Päivän kirpparikierroksen saldo: nolla ponia, neljä kirjaa. Dan Brownin Enkelit ja demonit maksoi 3,50 euroa, Narnian tarinat kokonaisen viitosen (mutta se oli kuin uusi) ja kaksi Niilo Pielinen -albumia 50 senttiä kappale. Noita Pielis-kirjoja löytyy tosi harvoin, joten olen todella iloinen, että tällä kertaa olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ainoaksi harmiksi jää se, että kirjahyllymme pursuaa yli äyräidensä jo ennestään.

Huimaus on vähentynyt aika paljon. Pahinta se on silloin kun istua kökötän koneella, luultavasti siksi, kun jännitän koko ajan hartioita ja kireä niska tuo vielä oman lisänsä muutenkin sekavaan päähäni. Viime päivinä on ollut jopa useita jaksoja, kun ei ole huimannut yhtään. Niskan venyttely auttaa. Etenkin yläniska ja kallonpohjan alue on ihan jumissa.

Fisut ovat sopeutuneet hyvin uuteen kotiinsa. Kirsikkabarbit ovat vielä vähän arkoja, mutta loistobarbit ovat jo muodostaneet yhden ison parven ja ryntäävät aina ruokinta-aikaan rohmuamaan kaikki hiutaleet Vika pinnalla on mätämuna -periaatteella. Ja ne partamonnin perkeleet senkun lisivät. Altaan pohjalla möyrii jo ainakin kolme uutta eri-ikäistä sukupolvea.

Eilispäivänä käväisin rauhoittumassa kotimetsässäni kun ahisti taas niin maan pirusti. Paniikkiolot jäivät sinne ainakin toistaiseksi.

Otsikko on ehkä harhaanjohtava - nyt ei nimittäin puhuta nukeista, vaan kaloista. Akvaariomme sai tänään kaksitoista uutta asukkia: neljä loistobarbia ja kahdeksan kirsikkabarbia. Koska tetrat eivät jostain syystä menesty meidän akvaariossamme, korjataan asia sitten lisäämällä barbikantaa…

Kuvat nyt eivät ole hyviä, mutta kai noista jotain selvää saa.

Ostin myöskin kaksi Petite Ponya. Näillä ei harmi kyllä ole nimiä. Minulla on näitä jossain kaapin perällä muutama lisääkin, kun lapsena tuli osteltua. Tuolla oranssilla on häntä vielä pötkönä pesun jäljiltä.

Alkaa jo vähän ottaa aivoon tämä jatkuva huippaus. Päässä heittää koko ajan, pahiten istuessa ja maatessa; paras tilanne on, kun seison paikallani tai kävelen. Erikoista. Yleensä huimaus on pahimmillaan seisomaan noustessa, mutta minulla se ei vaikuta asiaan yhtään, miten liikun. Liikkuminen suorastaan parantaa tilaani.

Kello on 6:30 aamulla ja minä istun keittiössä syömässä puuroa. Aikeenani on lähteä kohta labraan ottamaan ne kilpirauhaskokeet. Thyroxinit jäivät ottamatta kuten aina labra-aamuina, ja ajattelin, että saadakseni tyroksiinipitoisuudet laskemaan veressäni taidan jättää koko lääkkeen välistä tänään ja jatkaa huomenna 1,5 tabulla. Eilen illalla oli nimittäin semmoiset hyperit päällä ettei mitään rajaa. Eikä se ollut ollenkaan kivaa tällä kertaa, vaan sitä paniikkiahdistusta. Plus vielä voimakas huimaus siihen päälle. Heh, saa nähdä, miten huimaa tänään, kun en ota lääkettä ollenkaan. Nyt aamulla tosin on helpompi olla. En sitten tiedä mistä se johtuu.

Mietiskelin tuossa asioita ja tulin siihen tulokseen, että kestän minkä oireen tahansa, kunhan se ei estä minua nukkumasta. Siksi esimerkiksi väsymys tai säryt eivät ole läheskään niin kamalia kuin vaikkapa ahdistus, pahoinvointi tai tämä huimaus. Eli siis ihan mitä tahansa, kunhan vain pystyn nukkumaan.

Ulkona sataa ja kaikki housuni ovat joko rikki tai pesussa. Pakko siis laittaa hame. Voihan vinetto.

Eräs kaveri oli toissapäivänä lentänyt nurin moottoripyörällä, ja eilen kävimme katsomassa häntä keskussairaalassa ja viemässä hänelle lukemista. Pari luunmurtumaa vain, ei muuta - onneksi ei käynyt pahemmin. Vierailun jälkeen menimme päivystykseen ja minä pyysin päästä lääkärille. Tämä jatkuva huimaus alkaa paitsi jo ottaa aivoon, myöskin huolestuttaa. Hoitaja mittasi minulta verenpaineen ja -sokerin jo heti ekaksi. Verensokerit olivat normaalit (5,1), mutta verenpaine oli tosi alhaalla minulle: pelkät 106/70.

Odottelin lääkäriä sitten muutaman tunnin. Keskussairaalan päivystyksessä kestää aina. Minulta otettiin sydänfilmi (taas kerran) ja hemoglobiini, eikä kummassakaan ollut mitään erikoista. Hemppakin oli noussut 137:ään. Niinpä päätin olla syömättä rautaa enää ennen seuraavia menkkoja. Verenpaine mitattiin uudelleen, ja se oli noussut hiukan: 110/72. Ei se hyvä ollut vieläkään. Lääkäri julisti diagnoosiksi hyvänlaatuisen asentohuimauksen. Minä taas olen kivenkovaa sitä mieltä, että se johtuu tuosta matalasta verenpaineesta. Minulla kun on paineet yleensä pyörineet siinä 120/80 tienoilla. Eikä tämä huimaus ole semmoista kaatavaa, vaan enemmänkin keinuttavaa.

Tänään on taas ollut vaihteleva olotila. Huimaus on ehkä pikkasen lievittynyt, kun laskin tyroksiinia taas 37,5 mikroon ja olen venytellyt hartioita ja niskaa. Mutta tänään sitten riivaa taas se helkkarin pahoinvointi, semmoinen lievä ellotus koko ajan. Kävin keskipäivän aikaan pyörällä terveyskeskuksessa viemässä lääkereseptin uusittavaksi ja hakemassa lähetteen kilpirauhaskokeisiin. Tultuani kotiin meinasin pyörtyä. Aika huvittavaa oikeastaan. Muistatteko mitä puhuin siitä kotiovelle konttaamisesta? Jos tämä jatkuu, siitä mielikuvasta voi hyvinkin tulla totta.

Joka tapauksessa se addisonin taudin mahdollisuus pelottaa minua aika kovasti. Mutta toisaalta, jos semmoinen diagnoosi räpsähtäisi, niin olisipa sitten ainakin joku selitys sille miksei tyroksiini auta. Tai sitten selitys on vaan yksinkertaisesti se, ettei tuo alle 50 mikroa ole annos eikä mikään, ja vasta-aineet jylläävät kropassa vieläkin ja tekevät olosta kenkun.

Ulkona on kaunis ilma. Aurinko paistaa, mutta on kuitenkin kohtalaisen viileä, ja tuuli puhaltelee mukavasti. Ja minä vaan kökötän sisällä. Olen istuskellut koko päivän tietokoneella ja kiristellyt hampaitani. Olo on ihan jees muuten, mutta nyt on tullut uudeksi kivaksi oireeksi jatkuva huimaus. Pää on kuin ilmapallo ja fiilis samantapainen kuin pikku hiprakassa. En uskalla mennä ulos jos ei ole ihan pakko, kun en ole varma, pysynkö pystyssä. Olisi noloa joutua konttaamaan takaisin kotiovelle.

Tämä tilanne ärsyttää minua ihan kauheasti. Olisi niin kiva viedä pikkuakka pihalle, hiekkikselle ja keinumaan, mutta kun en uskalla. Niinpä istun vain täällä ja odotan, että huimaus loppuu. En yhtään tiedä mistä se johtuu. Korvani eivät soi eivätkä hartiat ole jumissa. Kenties se liittyy jännityspäänsärkyyn, joka vaivaa minua nykyään vähän väliä.

Vatsakipu on helpottanut. Taas kerran. Saa nähdä, koska se iskee uudestaan. Olen pysytellyt tiukasti gluteenittomalla ruokiksella, eikä lipsahduksia ole enää tapahtunut.

Hoksasin muuten, mikä siinä tyroksiininostossa meni pieleen: olin nostanut annosta liian nopsaan. Olisi pitänyt vielä sinnitellä ainakin viikko entisessä annoksessa. Korjasin asian, ja tänään on ollut vähän virkeämpi fiilis, kun otin taas sen 1 3/4 tabua.

Jospa tästä vielä noustaisiin! Johan viime vuosi meni hirmu kivasti. Tilastollinen todennäköisyys on puolellani: koska 2008 oli hyvä vuosi, ja 2009 taas on mennyt täysin päin mäntyä, niin 2010:an on taas pakko olla hyvä.

Aloitin muuten sen kilpirauhasblogin. Aion kopsata aiheeseen liittyvät postaukseni täältä sinne, kunhan jaksan. Otin tarkoituksella eri nimen (joskin kuvan saattavat jotkut tunnistaa), koska en välttämättä halua ihmisten liittävän näitä kahta blogia toisiinsa.

Viime yön unessani osasin ajaa autolla. Yleensä unissani autolla ajamiseni on vähän mitä sattuu, tyyliin että en todellakaan osaa ajaa, mutta auto silti menee eteenpäin jotenkin ihmeen kaupalla ja minä vaan yritän pitää sen tiellä. Mutta tällä kertaa osasin käynnistää Mazdan (joku oli murtautunut sinne ja yrittänyt käynnistää sitä hakaneulalla, hah hah) ja ajaa sillä aika hyvin. Mitä nyt vaihteet vähän rutisivat. Ajelin lapsuudenkotini maisemissa ja katselin miten paikka oli muuttunut.

Samassa unessa akvaarioni kuoli. Kasvit kuihtuivat, vesi mätäni, kalat kuolivat. Olin juuri ostanut uusia loisto- ja tiikeribarbeja, ja ne rupesivat yksi kerrallaan uimaan kyljellään ja sitten selällään. Ihmettelin asiaa suureen ääneen. En käsittänyt, mitä tein väärin, kun vaihdoin veden ihan asianmukaisesti kerran viikossa, ruokin kaloja ja lannoitin kasveja. Silti ne kuolivat. Olen nähnyt tosi paljon unia, joissa akvaarioni kuolee tai levääntyy. Mitähän ne merkitsevät? Jonkinlaista pelkoa sielunmaiseman kuihtumisesta?

Tänä aamuna otin vaan puolitoista tablettia tyroksiinia. Väsyttää. Mutta eipä enää sydän hakkaa miten sattuu.

Pitikin mennä mainostamaan, ettei sitä paniikkia ole vielä tullut. Nyt se sitten romahti niskaan. Otin tänään sen 50 mikroa ja nyt mennään lujaa: kädet vapisee ja sydän hakkaa. Ahdistus lepattaa ajatusten perällä. Joudun jatkuvasti taistelemaan sitä vastaan, sillä jos annan hitustakaan periksi, päälle iskee paniikkikohtaus. Kuitenkin tiedän, ettei ole hätää: tiedän mistä tämä johtuu ja tiedän miten se loppuu. Jos menee oikein pahaksi vielä tänään, jätän huomisen tyroksiinit pois kokonaan ja jatkan ylihuomenna vaikka puolellatoista. Hohhoijaa. On tämä säätämistä.

Vatsa on taas kiukutellut myös. Tuntuu, että on ihan samanlaisia oireita kuin ennen gluteenittoman ruokavalion aloitusta, tosin ei läheskään yhtä pahoina. No, koitan kuitenkin pysyä dieetillä sen muutaman kuukauden, että näen, onko siitä oikeasti mitään hyötyä.

Näkee kyllä että on tyroksiinin nostot meneillään. Nostelen vuoropäivin neljäsosatabulla. Eilen, kun oli 50 mikron päivä, en meinannut pysyä nahoissani. Olin kuin maaninen, hyörin ja pyörin ja touhusin. Suonissani tuntui virtaavan sähköä. Ihme kyllä olotila ei lipsunut paniikin asteelle kertaakaan. Sain nukuttua yönkin ihan hyvin. Simahdin puolenyön aikaan aivan yhtäkkiä kuin elektroninen lelu, josta otetaan patterit pois.

Tänään olen sitten ottanut taas sen 1/4 tabletin verran pienemmän annoksen. Ei tyroksiinin pitäisi näin nopsaan vaikuttaa, mutta silti tuntuu, ettei tänään oikein ajatus kulje. Väsyttää. Ja paleltaakin prkl. Väsymys voi tosin johtua myös meneillään olevista menkoista, jotka nykyään verottavat rautavarastojani rankalla kädellä. Ei ole kovin kiva vuotaa kuin seula 3-5 päivää kuukaudesta ja saada sen seurauksena anemia. No, onneksi on rautalääkkeet. Paitsi että vatsani alkaa taas saada niistä tarpeekseen.

Tuosta huolimatta olen saanut piirreltyä tänään. Eilen valmistui yksi piirros, tänään toinen. Aarnikotkahahmot ovat nyt in. Klikkaamalla pääsee katsomaan suurempaa kuvaa.

Aloittelin tuossa sitä kilpirauhasblogia. Minulla on vain yksi ongelma: en keksi sille nimeä. Ehdotuksia saa esittää.

Tässä pieni tarina tältä aamulta.

Peto hyppää pöydälle. Piirustuspöydälleni. Se katselee ja kiertelee aikansa, nuuskii pöydällä olevia tavaroita (värikyniä, pyyhekumi, lyijykynä, printteri, pöytätuuletin, avoin kansio, piirustuslehtiö jossa on päällimmäisenä uusi piirros), seisoo hetken katsellen ikkunasta ulos ja istahtaa sitten. Se parkkeeraa ahterinsa täsmälleen keskelle uutta piirrosta, jota ei ole vielä edes väritetty tai tussattu. Tässä vaiheessa minä käsken sitä liikahtamaan. Se vilkaisee minua kohteliaan kiinnostuneesti ja syventyy uudelleen kiehtovaan maisemaan ikkunan takana, jossa linnut lentelevät, puiden lehvät heiluvat tuulessa ja ihmiset kävelevät. Minä käsken vähän kovempaa. Nyt se vilkaisee minuun terävästi, silmissään loukkaantuneisuutta. Mikä sinua vaivaa? Minähän vaan istun tässä. En minä sinua häiritse.

Nousen tuolilta, nappaan kissan syliini ja heitän sen lattialle. Se nuolaisee turkkiaan pari kertaa kuin peittääkseen hämmennyksensä ja tassuttelee sitten pois huoneesta. Minä suljen piirustuslehtiön ja palaan äskeiseen puuhaani, lukemaan kirjaa.

Kuluu kymmenen minuuttia. Sitten kuulen vierestäni kohteliaan "kurr"-äänen ja käännän päätäni. Peto istuu piirustuspöydällä, siristelee minulle silmiään ja tahtoo syliin. Se istuu täsmälleen keskellä piirustuslehtiötä. Kun kieltäydyin ottamasta sitä syliin juuri nyt, se tyytyy kohtaloonsa ja asettuu makuulle. Keskelle piirustuslehtiötäni.

Ilmeisesti kissat osaavat etsiä sen paikan, jossa ne eivät saa olla juuri nyt, ja asettuvat sitten luontevasti juuri siihen.

 
(Taustalla pari ponia, jotka ottavat aurinkoa mustekynätahroihinsa.)

No nyt näissä on jotain järkeäkin.

Mona piehtaroi hiekassa. Näin hevosen tekevän samaa pari päivää sitten, ja siitä tuli tämä idea.

Tämäkin näyttää nyt vähän fiksummalta. Linkin takaa löytyy selitys tälle söpöilylle.

Outoja unia taas. Tällä kertaa suojelin erään ystävän tavaroita sillä välin kun tämä oli jossakin muualla ja jopa tapoin liian tungettelevaisen ihmisen siinä sivussa. Iskin sitä tikarilla vatsaan. Piilevää väkivaltaisuutta?

Olen pohtinut, että perustaisin eri blogit eri aihealueille. Pistäisin pystyyn ainakin kolme blogia: yhden erilaisten terveysongelmien pohtimiselle, toisen taideteoksille ja kolmannen poneille sun muille keräilytavaroille. Ja sitten tietysti yhden ihan vaan yleistä rähinöintiä varten. Se yleinen blogi voisi vaikka olla Vuodatuksessa salasanan takana. Eiks je?

Mutta sittenhän tulee eteen uusia ongelmia. Kaikille niille uusille pitää keksiä oma nimi ja koodata ulkonäkö. Luovuuteni on ollut vähän hukassa viime aikoina, joten voi hyvinkin olla, että moinen urakka siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Mutta voisin ainakin perustaa sen kilpirauhasongelmablogin. Minullahan olisi jo sopiva pohjakin, nimittäin vanha Bloggerin blogini.

Äh, menee sekavaksi. 

Päätä on taas särkenyt monta päivää putkeen. Se on jännityspäänsärkyä, johon lääkkeetkään eivät tehoa. Särky on niin lievää että sen kestää, mutta kuitenkin niin voimakasta, että vituttaa. Kaipa se kaikkoaa viikon kuluessa. Ai niin, ja sitten hämmästyttävä uutinen: nyt, kun olen syönyt niitä rautalääkkeitä, ei ole vieläkään tullut sitä pahaa tipahdusta menkkojen jälkeen. Hah! Kyse oli siis sittenkin raudanpuutteesta.

Huokaus. Eilisen postaukseni viimeinen piirros on hankala ja työläs värittää, koska hahmoista toinen on pikimusta. Värittäisin sen Photoshopilla, jos omistaisin kynähiiren. Mutta kun en omista. Siksi joudun rehkimään värikynillä.

Tässä muutama tulossa oleva piirros. Pitkästä aikaa olen saanut taas piirusteltua jotain muutakin kuin ihan kökköä.

Tämä kuuluu suurempaan kokonaisuuteen. Vähän niin kuin kollaasiin, sanoisin.

Tämä on samaa sarjaa edellisen kanssa. Näyttää vielä toistaiseksi hyvin kummalliselta, mutta kunhan saan värit ja taustan paikalleen, asiat selkenevät huomattavasti.

Eräänlainen Beauty and the Beast -kuvaelma. Luonnos vasta.

Otsikko on vähän vulgääri, mutta olkoon

Kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttama hikoilemattomuus on hassu juttu. Asiasta tietämätön voisi kuvitella, että sehän on kivaa, kun hikoilu vähenee: dödöä ei enää tarvitse niin paljon, paidat eivät kastu selästä ja olo on puhtaampi. Mutta kun se ei ole ihan niinkään.

Hikoilu on kehon luonnollinen viilennysmekanismi kuumalla ilmalla ja rasituksessa, ja tästä juuri kiikastaa. Kun hikoilemme, kroppa viilenee automaattisesti ja olo helpottuu. Mitä tapahtuu, kun hikoilu vähenee ja jopa lakkaa? Katastrofi.

Ihminen, joka ei hikoile, ei kestä kuumaa ilmaa. Hän ei juuri voi käydä saunassa eikä kestä kesähelteitä. Lievimmillään olo käy tukalaksi ja todella nuutuneeksi, ja vaikka juo vettä kuinka, se ei helpota yhtään; pahimmillaan kuumuus saa pyörtymään.

Minä hoksasin tuon hikoilun vähenemisen tuossa muutamia vuosia sitten, kun huomasin yksi kerta äidin luona käydessäni, etten enää pysty istumaan saunassa. Lapsena olin rakastanut saunaa; muistan myös teininä istuneeni huoneessani, johon paistoi aurinko kesäpäivinä noin kahdeksan tuntia ja joka oli yksi hikikammio, juoneeni jääteetä ja kirjoittaneeni ihan tyytyväisenä. Sitten parikymppisenä en pystynyt enää istumaan saunassa edes pienessä löylyssä, vaan tuli heti hirveän tukala olo ja saunasta oli päästävä pihalle. Samalla ihmettelin sitä, miksen hikoillut, vaikka oli kuuma. Viime vuosina olen myös kärsinyt kesällä hellepäivinä. Fiilis on kuin junan alle jääneellä, päätä särkee ja kuumuus on mahdoton, mutta hiki ei vaan nouse pintaan vaikka mitä tekisi.

Nyt tyroksiinilla hikoilu on asteittain palautunut. Kun annos on oikeaan päin, kestän helteitä ihan hyvin. Saunasta en juuri nyt tiedä, kun meillä ei ole saunaa, ja äidinkin luokse on matkaa parisataa kilometriä. Mutta olo on tosi paljon parempi, kun hikoilee. Kumma juttu.

Näin viime yönä taas unta - poneista. Menin johonkin antiikkiliikkeeseen, jossa oli myytävänä myös muutama poni. Siellä oli ainakin valkoinen Tootsie ja pari Rainbow-ponia, ja ne kaikki olivat ihan järkyttävän likaisia ja takkutukkaisia ja aivan hirveän hintaisia. Tootsien hintalapussa luki kiemuraisin, käsin kirjoitetuin kirjaimin 63 euroa. Muut ponit olivat samaa luokkaa. No minä tuijotin poneja aikani enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Lopulta menin tiskille sen rähjäisen Tootsien kanssa ja sanoin myyjälle, että kuules… sinä et ikinä saa tätä myytyä tällä hinnalla. Jatkoin, että minä olen keräillyt My Little Ponyja useamman vuoden ja tiedän että tämän konin hinta on keräilijäpiirissä viidestä kymmeneen euroon, ja tässä kunnossa tämä on tuskin muutaman euron arvoinen. Ihme ja kumma, myyjä näytti kiinnostuneelta eikä nauranut minua pihalle liikkeestään.

Sitten autouutisiin. Olemme vakavasti harkinneet vaihtaa autoa. Ei sillä että kykenisimme uutta ostamaan vieläkään, mutta olisi ehkä fiksua vaihtaa vähän uudempaan ennen kuin tuo Maksalaatikko sanoo lopullisesti sopimuksen irti. Toissapäivänä siitä levisi starttimoottori lopullisesti. Kävimme kiertelemässä keskustassa ja lähtiessämme huomasimme, ettei Mazda käynnisty avaimesta sen pahemmin kuin solenoidin koputtelemisestakaan. Jouduimme sitten työntämään sen käyntiin parkkihallissa muutaman avuliaan paikalle sattuneen naisen kanssa.

Lankomies sai onneksi tilattua autoomme uuden starttimoottorin ja vieläpä harvinaisen huokeaan hintaan. Eilen kävimme hänen luonaan asentamassa sen paikalleen, siis tietysti sen jälkeen kun Mazda oli yrittänyt viimeistä kertaa pelastaa nahkansa lähtemällä ihan nätisti käyntiin avaimella. Nyt se taas pelaa, ainakin vähän aikaa. Mikähän siitä seuraavaksi hajoaa?

No kuitenkin, kiikarissa olisi nyt toinen Mazda. Vähän pienempi ja uudempi tällä kertaa. Minä en hitto vie tahdo enää mitään Mazdaa, mutta pakko se kai on ottaa, kun ei muutakaan ole nyt mahdollista tähän hätään saada. Minä tahdon seiskakolmosen Taunuksen!

Terveet ihmiset eivät tiedä, miten arvokas lahja heille on suotu. Olen niin kyyninen paska, että väitän, etteivät ihmiset ylipäätään todella osaa arvostaa mitään ennen kuin ovat vaarassa menettää tai jopa menettävät sen. En minäkään osannut. Terve keho oli itsestäänselvyys, jota en kunnioittanut.

Olin ihan terve noin 18-vuotiaaksi asti, siis jos likinäköisyyttä ei lasketa. Pentuna olin kylläkin allerginen kaikelle missä oli karvoja ja vähän muullekin, kuten nyt vaikka voikukalle ja pujolle ja koivulle ja joillekin kasviksille, mutta allergiat katosivat murrosiässä, enkä ole sen koommin niistä kuullut. Nykyään kykenen haistelemaan kukkia siinä missä muutkin, ja jos työnnän naamani Pedon turkkiin, ei minulle tule aivastuskohtausta. Uskon siedätyshoitoon.

Jossain vaiheessa rupesi väsyttämään. Se ilmeni ensin niin, etten jaksanut lukioaikaan enää nousta aamulla koulutunneille. Tunnit kahdeksasta kymmeneen menivät melkein aina lintsaten. Minulla on hämärä muistikuva, että yläasteella vielä jaksoin aamuherätykset suht hyvin. Lukiossa livistin usein myös iltapäivän viimeisiltä tunneilta. En pysynyt hereillä opetuksen aikana; muuten kyllä jaksoin asioita.

Sairauden aiheuttama väsymys on salakavala seuralainen. Se ujuttaa pienet lonkeronsa ihmiseen kuin köynnöskasvi, joka kiertyy isäntäkasvin ympärille ja tukahduttaa sen pikkuhiljaa. Ensin väsymys tulee kohtauksittain, tai kausittain. Sitten se lisääntyy ja alkaa painaa raajoja kuin sementti. Tähän voi kulua aikaa vuosia, ja ihminen tottuu uuteen tilanteeseen hiljalleen. Liikunta, pyöräretket ja pitkät shoppailureissut jäävät tipoittain pois, kun niitä ei vaan jaksa. Kämppä alkaa näyttää sikolätiltä kun ei jaksa siivota. Imurointikin hengästyttää. Silloin tällöin suosta vielä noustaan, ja saattaa olla päiviä, viikkojakin, kun jaksaa taas ihan hyvin ja luulee, että kuvitteli kaiken väsymyksen.

Mutta väsymys ei ole kadonnut minnekään. Se palaa. Uudestaan, ja uudestaan. Pidemmiksi ajoiksi. Kunnes lopulta kuukaudessa on vain muutama sellainen päivä, kun jaksaa sen mitä ennenkin - ja aina näiden päivien jälkeen on levättävä monta päivää että jaksaa suoriutua taas arjesta. Siinä vaiheessa ihminen yleensä vasta havahtuu. Miksi minua väsyttää aina näin kamalasti? Hullua kyllä, yleensä ensimmäinen kysymys ei silloin suinkaan ole: Olenko sairas?, vaan: Syönkö tarpeeksi, ulkoilenko riittävästi? Muistatteko viime postaukseni? Ihminen on nykyään aina ensimmäisenä huolissaan siitä, miten hän on itse tuhonnut kehoaan.

No sitten yleensä alkaa asiaintilan korjaaminen. Tai korjaamisen yrittäminen. Jos lääkärikäynnillä ei löydetä mitään vikaa - kuten ei yleensä löydetäkään, jos oireena on vain invalidisoiva väsymys - ihminen alkaa itse etsiä parannusta olotilaansa (ellei satu saamaan masennuslääkkeitä, jotka eivät auta, jos väsymys johtuu elimellisestä viasta). Hän ostaa vitamiineja, karsii ruokavaliostaan pois turhat sokerit ja kenties vielä turhat hiilihydraatitkin, ja alkaa liikkua enemmän. Tämä saattaa jopa auttaa. Hetkeksi. Kilpirauhasen temppuillessa on vain se harmillinen juttu, että kehon aineenvaihdunta ei toimi oikein. Siinä tapauksessa olotila ei kohene edes liikkumisella, vaan saattaa jopa huonontua. Vasta silloin ihminen yleensä ymmärtää, että hei, nyt on jotain oikeasti pielessä: hän on syönyt vitamiineja monta kuukautta, nukkuu yöt hyvin, liikkuu monta kertaa viikossa (vaikkei jaksa, mutta liikkuu kuitenkin) ja syö terveellisesti, mutta silti häntä aina vaan väsyttää.

Kilpirauhasen vajaatoimintaan liittyvä väsymys on jotakin aivan hirvittävää. Se on lamauttava, koko kehon ja mielen valtaava tunne, joka painaa niskassa ja raajoissa kuin pyykkisäkki. Se on sitä, kun makaat sängyssä etkä jaksa, oikeasti jaksa, liikauttaa kättäsikään, kun sekin hengästyttää. Se on sitä, kun käyt kauppareissulla ja sen jälkeen makaat loppupäivän sängynpohjalla. Se on sitä, kun sadan metrin ripeä kävely vie voimat, jos ylipäätään jaksat lähteä kävelemään sen sata metriä - ripeästä puhumattakaan. Se on sitä, että tiskatessa ja imuroidessa on pidettävä taukoja ja istuttava hetkeksi alas, koska silmissä mustenee muuten. Se on sitä, ettet pahimmillaan jaksa muuta kuin istua/maata aloillasi ja tuijottaa seinää ja toivoa että kuolisit pois. Keho tuntuu painavan satoja kiloja, veri kiertää jähmeästi ja pään ympärillä on kuin jonkinlainen kupla, kelmu tai sumu, jonka läpi maailma tuntuu etäiseltä ja unenomaiselta. Ajattelu on tahmaista ja pää tuntuu kerta kaikkiaan tyhmentyneen. Olo on omituinen, epätodellinen, hiukan leijuva: kuin näkisi unta koko ajan. Minullakin on välillä ollut hetkiä ja päiviä, jolloin on pitänyt ihan toden teolla pysähtyä pohtimaan, näenkö unta vai olenko hereillä, tapahtuuko tämä kaikki oikeasti.

Ja joskus lääkärit eivät löydä mitään vikaa. Jos kilpirauhasarvot ovat viiterajoissa, asiaintila ei voi johtua siitä. Piste. Suomessa on ihan liikaa näitä orjallisesti viiterajoja tuijottavia lääkäreitä. En itse ole lääkäri enkä edes hoitaja, mutta olen lukenut kilpirauhasen toimintahäiriöistä paljon. Tässä lyhyesti se, mitä minä tiedän.

Kilpirauhasen toimintaa mitataan pääasiassa kahdella kokeella, jotka ovat molemmat hormonipitoisuuksien määrityksiä verestä: TSH (tyreotropiini) ja T4V (vapaa tyroksiini). Muita suuntaa antavia arvoja ovat T3V (vapaa trijodityroniini) sekä kilpirauhasen vasta-aineet, yleensä TpoAB (tyreoideaperoksidaasi) ja TyglAB (tyreoglobuliini), jotka määrittävät, onko kehossa kilpirauhaseen kohdistuvaa autoimmuunitulehdusta.

TSH on yleisin käytetty indikaattori. Se on aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka pitää kilpirauhasen toiminnassa. Sen viiterajat ovat Suomessa hieman laboratorioista riippuen 0,4 – 4,0 mU/l, mutta terveen ihmisen TSH ei normaalisti nouse yli kahden. Jos TSH-pitoisuus veressä on optimaalinen, kilpirauhanen yleensä toimii kuten kuuluukin. Jos kilpirauhasta laiskottaa, TSH nousee ja patistaa sitä toimimaan vauhdikkaammin. Jos taas kilpirauhanen toimii liian sukkelaan, TSH laskee, jotta kilpirauhanen rauhoittuisi. Loogista. On joitakin harvinaisia sairauksia, jotka voivat nostaa TSH:ta, jolloin yksin TSH saattaa antaa virheellisen kuvan kilpirauhasen tilasta. Siksi pitäisi aina kilpirauhassairautta epäiltäessä mitata myös vapaa tyroksiini eli T4V.

T4V on kilpirauhasen erittämän tyroksiini-nimisen hormonin pitoisuus veressä. Sen viiterajat Suomessa ovat (taas hiukan labroista riippuen) 9–19 pmol/l, ja jokaisella ihmisellä on oma optimiarvonsa, jonka vallitessa hän voi hyvin. Yleisesti ottaen kuitenkin T4V:n tulisi olla viitteen puolivälin yläpuolella, mieluiten yläkolmanneksessa. Liian korkea T4V-pitoisuus merkitsee, että kilpirauhanen toimii liian kovalla tahdilla. Viiteasteikon alle tipahtanut T4V taas tarkoittaa kilpirauhasen vajaatoimintaa eli hypotyreoosia. Myös vain viitteen alarajoilla roikkuessaan T4V saattaa merkitä alkavaa tai jo käynnissä olevaa hypotyreoosia. Tätä eivät useimmat lääkärit tiedä. Jo yksin alhainen T4V-pitoisuus veressä voi saada aikaan vakaviakin hypotyreoosin oireita, ja vastaavasti himpunkin verran kohonnut T4V voi aiheuttaa sangen epämiellyttävää hypertyreoosia.

T3V:n, trijodityroniinin, viitearvot ovat paikkakunnasta ja laboratoriosta riippuen 2.8 - 7.1 pmol/l. Tämä hormoni on epäspesifimpi mittari kuin edelliset. Se on käytännössä merkityksellinen ainoastaan silloin, kun sekä TSH ja T4V ovat viitteissä, mutta potilaalla on silti vakavia oireita. Vaikeat yleissairaudet voivat vaikuttaa T3V-arvoon veressä, joten seulottaessa muita kuin kilpirauhassairauksia määrityksestä ei juuri ole apua. Lääkityllä kilpirauhaspotilaalla T3V-arvo voi kuitenkin olla korvaamattoman arvokas lääkityksen toiminnan mittari.

Kilpirauhasen vasta-aineet, esim. TpoAb, lamaavat tai kiihdyttävät kilpirauhasen toimintaa. Kyseessä on ns. autoimmuunireaktio, eli elimistö käy tuntemattomasta syystä omien kudostensa kimppuun kuin ne olisivat vierasta kudosta ja pyrkii tuhoamaan ne. En tiedä muista vasta-aineista, joten käsittelen tässä vain TpoAb:ta. Jos se on koholla, se tarkoittaa autoimmuunitulehdusta, joka oireilee hypotyreoosina. Kilpirauhasen toiminta hidastuu ja saattaa pikkuhiljaa lakata kokonaan; rauhanen saattaa surkastua tai kasvaa (= struuma). Joskus sattuu niin hullusti, että sekä kiihdyttävät että lamaavat vasta-aineet ovat yhtä aikaa koholla, jolloin oireisto voi olla niin sekava, ettei ole ihme, etteivät lääkärit osaa sanoa mikä potilasta vaivaa.

Kilpirauhasen vajaatoiminta, hypotyreoosi, oirehtii hyvin moninaisesti. Tyypillisiä oireita ovat väsymys, painonnousu, palelu, turvotus (erityisesti kasvoissa ja käsissä), ummetus, muistin heikentyminen, hiusten ja kynsien haurastuminen, ihon kuivuminen, vähentynyt hikoilu ja sydämensykkeen hidastuminen. Veren kolesteroliarvot voivat nousta eikä paino putoa vaikka potilas syö terveellisesti ja liikkuu. (Joskus hypotyreoosipotilaat laihtuvat, kuten allekirjoittanut. Luulen sen johtuvan suoliston imeytymishäiriöistä.) Monet ovat myös masentuneita, alakuloisia, itkuherkkiä ja hermostuneita ilman syytä. Hiukset lähtevät, kynnet katkeilvat, iho hilseilee. Kalpeus, äänen käheys, vatsaongelmat ja sydämen rytmihäiriöt ovat myös yleisiä. Asioita ei jaksa enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Masennus vaivaa, mikään ei oikein innosta. Tunne-elämä latistuu eikä seksi kiinnosta enää. Jopa näkö saattaa huonontua lyhyessä ajassa merkittävästi. Itse olen monesti kuvannut vajaatoiminnan aiheuttamaa oireistoa sanomalla, että on kuin keho olisi kauttaaltaan liiman peitossa: kaikki toimii hyvin jähmeästi.

Suomessa harvat lääkärit tietävät tämän, mutta potilas voi kärsiä hypotyreoosista, vaikka TSH ja T4V olisivat viitearvojen sisällä. Valtaosa hypotyreoosipotilaista saa ensimmäiseksi avukseen masennuslääkettä tai kehoituksen hakeutua psykologille masennuksen vuoksi. Suomen viitearvot ovat liian väljät. Liian moni jää ilman apua.

Hypertyreoosi saattaa myös aiheuttaa väsymystä. Yleensä kuitenkin asiat menevät ihan päinvastoin: potilas hikoilee, on ylivirittynyt, vatsa toimii liiankin hyvin, kilot tippuvat vauhdilla, sydän lyö lujaa (ja joskus epäsäännöllisesti). Jos hypotyreoosissa ollaan kuin liimassa, niin hypertyreoosissa keho on kuin superhyvin rasvattu: kaikki pelittää ihan liian vikkelään. Jostain syystä lääkärit reagoivat nopeammin ja herkemmin hyper- kuin hypotyreoosiin. Se saattaa johtua siitä, että hypertyreoosissa kuolema tulee hyvin nopsaan, jos tilanne pääsee tosi pahaksi: pahimmillaan sydän pettää. Vajaatoiminnassa ihminen sen sijaan saattaa kärsiä vuosikausia, vuosikymmeniäkin, olon pikkuhiljaa vain huonontuessa.

Sekä kilpirauhasen vajaa- että liikatoiminnassa saattaa olla myös psyykkisiä oireita. Yleensä ahdistus, paniikkikohtaukset ja hermoilu yhdistetään hypertyreoosiin, mutta monet vajaatoimintapotilaat ovat myös kertoneet kärsineensä epämääräisestä levottomuudesta ja suoranaisesta paniikista ja ahdistuksesta.

Hypertyreoosia lääkitään kuolettamalla kilpirauhanen tai leikkaamalla se pois kokonaan tai osittain, josta yleensä seuraa vajaatoiminta. Vajaatoimintaan on taas lääke nimeltä tyroksiini (Thyroxin taitaa olla Suomessa yleisin, liekö ainoa). Se on keinotekoista T4-kilpirauhashormonia, jolla pyritään korvaamaan kehon oma sammunut hormonintuotanto. Jos pelkkä tyroksiini ei riitä, hypotyreoosia voidaan myös lääkitä T3-valmisteella (Liothyronin) ja/tai Armour Thyroidilla, joka on kuivattua sian kilpirauhasta. Jostain syystä Suomen lääkärit ovat yleensä kuitenkin hirveän nihkeitä määräämään mitään muuta kuin Thyroxinia. Armourista ei taida edes tietää kuin kourallinen lääkäreitä.

Tyroksiini - T4V siis - muuttuu osittain elimistössä T3V:ksi, joka on varsinainen aktiivinen kilpirauhashormoni. Joskus jostain syystä tämä muunto ei kuitenkaan toimi. Kaikkien keho ei osaa käyttää hyväkseen teollisesti tuotettua hormonia. Silloin TSH ja T4V -pitoisuudet voivat olla optimaaliset, mutta T3V on alakantissa, ja potilas oirehtii. Tämä tilanne korjataan T3-lisällä tai Armourilla, joka sisältää kaikkia kilpirauhashormoneja.

Yleensä kilpirauhassairauksien hoito onnistuu hyvin. Joskus kuitenkin on niitä tapauksia, jotka eivät syystä tai toisesta reagoi lääkkeisiin toivotulla tavalla. Näitä ihmisiä pitäisi tutkia ja kuunnella tarkemmin eikä lyödä luulosairaan leimaa otsaan. Samoin ihminen pitäisi ottaa tosissaan, kun hän tulee vastaanotolle valittamaan voimakasta väsymystä. Ei ole normaalia, että pelkät arkiaskareet ottavat voimille niin että hengästyttää.

On toki koko joukko muitakin sairauksia, jotka aiheuttavat lamaavaa väsymystä. Mutta veikkaanpa, että kilpirauhasen toimintahäiriöt, erityisesti vajaatoiminta, ovat niistä yleisimpiä - ja vähätellyimpiä.

"Se [kuningassusi] makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä - omia ylänköjään - eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin. Auringon laskiessa se vielä tuijotteli yli preerian. Odotin, että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut kutsua enää milloinkaan."
- E. T. Seton: Lobo, Currumpaw’n kuningas

Ylpeys on helvetillinen taakka. Se voi myös olla luhistuvan mielen ainoa pelastus silloin, kun henkiset voimavarat ovat ihan loppu ja ulkoinen paine rusentaa ihmisen kasaan. Kaikki muu menköön, kunhan ylpeys jää.

Suomalainen yhteiskunta on sairas. Moni muu on huomannut asian myös, ja jotkut ovat kyllästyneet kotimaansa kylmyyteen ja karanneet ulkomaille. Minäkin harkitsen vakavasti moisen idean toteuttamista.

Nykyinen perhepolitiikka on hyvä esimerkki: kun apua tarvitsisi, vaikka ihan vähänkin, sitä ei saa. Tarkoitan neuvoloita, sosiaaliasemia ja terveyskeskuksia, kun ihminen nimeltä X menee valittamaan väsymystään ja avuntarvettaan arjessa. "Kyllä sinä jaksat, lopeta vaan se valitus ja ulkoile vähän enemmän ja syö paremmin, kyllä se siitä." Tai sitten tämä nykyinen bravuuri: "Otapas tuosta vähän Citalopramia tai Sepramia niin olo kohenee, sinuahan ihan selkeästi vaan masentaa." No, X ottaa reseptin tai suostuu noudattamaan neuvoja. Vähän aikaa menee ihan hyvin. Sitten tilanne romahtaa syystä tai toisesta tai sitten ihan itsekseen. Avuntarve suurenee, tuttavat eivät pysty auttamaan tarpeeksi. Esimerkki-ihmisemme X menee taas neuvolaan tai tk:hon tai sosiaaliasemalle kertomaan että tarvitsee apua arkeen, oikeasti, koska ei vaan jaksa. X saa perhetyöntekijän, joka käy perheen kotona kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Perhetyöntekijä ei osallistu siivoukseen, lasten kaitsemiseen eikä ruuanlaittoon, koska se ei kuulu työnkuvaan. Sen sijaan hän väsäilee avustavia pikku mielikuvakarttoja ja tehtäviä, joilla parannetaan lasten ja vanhempien välistä vuorovaikutusta. X:n perhe menee entistä enemmän hajalle koska apua on muka tarjolla muttei sittenkään ole. Pahimmillaan tässä vaiheessa perhe ajautuu syvempiin kriiseihin: velkoihin, alkoholismiin, stressin aiheuttamiin mielen ja ruumiin sairauksiin. Kierre syvenee. Lapset oirehtivat, vanhemmat eivät jaksa reagoida oman tuskansa ja uupumuksensa takia. Lopulta yhteiskunta porhaltaa apuun: lapset otetaan huostaan kykenemättömiltä vanhemmilta. Ja asiat ovat taas hyvin. Kenellekään ei tule mieleen, että yhteiskunta säästäisi ehkä kymmenkertaisen rahasumman, jos se vain palkkaisi perheelle kodinhoitajan auttamaan kotitöissä ja lasten kanssa, vaikka vain 4-6 tunniksi päivässä - mutta säännöllisesti ja päivittäin - ja ihan alkuvaiheessa, silloin, kun X menee ensimmäistä kertaa neuvolaan tai minne nyt meneekään sanomaan, ettei jaksa suoriutua kaikesta kotona. Ei, kun jokainen pesee omat likapyykkinsä. Autetaan vasta sitten kun silmiä ei enää voi sulkea.

Sama systeemi toimii kunnallisessa terveydenhuollossa. Ihmisiä pallotellaan lääkäriltä toiselle, hoitajalta toiselle. Lääkäriajat ovat 15 minuutin mittaisia ja hoitohenkilökunta on stressaantunutta, alipalkattua ja ylityöllistettyä. Jos perusverikokeet ovat kunnossa, kukaan ei osaa - varsinkaan epäselvemmissä tapauksissa - sanoa miksi ihminen voi huonosti tai miksi särkee päätä tai väsyttää tai polvet kiukuttelevat ja selkään sattuu. Särkylääkkeitä ja masennuslääkkeitä tuputetaan kuin karkkeja. Sitten, kun ihminen viimein tulee ensiapuun puolikuolleena oirehdittuaan kymmenen vuotta, tai jopa kuolee yllättäen, ihmetellään, miksei kukaan ole tehnyt mitään aikaisemmin. Oltaisi säästetty kustannuksissa paljon - ja ennen kaikkea, ihmiset olisivat säästyneet vuosikausien tuskalta ja epätietoisuudelta. Samaan syssyyn terveyskeskuksia ja ambulanssipalveluja keskitetään ja ajetaan alas. Kesäajaksi valtaosa pienistä terveyskeskuksista on suljettuina ja ihmisten pitää matkata pahimmillaan kymmeniä kilometrejä ensiapuun. Tästäkään ei tosin voi syyttää terveyskeskuksia; heidän resurssinsa ovat rajalliset ja hoidettavia ihmisiä on aivan pirun perkeleesti. Syyttävä sormi osoittaakin nyt tahoja, jotka päättävät terveydenhuoltoon jaettavista rahasummista. Miksi terveys on niin vähäpätöinen asia? Ja huomaako kukaan, että samaan aikaan, kun terveydenhuollossa säästellään, vastuuta omasta terveydestä sälytetään yhä enemmän ihmisen itsensä harteille? Laihduta, syö terveellisesti, liiku, älä stressaa, lopeta tupakointi, vähennä juomista, nappaile vitamiineja. Kuulostaako "terveysfasismi" tutulta?

Ja kaiken kukkuraksi sama paska koskee myös ihmisten välisiä suhteita. Systeemit ovat nykyään niin pielessä ja elämä niin perseellään ja epävarmaa, ettei kukaan enää uskalla huolehtia mistään muusta kuin omasta selkänahastaan. Toisten hädältä suljetaan silmät ja sitten voivotellaan, kun lehtien uutiset kirkuvat taas jonkun perheenisän tai -äidin tappaneen perheensä tai itsensä. Mutta eihän se minua koske, en tuntenut heitä. Katastrofi ei ole katastrofi jos se ei tapahdu omassa lähipiirissä.

Onko mikään ihme, että suomalaiset ovat yksi maailman masentuneimmista kansoista?

Onpa taas päivä. Raajat painavat sata kiloa kukin ja pää on kuin humalassa. Ulkona on kaamea ilma, pahin mahdollinen: aurinko senkun paistaa siniseltä taivaalta (no on siellä pari pilveä) eikä ilma liiku senttiäkään mihinkään suuntaan. Oloni on kuin kasaan lätistyneellä vappupallolla. Tekee mieli vaan ryömiä pitkin lattioita.

Miten minusta tuntuu, että nykyään aurinko paistaa kuumemmin kuin ennen (siis sanotaan vaikka 10 vuotta sitten)? Silloin kesäinen auringonpaiste oli mukavaa. Nyt se on sietämätöntä, kun iho tuntuu ihan oikeasti kärventyvän. Aurinko polttaa eikä vain lämmitä. Joko olen tulossa vanhaksi, tai sitten se on tämä tauti (kun ihminen ei helpolla hikoile, niin kuuma ilma tuntuu sietämättömältä ja saattaa jopa saada pyörtymään), tai sitten havaintoni ovat tosia mutta kukaan ei puhu asiasta. Äitini sanoi eilen ihan samaa. Aurinko tuntuu polttavan.

Mieleeni nousee kammottava visio maailmasta 50 vuoden päästä: kesällä ihmiset pysyttelevät sisätiloissa keskipäivän aikaan, koska aurinko polttaa ihon karrelle. En tiedä sitten johtuuko tämä outo ilmiö otsonikerroksen ohentumisesta vai mistä. Minä luulin, että otsonit eivät enää katoa, ainakaan niin rajua vauhtia kuin vielä 90-luvun alussa, mutta en kyllä ole varma. Nykyään kun puhutaan vain ilmastonmuutoksesta eikä enää mistään otsonikadoista.

Niin, minä olen tosiaan vieläkin ihan itsekseni täällä kotona. Itsekseni tytön ja Pedon kanssa. Äiti oli yötä ja lähti tänään pois; kävimme eilen postissa, kaupassa ja Gigantissa (ostin kuulokkeet kun se ukon tinakolviviritys ei toiminut) ja illasta sitten vielä kävelyllä likan kanssa. Vähän tylsää on nyt kun olen taas yksin, etenkin kun mielikuvitus ei ihan vielä lennä niin korkealla että fiktiivisistä henkilöistä olisi seuraa.

Tyttö nukkuu päikkäreitä. Pitää kohta käydä herättämässä. Voi äly, minä en jaksa taas tapella sadatta kertaa siitä että syödäänkö ruuasta kaksi lusikallista vai kaikki. Syömispuoli on nykyään huono: tyttö ei tahdo syödä juuri mitään ja sen vähänkin hirveän älämölön kera. Ihan kuin ruokailutilanteet olisivat jonkinlainen äidin ja tyttären välinen taistelutanner. Olen ottanut sen kannan, että pöydästä ei nousta ennen kuin koko annos on syöty, ja että maitoa ei saa ennen kuin ruuasta on syöty ainakin puolet; muuten tyttö juo maitoa mahansa täyteen eikä sitten jaksa syödä ruokaa. Hirveä huutohan siitä seuraa joka kerta kun pöytään istutaan. Minulla on itsepäinen muksu, mutta minä olen itsepäisempi.

Gluteeniton dieetti jatkuu… joskin pientä lipsumista ilmenee aina välillä… Eipä tosin ole vatsa nyt kiukutellut, paitsi tänä aamuna, kun olin taas huonovointinen. Mutta pistän sen tämän kuuman kelin piikkiin.

Viimeisimmästä poni-invaasiopostauksestani onkin jo vierähtänyt aika tovi! Huonon rahatilanteen vuoksi uusia asukkeja ei ole tullut laumaan kovinkaan paljoa viime aikoina. Tässä kuitenkin tämänpäiväiset tulokkaat:

FF Blue Belle: Erinomaisessa kunnossa, vain häntä puuttuu.
Activity Club Baby Pony: Likainen, kaipaa uusia karvoja.
NBBE Baby Lickety-Split: Nätimpi versio BBE Baby Licketystä ja FT Baby Licketystä. Tarvitsee rajua puunausta, sillä tässä on pistelikaa, häntäruostetta ja pintalikaa, symbolit ovat kulahtaneet ja karvat leikattu.
G3 Star Dasher: Täydellinen!

Muoks. Tässä ponit puunauksen jälkeen:

Baby Lickety-Split

Blue Belle

Baby Pony

Ensimmäinen onnistunut gluteeniton päivä takana. Korvasin neljän viljan puuron kaurapuurolla ja leivät riisikakuilla. Pullaan ja kekseihin en ole koskenut, vaikka mieli tekisi. Perjantaina pääsen kauppaan äidin kanssa; silloin on pakko hakea niitä Semperin pikkuleipiä. Vetäisen sitten varmaan koko paketin samana iltana, mutta so what. Vatsa on parempi. Ei ole koskenut koko päivänä eikä ole ollut huono olo. En usko, että ruokavalio auttaa näin nopsaan, mutta toivoa aina saa.

Olen tosiaan tämän viikon yksinhuoltaja. Ukko on töissä viikon putkeen ja palajaa kotiin vasta sunnuntaina. Tylsää on.

Ai joo, tässä toinen niistä uusista huppareista, joista puhuin pari postausta sitten. Tämä ihanuus on Leather Heavenista:

Ja hihat:

Kaveri löysi tuon ja toi sen minulle. Maksoi ruhtinaalliset kolme euroa.

Tällä viikolla on myös tulossa muutama poni. Sormet syyhyää jo päästä puunailemaan niitä. Tosin edellistenkin jäljiltä kädet on kuivat kuin saddukeuksen sandaali, mutta nou hätä, käsirasva on keksitty. (Ilmeisesti kuuma vesi + astianpesuaine + PataPata ei tee iholle kauhean hyvää?)

Snif. Pipareita tulee ikävä. Ja lakuja. Ja kaikenlaisia herkkuja, joissa on viljaa. Nyt, kun ruokavalio on rajoitettu, en vaan voi olla ajattelematta kaikkea mitä en saa syödä.

Keräilen itselleni diagnooseja kuin kissa kärpäsiä, mutta ei se haittaa, koska pakkohan tässä on joku selvyys saada siihen, mikä minua vaivaa kun elimistö ei toimi oikein mitenkään. Olen muistaakseni aikaisemminkin maininnut epäileväni itselläni keliakiaa. Se oli silloin vuosia sitten, kun vatsavaivat olivat ihan älyttömät eikä niihin näyttänyt olevan mitään järjellistä syytä. Nyt on ihan samoin: oireet ovat palanneet. Olen niin kyllästynyt tappelemaan elimistöni kanssa joka päivä, sietämään vatsakipuja (kouristuksia, jomottavaa kipua tai pientä nipistelyä, kaikki on koettu), ilmavaivoja, ripulin ja ummetuksen vuorottelua, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta, mahan turpoamista, väsymystä ja anemiaa, ja olen korviani myöten täynnä itsehoitokonsteja oireiden lievittämiseen: kaurapuuroa aamuin illoin, maitohappobakteerituotteita, kamomilla- ja piparminttuteetä, vitamiineja, rautaa, rentoutumismenetelmiä. Nyt on pakko tehdä jotain.

Päätin siis kääntyä gluteenittoman ruokavalion puoleen. Mainittakoon nyt vielä kertaukseksi, että minulta ei ole otettu ohutsuolesta koepalaa (ajatuskin toimenpiteestä saa aikaan kauhukohtauksen), mutta vuosia sitten tutkittaessa minulta löytyi keliakialle altistava geenipuutos. Se ei hämmästyttänyt minua, koska isän puolella suvussa kulkee jos jonkinlaista vatsavaivaa. Tarkasti sanottuna lausunnossa lukee näin: Tutkittavalla havaittiin keliakialle altistavaan HLA-haplotyyppiin DQ2 kuuluva riskialleeli DQB1*0201. Hänen genotyyppiinsä kuuluu suurentunut riski sairastua keliakiaan. Lukion mikrobiologian kursseista on viimeinkin hyötyä. Tajuan mitä tuossa sanotaan.

Aloitan dieetin tänään. Ehdin jo päivemmällä hotkaista lautasellisen neljän viljan puuroa, mutta nou hätä, tuskinpa se asiaa muuttaa suuntaan tai toiseen, kun olen jo 25 vuotta syönyt viljoja. Kokeilen gluteenitonta puolisen vuotta ja katson paraneeko olo. Ruokavaliosta lähtevät siis pois kaikki muut leivät paitsi puhdas kauraleipä (ruisleipää tulee ikävä), kalapuikot, lihapullat, suurin osa valmisruuista (maksalaatikko, lohikeitto ja kanakeitto ovat gluteenittomia!), keksit (paitsi ne Semperin gluteenittomat suklaapikkuleivät, jotka ovat ihan helvetin hyviä, joskin törkeän kalliita), pullat ja kakut (no niitä ei ole tullut syötyä aikoihin), pastat… joudun karsimaan viljapainotteista ruokavaliotani siis aika raskaalla kädellä. Mutta hyvä uutinen on se, että suklaasta ei tarvitse luopua! Olen muutenkin jo vaihtanut maitosuklaan tummaan. Pandan tumma suklaa on sikamaisen hyvää.

Toivottavasti tää nyt tepsis. Paranisi olo nyt edes vatsan osalta prkl. Kenties viime aikojen ahdistuskohtauksetkin ovat johtuneet ihan vaan siitä, kun keho pettää alta eikä yhtään tiedä mikä on vikana. Se, mihin olen tottunut luottamaan (= oma itse) ei olekaan yhtäkkiä enää niin varmaa.

Huomasitte varmaan, että muokkasin blogin headerikuvaa. Kyllästyin siihen siniharmaaseen ja tekaisin mustasävyisen headerin, jossa paistattelee Gusty kynttilänvalossa. Kuvasta löytyy myös ylläri jos tarkkaan katsoo.

Mp3-soittimeni kuulokkeet tekivät tenän. Niistä hajosi piuha sillä tavalla, että saadakseen vasemmalta puolelta kuulumaan jotain muutakin kuin syvää hiljaisuutta piuhaa pitää taivutella ja vetkutella eestaas, kunnes löytyy oikea kohta, jossa signaali kulkee taas jonkun aikaa. Mies tuolla parhaillaan korjailee kuulokkeita ja laittaa niihin uuden plugipään. Mikäs siinä, jos se vaan toimii.

Olen lähiaikoina saanut kolme uutta paitaa (siis uutta, kirpparilta): kaksi hupparia ja yhden korsetin. Korsetin ja toisen hupparin löysin itse, toisen hupparin kaveri toi eilen. Korsetti on minulle vähän iso, mutta pienennän sitä, kunhan jaksan. Samalla voisin tekaista siskolle ne pari hupparia jotka lupasin. Siihen jaksun keräämiseen voi mennä tovi jos toinenkin. Taas tuntuu siltä että pää on ihan sumussa.

Olen nyt päättänyt syödä niitä Obsidaneja vaikka hampaat irvessä. Useimmille ihmisille ne sopivat, mutta minulle näköjään eivät: saan niistä aina vatsakipuja. Välillä tosiaan tuntuu siltä kuin suolet olisivat kaikki ihan solmussa yhtä aikaa. Kivut eivät onneksi ole kovia, mutta kuitenkin häiritseviä. Pahoinvointia ei ole ollut onneksi vähään aikaan. Tässä vatsan polttelussa on ihan tarpeeksi minulle. Mieluummin kuitenkin lievät vatsakivut kuin se kamala raudanpuuteoireisto: pahoinvointi-paniikki-heikotus.

Ja kaiken kukkuraksi, ihan kuin siinä mahan kiukuttelussa ei olisi riittävästi, mukaan on tullut uusi kiva oire: huimaus. Se tosin saattaa johtua 1) jumiutuneista hartioista tai 2) vääränvahvuisista silmälaseista, mutta sillä voi myös olla jotain tekemistä kilpirauhasen temppuilun kanssa. Pahimmillaan maailma keinahtelee siihen malliin kuin olisin laivan kannella. Tuntuu kuin olisin päissäni. Kävelenkin varmaan ihan mutkille. Onneksi en omista ajokorttia; tässä kunnossa auton rattiin kiipeäminen voisi olla aika epäviisasta.

Asia ei varmaan yhtään parane sillä, että syön suklaata, mutta entäs sitten. Minä tykkään suklaasta.

No on tämä ihmeen kummaa säätämistä näiden kaikkien lisäravinteiden kanssa. Ei ehtinyt kulua kuin kolme päivää siitä, kun olin lopettanut rautalääkkeet, kun taas yllätti tuttu yhdistelmä: heikotus-kuvotus-paniikki-vatsakipu. Eilen aloitin raudat sitten uudestaan. Sapettaa. Olen myös yrittänyt pari päivää hiisata Thyroxinia ylöspäin neljännesosatabulla, mutta saa nähdä, joudunko keskeyttämään kokeilun, kun sydän vähän lepattaa rinnassa ja vatsaa vääntää. Tosin minulla ei kyllä ole hajuakaan siitä mistä tämä paniikki ja vatsaoireet nyt johtuvat. Se voi johtua Thyroxinista tai olla johtumatta. Tuntuu välillä, että keho elää ihan omaa elämäänsä, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa sen toimiin kuin pikkuisen vaan; ihan sama mitä syön, miten nukun ja liikun ja mitä lääkkeitä/lisäravinteita käytän, olot vaihtelevat ihan epäloogisesti. Nyt tosin fiilis ei ole niin kauhea kuin voisi olla, vaan edellisiin pahanolonjaksoihin verrattuna aivan loistava. Ei sentään okseta!

Tällä hetkellä tungen itseeni päivässä seuraavia myrkkyjä: tyroksiinia 1 3/4 pientä tabua, 100 mg rautaa, 300 mg magnesiumia ja yksi monivitamiinitabletti. Tuo ei ole vielä edes paha. Kuulin kaverista, joka söi suunnilleen kaikki tarvitsemansa vitamiinit tabletteina ja kapseleina joka päivä imeytymishäiriön vuoksi, eli päivässä tabuja tuli joku 60. Siinähän sitä sitten ihmetellään, kun useat vitamiinit pitää ottaa eri aikaan kuin toiset, jotta ne imeytyisivät hyvin, kun taas toiset pitää ottaa yhtä aikaa (kuten rauta + c-vitamiini ja magnesium + b-vitamiini), joten päivästä tulee varmaan melkoisen tarkkaan suunniteltu. Kaiken kukkuraksi tietyt ruoka-aineet estävät tai edistävät tiettyjen ravinteiden imeytymistä.

Ja taas sattuu mahaan. Ai saamari. 

Taidan painua suihkuun.