Minulla on ollut vähän heikko olo tänään koko päivän. Silmät ovat niin turvoksissa, etten tahtonut saada ripsiväriä laitettua, kurkkua kuristaa ja päätä ynnä joukkoa muitakin ruumiinosia särkee. Paleleekin. Mittasin äsken lämmön ja totesin hihkaisten, että minulla on melkein kuumetta: mittari näytti 36,9! Sehän olisikin hilpeää, jos kuume nousisi. Se nimittäin tietäisi sitä että kilpirauhanen alkaa olla aika hyvin lääkitty. Kilpirauhasella on keskeinen rooli ruumiin lämmönsäätelyssä; jos se ei toimi kunnolla, kuume ei nouse. Ja päinvastoin - jos se toimii liikaa, ruumiinlämpö on jatkuvasti koholla.

No en kyllä tiedä. Olo ei taas ole ollut kaksinen. Sain sentään selätettyä sen kamalan huimauksen (vähentämällä tyroksiinia, venyttelemällä niskaa ja syömällä salmiakkia), mutta tilalle ryntäsivät taas ne klassiset oireet. Väsyttää niin että kaupassakäynnin jälkeen olen ihan puolikuollut; käsiä ja naamaa turvottaa sen verran ettei kehtaa peiliinkään katsoa; ajatus takkuaa pahasti (arvatkaa vain miten kauan tämänkin postauksen kirjoittaminen vei) ja paleltaa koko ajan. Olisi kyllä kiva olla vaihteeksi kipeänä. Siis oikeen kuumetaudissa. Olisi mukava olla viikon kipeänä, jos tietäisi, että sen jälkeen olo olisi taas hyvä.

Käväisin verikokeissakin, ja tulokset yllättivät positiivisesti. Nyt aletaan olla optimiarvoissa: TSH 1,27 ja T4V 19. Olo ei vaan ole vieläkään hyvä. Voihan se olla, että tämä on sitä tyroksiiniannoksen laskusta johtuvaa takapakkia nyt, mutta silti olen aika skeptinen. T3V:hän sen varsinaisen tilanteen näyttäisi.

Olen taas ollut oikein oppikirjamasentunut. Murjotan, itken, tiuskin, hermoilen, ja vielä kerran murjotan. Mikään ei ole hyvin, kaikki ärsyttää ja vituttaa ja surettaa. Olen niin surkea että itseänikin inhottaa. Käytiin miehen kanssa viettämässä iltaa tuossa viime lauantaina, ja minä tietty olin koko illan naama rutussa. Olin väsynyt ja äkäinen. Etenkin sen jälkeen, kun huomasin, että kaikilla muilla oli hauskaa, ja että he näyttivät nauttivan elämästään. Elämästään. Siis siitä, mitä minä en kykene saavuttamaan. Mahdanko enää ikinä pystyä elämään täysillä? Tähänkö ne unelmat ja haaveet rysähtivät, yhteen halvatun umpieritysrauhaseen, jonka oma vinksahtanut elimistöni on jostain käsittämättömästä syystä päättänyt tuhota? Niinpä ajattelin, että pitäkää tunkkinne saatana. En ikinä halunnutkaan olla ihminen toisten joukossa, en halunnut harrastaa ja liikkua ja matkustella, en jutella ja nauraa. Pois se minusta!

Huomenna selvitän asioita. Meinasin yrittää päästä ensinnäkin lisämunuaiskokeisiin ja toisekseen saada Armour-reseptin. Naurakaa pois, onhan se melkoinen mission impossible, mutta minä pirun sinnikäs akka yritän silti.

Ps. Helvettiin se kilpirauhasblogi. En jaksa. Jatkan täällä.