin omat ongelmat.

Takana on nyt yksi onnistunut Thyroxin-annoksen nosto. Olen syönyt 37,5 mikroa 3 viikon ajan eikä merkkejä liikatoiminnasta ole ollut. Joskin olisi aika kummallista että näin pienellä annoksella olisikaan. Syömäni rautatabut ovat varmasti auttaneet asiaa, joskin jouduin lopettamaan ne tuossa muutama päivä sitten, koska vatsani ei tahdo kestää niitä pidempää aikaa. Ajattelin, että voisin syödä niitä aina menkkojen ajan, jotta elimistöni onnistuneesti hukkaama rauta saisi vähän täydennystä.

Tänään otin suuren harppauksen ja nappasin vielä yhden murusen: nyt annos on sitten 43,75 mikrogrammaa. (Meneepäs tarkaksi. ) Vielä on ihan kohtuu hyvä olo, vaikka rinnassa tuntuukin pientä paniikin lepatusta. Se menee varmaankin ohi. Sydän lyö ihan normaalisti eikä ole edes hiki. Vielä jos yhden palasen saisin lisättyä ilman paniikkia, pääsisin 50 mikroon, mikä riittää joillakin jo alussa hoitoannokseksi. Sitten voisin katsoa, jos vaikka heräisin henkiin tästä koomasta, jossa olen lillunut taas viimeiset puoli vuotta satunnaisia havahduksia lukuun ottamatta. Tuo 50 mikroa olkoon tavoite nyt tästä eteenpäin. Siis vähälle aikaa. Loppujen lopuksihan tulen kuitenkin tarttemaan sen 100-125 mikroa, kun oma kilpirauhanen simahtaa vuosien kuluessa täydellisesti.

Sitten kuulumisiin. Kävin maanantaina kirjastossa ja lainasin sieltä muutaman opuksen. Yritän ymmärtää hevosten sielunelämää ja olisin tahtonut lainata Susan McBanen Tunne hevosesi -kirjan, mutta se on aina lainassa, siis aina. Siksi jouduin tyytymään Desmond Morrisin Hevosen elämään. Sen lisäksi mukaan tarttui Stephen Kingin Se 1, joka viimeinkin oli kirjastossa (en ole nähnyt sitä hyllyssä ehkä vuoteen), sekä Kaari Utrion Vaskilintu. Molemmat viimeksi mainitut tahtoisin omaksi. Vaskilintu lähtisikin ehkä suht halvalla, siis alle parikymppiä huutonetistä, mutta Sen hinta pyörii aina siellä kuudestakympistä ylöspäin. Siitä kun on tehty vain yksi painos, joka on loppuunmyyty ja erittäin kysytty.

Nyt voisin alkaa kirjoittaa. Kun se ehkä taas sujuu jonkun aikaa. Sitten pitääkin palata ponikunnostusten pariin…

 

Näin viime yönä ehkä noin 200. akvaariokatastrofiuneni. Sain uusia kaloja akvaariooni; joukossa oli isoja komistuksia, kuten tulipuikkokala, ja sitten tavallisempia, kuten lisää leväbarbeja, keltabarbeja yms. Ja sitten hoksasin, että akvaario vuotaa ja vedenpinta alenee kovaa vauhtia! Ryntäsin tarkastelemaan, mistä oli kyse. Joku oli työntänyt akvaarion styroksialuseen nauloja, ja ne olivat rikkoneet lasin jännitteen ja saaneet aikaan vuotavia halkeamia. Huusin äidille minkä keuhkoista lähti, ja me rupesimme yhdessä tyhjentämään akvaariota.

Aamuyön unessa sain tilaisuuden lähteä pienlentokoneen kyytiin. Epäröin, mutta suostuin. Ajoimme autolla pikkuiselle lentokentälle, ja eteemme laskeutui - helikopteri. Se olikin kumma helikopteri: sen lavat kääntyivät pystysuuntaan ja vaakasuuntaan aina tarpeen mukaan, joskaan en kyllä nyt herättyäni parhaalla taidollanikaan ymmärrä, miten semmoinen aparaatti ylipäätään pysyi ilmassa. Minä epäröin vielä kopterin ovella, kun muut kiipesivät kyytiin. Kyselin kaikenlaista: miten korkealla lennetään, miten kauan, mihin, mitäs teen jos minua alkaa oksettaa. (Sain ohjeet, että oksenna jalkatilaan. ) Mielessäni välkkyi kuvia siitä, miten koko kopteri saisi moottorivian ja tippuisi järveen ja me hukkuisimme kaikki.

Sitten kuitenkin lähdin matkaan. Paskat, kerranhan täällä vaan eletään. Helikopteri nousi sulavasti ilmaan ja lensi pois, ja hämmästykseni oli suuri, kun lensimme kaupungin katujen yllä pujotellen rakennusten lomitse. Pelkäsin koko ajan, että kopterin lavat iskevät seiniin ja tipahdamme alas. Lentäminen oli silti ihanaa.

Ja sitten jossain vaiheessa putosimme sinne järveen. En muista putousta, mutta muistan sen, miten minä ja joku kyydissä ollut nainen kahlasimme rantaan ja rämmimme läpimärkinä hänen kotiinsa, joka oli lähellä. Siellä sitten koitimme keksiä, miten pääsisimme takaisin Helsinkiin, jossa laukkumme ja lompakkomme sun muut tärkeät tavarat odottelivat hotellihuoneessa. Olimme pudonneet jonnekin tyyliin Tampereelle.

Siinä se… en muista enempää. 

Unessani maailma oli tullut käännekohtaan. Ihmiskunta oli tuhoutumassa. Suurin osa ihmisistä oli kuollut johonkin tautiin, ja kotikaupunkini asukkaat keräsivät tavaroitaan ja pakenivat kuka minnekin. Rakennusten raunioissa lymysi jengejä, jotka ammuskelivat ketä sattuu. Turvallisinta oli metsässä. Minä ryhmityin muutaman ihmisen kanssa pieneksi laumaksi ja lähdin taivaltamaan pois kaupungista yön turvin. Kaupungit olivat hyvin vaarallisia paikkoja.

Myöhemmin samassa unessa makasin tummalla niityllä öisen taivaan alla. Olin yksin - näennäisesti - enkä kuitenkaan ollut. Jokin näkymätön oli kanssani, vierelläni. Kuutamon hopeoimat pilvet liikkuivat hiljalleen ylläni. Pilvistä muodostui äkkiä valtava harmaasusi, jonka silmät olivat tähtiä välkkyvät mustat aukot ja jonka kuono oli rypyssä niin että hopeaiset hampaat näkyivät. Katselin, kun se laukkasi äänettömästi ylitseni taivaan mustaa kaarta pitkin. Se huomasi minut ja vilkaisi minuun, mutta jätti minut rauhaan.

Mikä tuokin mieleeni biisinpätkän Liar of Golgothalta…

On the top of the frozen hill
It appeared in all Its might,
clouded by the particles It had risen from,
summoning the ghosts from Its gaseous body

Accompanied by the chanting choirs
of tormented ancient souls
the misty shapes that dwelled the ground
crystallised

F’taghn, Beast of a thousand souls,
ancient dweller of the Siberian landscapes,
feared by the lonely men
sleeping restlessly in Its domain
Its four eyes watched the four horizons of the earth,
scanning for a prey to be fetched by
the materialised ghostly wolf clan…

Edellisen postauksen salasanan saa kysymällä. En aio enää aukaista sitä julkisesti.

This post is password protected. To view it please enter your password below:

Password:

Ruma automme oli taas jonkun aikaa kiukutellut. Ei siinä mitään, että siitä on solenoidi menossa ja se näin ollen käynnistyy joskus avaimesta ja joskus sopivaan kohtaan kopautuksesta samalla kun toinen kääntää avainta (Taunuksessa oli muuten tismalleen sama ongelma neljä vuotta sitten), mutta kun se vielä sen päälle tahtoi täristä niin että hampaat kalisevat ja puoltaa vasemmalle niin ettei tietyissä mutkissa tarvitse itse kääntää rattia ollenkaan. Hitto, minäkin tiesin, että siinä on joku vialla, vaikken autoista tiedä muuten hevon häntää. Mies oli vielä uhkarohkea ja kävi viikko sitten melkein kolmensadan kilometrin reissun suuntaansa tuolla autolla. Minä sanoin, että puskassa olet ennen kuin edes perille pääset, mutta olin väärässä. Ihme kyllä. 

Eilen sitten tuli sellainen yhtäkkinen oivallus, että hei, nyt minä tahdon lähteä käymään miehen veljen J:n luona tuolla pohjoisessa päin. Ollaan jo viikon verran puhuttu siitä että voisi olla järkevää käydä näyttämässä tuota autoa J:lle ennen kuin se hajoaa ihan täysin. J on siis automekaanikko. No, varmistimme että hän on kotona, ja lähdimme. Matkaa kertyi jotain sata kilometriä. Kun perillä paljastui, miksi auto teki mitä teki, pidin silkkana ihmeenä sitä, että se kesti niinkin pitkälle.

Mazdan toinen eturengas oli melkein puhki. Molemmista etukumeista oli kulunut pinta niin että ne olivat sileät suunnilleen joka kohdasta, mutta vasen oli kulunut rikki melkein kankaaseen asti. Sen renkaan vanne oli myöskin jostain syystä mennyt ihan soikeaksi. Selvisipä syy siihen, miksi se puolsi vasemmalle ja täristi niin pahasti. Mies ja J sanoivat molemmat, että tuolla autolla (noilla renkailla) ei ajeta enää metriäkään, ja minä olin samaa mieltä. Hämmästytti vaan että olimme päässeet niinkin pitkälle.

Onneksi lähellä asuvalta tutulta sattui löytymään ylimääräisiä renkaita. Saimme kuluneiden tilalle uudet, ja ilmaiseksi. Kun lähdimme iltamyöhällä ajelemaan kotia kohti, oli melkoinen hämmästys huomata, että autossa istuminen voikin olla ihan kivaa - kun kottero ei enää tärise ja rutise. Puoltaminenkin lieveni huomattavasti.

Kuten tiedätte, olen aina ollut erityisen ihastunut ötökkiin: hyönteisiin, hämähäkkeihin ja kaikenmoisiin nilviäisiin, joita naiset yleensä kammoavat. Pentuna tuli pyydystettyä mökin tienvarsipuroista haavilla vesiötököitä, kimalaisia pyydystettiin purkkiin ja tutkittiin (ja siinä sivussa minua pistikin muutama) ja pihan leppäkertut laskettiin tarkkaan. Riemu oli suuri, kun löysin mökiltä joskus poppelikiitäjän ja sitten samana kesänä ihan valtavan kokoisen ristihämähäkin, joka oli kutonut verkkonsa katon ulkonurkkaan.

Viime kesänä parvekkeellamme kävi vieras. Näitä on näkynyt aikaisemminkin, mutta yleensä ne viihtyvät maan tasalle rakennettujen latojen ja mökkien seinustalla eivätkä kerrostalon 5. kerroksen parvekkeella. Se on lukki; en ole varma mikä lukki, mutta lienisikö rauniolukki? Näille on hauska nimi englanniksi: harvestman.

 

 

Ja sitten tänään bongasin keittiön ikkunasta toisen erikoisuuden.Tästä tuli oikein hyvä kuva:

Jos en ihan väärin luule, niin kyseessä on vattulasisiipi, Pennisetia hylaeiformis. Joka tapauksessa veikeän näköinen ötökkä. Muistutti ihmeen paljon ampiaista. Se jopa päristeli minulle uhkaavasti siipiään, kun nappasin sen juomalasin sisään. Reppana ei kai tajunnut, että meinasin päästää sen pihalle enkä listiä sitä.

Muoks. Vattulasisiipi on siis perhonen, ei pistiäinen. ;)

Sain tänään ison kunnostuslotin, jonka mukana tuli sekalaista keräilytavaraa maksuksi kunnostustöistä. Sain muutaman ponin, yhden metallisen ponipurkin sekä viisi Schleich-hevosta. Tässäpä siis hyllyjen uusimmat asukkaat:

Ponit vasemmalta: Raspberry Jam (tarvitsee uuden etutukan, Baby Susie (ok) ja italy Applejack (karvat nyrhitty).

Purkki molemmilta puolilta. Tästä puuttuu ikävä kyllä kansi. Mutta kuvat ovat söpöt: toisella puolella Surprise ja toisella Blossom, molemmat varsoineen.

Schleichit. Vasemmalta: Shire-ruuna, vanha valkoinen hevonen, arabivarsa, palomino-ori ja arabiori. 

Ja sitten vielä pikku Velociraptor, jonka löysin Toys R’ Usista. Tämä on CollectA-sarjaa eli halpis-Schleich, mutta ei se haittaa, koska se on niin vietävän söötti. 

Blogini oli taas eilisen saavuttamattomissa. Jos tämä tahti jatkuu, vaihdan takaisin Livejournaliin.

Oma arvioni on, että olen kärsinyt kilpirauhasongelmista jokseenkin koko ikäni. Lapsena olin villin energinen, välillä aika päätönkin. Joskus kahden-kolmentoista vanhana tilanne alkoi muuttua. Muistan ajatelleeni monesti, että hassua, kuinka elämä tuntuu välillä ihan unelta. Entä jos tämä kaikki onkin pitkää unta, josta herään joku aamu ja huomaankin olevani joku yhdeksän vanha taas? Aloin väsyä enkä jaksanut asioita enää yhtä lailla kuin aikaisemmin. Ehkä suurin ongelma oli kuitenkin tuo "henkinen tyhmyys". Tuntui aina välillä, että olen käynyt tosi hitaaksi, kun en tajua enää mistään mitään. Olin myös aika allapäin ja itkuinen ja halusin viettää paljon aikaa yksin. Tosin samaan syssyyn ajoittuivat kriisit perheessä, joten on hyvin vaikea sanoa, mikä johtui mistäkin.

Yläasteella sitten rupesinkin suunnilleen torkkumaan koulutunneilla enkä enää jaksanut opiskella, kun en edes oppinut mitään. Pää tuntui kerta kaikkiaan tyhmentyneen. Lukiossa sama meno jatkui astetta pahempana. Aloin lintsata, kun en jaksanut enää nousta aamutunneille, vaikka lapsena olin tosi aamuvirkku. Lintsasin iltapäiviäkin. Minua vaan väsytti niin kamalasti. Muistan myös ihmetelleeni, että kävellessä oli joskus sellainen fiilis, että jalat eivät kosketa maata ollenkaan, leijun vaan. Ihan kuin olisin kulkenut unessa tai ollut humalassa. Saman olon tunnistan nykyään silloin kun lääkitys on pielessä. Oli suoranainen ihme, että kirjoitin ylioppilaaksi, ja vielä aika hyvin arvosanoinkin!

Eli siis jos tästä lasketaan, niin olen ollut sumussa noin puolet elämästäni: tarkalleen sanottuna noin 13 vuotta. Ei mikään ihme, että itsensä eliminoiminen on käynyt mielessä aika monesti. Piristääkseni itseäni rupesin haaveksimaan, mitä kaikkea teen tai saavutan sitten, kun olen terve joskus tulevaisuudessa.

* Olen töissä ja nautin työstäni. Tai jos en nyt ihan nauti, niin en ainakaan vihaa sitä.
* Ostan oman talon ja sisustan sen itse, koska jaksan.
* Harrastan jotain kivaa liikuntaa, kuten sulkapalloa tai pyöräilyä. Käyn myös paljon luontoretkillä ja vaikka vaeltamassa. Kohotan kuntoani.
* Herään joka aamu ennen kymmentä ja haluan nousta sängystä. 
* Kirjoitan. Jatkan kesken jääneitä kirjoja ja novelleja ja kirjoitan uusia.
* Piirrän.
* Teen jotain vapaaehtoistyötä, josta tykkään. Todennäköisesti eläinten parissa.
* Syön terveellisesti ja teen suurimman osan ruuistani itse, koska jaksan ja se on kivaa.
* Rakennan nätin puutarhan. Ja saan sen ehkä pysymään hengissäkin.
* Hankin toisen kissan. Ja kolmannenkin ehkä. Ja käärmeen, ja papukaijan. Ja jaksan hoitaa ne kaikki.
* Nukun yöt kuin tukki.
* Luen paljon. Erilaisia kirjoja. Opiskelen omalla ajallani.
* Alan kerätä tietoja kotikaupunkini historiasta. (Tämä on jo työn alla.)
* Pidän kotini siistinä.
* Pidän itsestäni huolta.
* Tunnen tunteet sen sijaan että yrittäisin tukahduttaa niitä siinä pelossa, ettei kehoni ylireagoisi esimerkiksi iskemällä päälle paniikkikohtauksen.
* Nautin elämästä. Elän sen sijaan että haaveilisin.

Siinä on aika paljon toteutettavaa vielä. Mutta matkalla ollaan.

Alan olla selviämässä viikon-pari kestäneestä pahoinvointikaudesta taas. Sen myötä tilalle on tullut jonkinasteinen turtunut masennus.

Aamuisin herätessä ensimmäinen ajatus on aina: Voi helvetti, joko se yö meni? Onko jo aamu, joko on pakko nousta? Olen tainnut valittaa tästä ennenkin. Mikään ei tunnu ikinä muuttuvan. Jokainen päivä on kuolettavan samanlainen, samaa paskaa samassa paskassa kämpässä. En jaksaisi enää. Olen pohtinut, että mitäs jos joku aamu jäisin vaan sänkyyn ja nukkuisin puolille päivin. Ei auta. Olen kokeillut. Jos minä en hoida tämän läävän hommia, ei niitä hoida kukaan muukaan, ja sitten kuulen nurinaa siitä kun en ole tehnyt mitään ja pikkuakkakin istuu sängyssään vielä kello kaksitoista.

Eikä olo helpota sittenkään kun nousen ylös. Tästä omasta kapinoivasta ruumiistani johtuu, etten voi nykyään tehdä juuri mitään, mitä tahtoisin. Kun meinaa pyörtyä kaupassa käydessään, ei juuri huvita lähteä pihalle omin päin, saati sitten tytön kanssa. En kai voi muuta kuin toivoa, että tämä menee ohi. Jos ei mene, en rupea elämään loppuelämääni puolikuntoisena paskana.

Olen yrittänyt kapinoida itseäni vastaan. Olen yrittänyt painaa eteenpäin, vaikka kroppa sanoo seis. Ei onnistu. Kun arkiaskareetkin mennään niillä viimeisillä varavoimilla, energiaa ei vaan kerta kaikkiaan riitä mihinkään muuhun. Ja se varaenergiakin alkaa olla loppumassa. Helppo sanoa, että lähde kävelylle, kuntoile, kyllä se siitä. Mutta kun ei se kunto nouse. Yhden pyöräretken jälkeen olen loppupäivän sängynpohjalla. Kun keho ei ole kunnossa, se ei ole kunnossa.

Tekee kyllä vähän jo mieli lähteä kurkkaamaan että mitä on tämän elämän tuolla puolen. Sain koko lapsuuteni ajan kuulla, että olen itsekäs ja lapsellinen. Ehkä olenkin.

 

Alan olla oikea kävelevä kemiantehdas.

Koitan taas nostella tyroksiineja ja syön nykyään 1,5 tablettia päivässä eli 37,5 mikroa. Jospa lisärauta auttaisi asiaa.

Antibioottihoito puree - ja se tuntuu. Munuaisia kolottaa aina monta tuntia tabletin ottamisen jälkeen. Mitään vatsaoireita Tavanic ei ole aiheuttanut, mutta olen kuullut, että se voi tehdä tosi äkäisiä jännetulehduksia, joten pitää kuulostella kroppaa vähän tarkemmin kuin normaalisti. Muutenkin sen lääkkeen haittavaikutuslista oli kilometrin mittainen. Pelottaa ajatella, millaista myrkkyä tungen itseeni.

Eilinen ja tämä päivä on ollut parempi, ja olen jopa saanut syötyä aika hyvin - kuluneen viikon aikana en ole tahtonut saada oikein mitään alas. Olen syönyt rautaa nyt neljä päivää (eilen otin tupla-annoksen ja kärsin sitten vatsakrampeista koko illan) ja se tuntuu auttavan. Lopetin myös magnesiumit, koska epäilin, että ne saattoivat aiheuttaa minulle pahoinvointia. Pientä kuvotusta on ollut, mutta sellaisia yökötyskohtauksia ei ole tullut sen jälkeen kun viimeisen magnesiumin otin 2 päivää sitten. Rupesin myös skarppaamaan ja ostin neljän viljan puuroa. Josko se vaikka olisi terveellisempää kuin pelkkä pikakaurapuuro.

Ei, en usko että olisin raskaana.

Tässäpä tulokkaat. Uutta ja vanhaa keräilysarjaa: poneja ja Schleichejä.

Ponit: G3-mäkkiponit DaisyJo ja Pinkie Pie.

Ja hepat: Haflinger-ori, falabellaori ja haflinger-varsa.

Kävin päivystyksessä puoliltapäivin, kun rupesi tuntumaan siltä että kroppa pettää ihan justiin. Mitattiin verensokerit ja tulehdusarvo - normaalit. Lääkäri lähetti verikokeisiin ja määräsi antibiootit taas kerran virtsatietulehdukseen, vaikken usko että minulla semmoista nyt on. Kuulen tulokset huomenna.

Nyt on olo ihan seis. Nappasin ekan tabletin vajaa tunti sitten. Mitään pahempia oireita ei toistaiseksi ainakaan ole tullut, mutta sama uupumus vaivaa edelleen. Pahoinvointi on onneksi väistynyt ainakin hetkeksi. 

Se tilannekatsauksesta, nyt nukkumaan. Sain tänään postissa Schleich-heppoja ja pari mäkkiponia. Pistän niistä kuvat kun jaksan…

Viime päivät, tai oikeastaan viime viikko, on taas tullut vietettyä pohjalla. Tutut oireet - heikotus, tuskaisuus, ahdistus/paniikki, huimaus, päänsärky, vatsa sekaisin, pahoinvointi, ruokahaluttomuus - ovat palanneet ja vieneet minut ahdistuksen ja masennuksen sekaiseen olotilaan. Taasko? Minä luulin että se meni jo ohi! Mikä helvetti minua vaivaa? Miksen pysty nostamaan tyroksiinia, vaikka selvästi olen sen tarpeessa - miksi saan pienistäkin nostoista liikatoimintaoireita, mutta putoan takaisin vajis-sumuun heti, kun lasken annoksen takaisin?

Sitten tein ällistyttävän havainnon. Olen tässä muutamien päivien aikana koonnut vanhojen päiväkirjojeni ja blogitekstieni avulla karttaa olotiloistani, Thyroxin-annoksesta ja siitä, mihin kohtaan kuukautta menkat sattuvat. Keräsin havainnot tämän vuoden alusta lähtien.

Tulokset:

* Thyroxin-annosta on venkslattu olotilan mukaan 25 mikrog:n ja 43,75 mikrog:n välillä. Tällä on ollut selvä vaikutus olotilaan (väsymys ja masennus ovat väistyneet eikä silmäluomia, sormia ja kaulaa enää turvota). Sen sijaan tuskallisemmat oireet, nuo ahdistus- ja heikotuskohtaukset, joihin liittyy fyysisiä oireita, eivät näytä ilmenevän selvässä suhteessa tyroksiiniannokseen.
* Aina heti - tai lähes välittömästi - sen jälkeen, kun menkat ovat loppuneet, on tapahtunut romahdus: joko täydelliseen masennus-uupumukseen tai toiseen ääripäähän, siihen ahdistukseen, heikotukseen ja pahoinvointiin, joka sitten kestää viikosta kahteen. Olin pudottaa silmät päästäni, kun näin tämän ja tajusin, mitä se meinaa.

No totta helvetissä! Olisihan minun pitänyt hoksata aikaisemmin. Minulla on raudan puute. Ikeneni ovat hyvin vaaleat, lihakset ovat kuin spagettia, olen kalpea kuin kummitus, en jaksa mitään, hengästyn jopa istuessa, ja silmissä sumenee aina kun nousen makuulta tai istumasta. Ja näköjään elimistön varastorautakin (S-ferrit) on alkanut jo huveta, koska muitakin oireita esiintyy, eli juuri noita mitä jo luettelin: tuskaisuutta, ahdistusta/paniikkia, huimausta, päänsärkyä, (ihan vasta oli puolentoista viikon päänsärkyputki) vatsa sekaisin, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta…

Myös veren punasoluarvot E-MCV ja E-MCH ovat viitteiden alarajoilla tai alapuolella, jos elimistön rautavarastot ovat vähissä. Minulla nuo kaksi ovat roikkuneet yhden pykälän päässä viiteasteikon alarajasta viimeiset neljä kuukautta. Hemoglobiini on sen sijaan ollut aina ihan ok, mutta se ei kerro rautavarastoista mitään. Hb voi olla hyvä, vaikka ferritiini olisi hyvin vähissä. Käsittääkseni Hb alkaa laskea vasta siinä vaiheessa, kun rautavarastot ovat käytännössä ihan loppu. 

Olisi fiksua käydä ensin pyytämässä lähete ferritiini- ja hb-kokeisiin, mutta taidan silti - odotellessani - käydä jo ostamassa rautatabletteja. Ei tuo viime hemoglobiini 135 ainakaan mikään hälyttävän korkea ole.

Lisäksi eräs konkari Kilpirauhasfoorumilla kertoi minulle, että alhaiset rautavarastot saattavat matkia paitsi hypotyreoosin oireita, myöskin lisämunuaisten vajaatoiminnan oireita - ja että yksi niistä oireista on se, ettei Thyroxinia tai Armouria pysty nostamaan optimitasolle ilman rajuja hypertyreoosin oireita. Eli siis ihan kuin minulla.

Jospa tässä olisi vastaus, eikä tarttisi enää stressata niistä lisämunuaisista… 

Muoks: Spartocinen myynti onkin lopetettu. Ostin sitten Obsidania. Viimeksi mainittu rautalääke aiheutti minulle kaameat vatsanväänteet, mutta silloin olin raskaana. Toivottavasti tilanne on tällä kertaa eri. Obsidan on vieläpä törkeän kallista…

Takana on kertakaikkiaan hirveä ilta ja yö. Sairastuin eilen kaiketi jonkinlaiseen vatsatautiin, koska illalla, kun söin jogurttia, mahaa alkoi vääntämään aivan julmetusti. Sen jälkeen kaikki, mitä yritin syödä, yökötti. Suolakekseistä lähtien. Koko yön pyörin sängyssä, ravasin vessan ja keittiön väliä ja tuskailin olotilaani. Mihinkään ei koskenut (sen jälkeen kun illalla lakkasi vääntämästä vatsaa) mutta pulssi oli taivaissa, voin pahoin ja olo oli totaalisen heikko ja vetämätön.

Aamulla nappasin Thyroxinit kaikesta huolimatta. Tein rajun tempun ja söinkin nyt 1,5 tablettia ja päätin jatkaa samaa rataa. Puoli tuntia myöhemmin mies toi minulle huoltsikalta jaffaa ja mustikkasoppaa. Kun sain vähän jaffaa kurkustani alas, fiilis parani hiukkasen. Yritin nukkua. Sain nukuttua ehkä varttitunnin ja sitten heräsin taas hirveään nälkään. Ei kun jääkaapille vaan ja mustikkasoppaa naamaan. Join lasillisen ja menin takaisin sänkyyn. Sitten sain unen päästä kiinni.

Olen nyt nukkunut ehkä neljä tuntia tänä aamuna/päivänä ja pysyn jo jaloillani. Ruoka ei tahdo maistua vieläkään, mutta enää ei yökötä niin kauheasti. Luulen ruokahaluttomuuden johtuvan ihan vaan matalasta verensokerista. Korjataanpa asia siis syömällä.

Taidan mennä takaisin nukkumaan…

Up, Up, and Away, tuttavallisemmin UUA (kuka hitto sitä pitkää rimpsua muka aina jaksaa kirjoittaa), näyttää nyt tuolta. Ponin oikea omistaja tuli puunauksesta hyvin iloiseksi ja lahjoitti minulle vaivanpalkaksi suklaata. Minäkin tulin siis hyvin iloiseksi. Paha juttu vaan että vatsani ei just nyt kestä maitosuklaata, mutta nou hätä, kyllä se ainakin puoli vuotta kaapissa säilyy (siis suklaa, ei vatsa)

Maha on tosiaan temppuillut taas viime aikoina. Tänään pitäisi lähteä tuttavien kanssa pitsalle, mutta pelottaa vähän, etten kykene syömään yhtään minkäänlaista pitsaa. Rasvaiset ruuat kuvottavat ja vähänkin vääränlainen ruoka (karkit, mikä tahansa muu leipä kuin täysjyväleipä, valmisruuat, peruna) saa vatsan kipeäksi. Muitakin lystejä oireita esiintyy, mutta lienee parempi, etten rupea erittelemään niitä tässä kaiken kansan kuullen. Tosin nämä muut lystit oireet voivat ihan hyvin olla aina iltaisin nautitun magnesiumin syytä. Magnesiumannos olisi ehkä fiksumpaa jakaa pitkin päivää.

Kävin eilen VK:n kanssa askartelukaupassa. Siellä oli telineellinen Schleichin elukoita, ja minä en tietysti voinut vastustaa kiusausta, vaan ostin yhden hevosista. Kyseessä on andalusialainen ori, joka oli ylivoimaisesti kaunein tarjolla olevista hepoista:

Näitä tulee sitten jatkossa lisää. Tästä alkaa taas uusi keräilyvimma! Ai miten niin hurahtanut hevosiin? Ehkäpä. Pyynnöstäni VK lupasi jopa viedä minut tallille. Olen aina ihaillut hevosia, mutta koska ne ovat niin isoja eläimiä, olen myös arastellut niitä. Katsotaan miten hienossa kaaressa lennän satulasta seuraavan kuukauden sisällä…

Kuinkas kävikään? Juuri, kun pääsin kirjoittamasta, että olo on kaamea, niin eikö se alkanutkin sitten parantua. En tiedä onko se juomani teen ansiota vai johtuuko se kenties siitä, että söin tänään lihaa (kanaa) ekaa kertaa moneen päivään. Nyt iltaa kohti olen ollut aika virkeä ja ajatuskin juoksee ihan kivasti. Olen jopa saanut vähän kirjoitettua.

Käytiin tuossa miehen veljen luona ja vietettiin siellä ilta. Mukavaa oli. Lankomiehen vaimo antoi minulle mukaan vanhan rakkaan poninsa, jolle piti tehdä muodonmuutos: kyseessä on jokseenkin kauheaan kuntoon päätynyt Up, Up, And Away.

Poniraukalla on kehossa maalia, pinttynyttä likaa ja multaa, silmässä kulumaa ja ruostetta hännäntyvessä. Ruostetta pursuu kaulasaumasta ja karvat ovat semmoisessa takkusessa etten ole vastaavaa aiemmin nähnyt. Näyttää lähinnä siltä kuin joku olisi letittänyt hännän puoliväliin ja sitten kiskonut letin eri puolista niin kovaa kuin jaksaa. Pesun ja karvojen siistimisen jälkeen tästä tuli oikein kaunis poni. Pitää vielä viimeistellä maalien poisto asetonilla, kihartaa häntä ja korjata silmämaalit. Ponin omistajalta tippuu vielä silmät päästä :D

Sain tänään myös valmiiksi uuden horoskooppiponin. Tällä kertaa vuorossa oli Rapu. Tekeillä on vielä Jousimies ja Kauris, molemmat maalia ja karvoja vailla.

He. Kerkesinkö jopa päivän olla kunnossa? Nyt taas olen ihan rätti, päätä särkee ja vituttaa ja kaiken kukkuraksi ahdistuskin alkaa taas hiipiä kehoon. Päänsärky on ollut riesana jo ainakin viikon. Pärjäsin eilisen ilman särkylääkkeitä, mutta nyt alkaa vähän taas toivo mennä. Pakko sitä ketorinia on varmaan taas kohta tunkea naamaan. En kuitenkaan tahtoisi taas odottaa niin kauan, että särky puhkeaa kunnon migreeniksi ja joudun lähtemään ensiapuun kipupiikille niin kuin viime kesänä. Kun nyt vaan tietäisi että mistä tämä tällä kertaa johtuu!

Tänä aamuna en meinannut päästä sängystä ylös. Väsymys on valtaisa.