Taas kello on melkein kymmenen ja minä olen pirteä kuin peipponen. Kukaan ei arvaa miten tämä käy hermoille: aamun ja päivän tuonne neljän tienoille olen kuin nukkuneen rukous ja laahustan haukotellen huoneesta toiseen, mutta sitten iltaa myöten käy piristys, ja loppujen lopuksi päädyn kukkumaan piinallisen virkeänä yhteentoista tai puolilleöin saakka. No, toistaiseksi ainakin olen vielä keksinyt tekemistä.

Olen pitänyt muutaman päivän hiljaiseloa ihan tarkoituksella. En ole juuri viitsinyt kirjoittaa mitään. Mieli on vähän maassa, ja samalla olen vieläkin niin vihainen että oikein kiehun, vaikka tapahtuneesta on jo kolme päivää.

Isäni ja hänen vaimonsa, olkoon hänen nimensä vaikka K, tulivat sunnuntaina käymään. Tarkoitus oli jutella siitä lainasta, jota tarvitsen päästäkseni kunnon lääkärille kunnon tutkimuksiin. Olin sanonut tarvitsevani muutaman satasen. Kun he astuivat ovesta sisään, mies lähti käymään lähikaupassa kahvileipää hakemassa. Sillä välin pääsi helvetti irti.

Jouduin ensin perustelemaan asiani. Kerroin olostani - uupumuskaudet senkun pahenevat, silmäni eivät enää tarkenna kunnolla, stressinsietokyky on täysin olematon - ja sanoin että tyroksiini ei näytä toimivan, joten tarvitsen reseptin toiselle lääkkeelle, mutta se pitää hakea Tampereelta, koska Jyväskylässä ei ole tietääkseni ketään joka kirjoittaisi sitä lääkettä. (Tällä lääkkeellä tarkoitin tietysti Armour Thyroidia.) Jutun perustelu oli minulle sinänsä ihan ok, vaikka minua sinänsä ärsyttikin se, että tunsin itseni ihan pankin asiakkaaksi jonka pitää tehdä tiliä aikeistaan. Kerroin mielelläni mihin ja miksi tarvitsen rahaa.

Seuraavaksi K otti puheenvuoron. Hän aloitti: "Minä en sano tätä sinulle pahalla, enkä minä saarnaa…" jonka jälkeen hän aloitti puolen tunnin mittaisen saarnan.

Noin tiivistettynä sain kuulla olevani laiska, huomionkipeä tekosairas, joka liioittelee oireitaan ja haluaa aina mennä siitä missä aita on matalin. Kaikki - koko olotilani ja lääkityksen tarpeenikin varmaan - johtuu kuulemma siitä, etten ulkoile tai liiku tarpeeksi. "Totta kai sinua masentaa, kun istut vaan kaikki päivät perseelläsi täällä neljän seinän sisällä ja tuijotat tietokonetta."

Yritin selittää, että olen sanonut hänelle monta kertaa, ettei liikkuminen todellakaan pahimpina kausina auta, vaan pahentaa asiaa - olen kauppareissun jälkeen loppupäivän sängynpohjalla, ja jos nousen ylös, olen niin heikkona että vapisen ja voin pahoin.

Eikö mitä. Se johtuu vain siitä, että minulla on niin huono kunto. Okei, minulla ON huono kunto. Mutta se, että kaupassa käynnin tai tytön pihalla käyttämisen jälkeen on niin rätti, että pyörryttää, ei ole normaalia eikä mene huonon kunnon piikkiin. Yritin selittää sitäkin. Sekin tyrmättiin. Tässä vaiheessa K suunnilleen huusi minulle päin naamaa ja minä purin hammasta ja yritin pysytellä rauhallisena.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on niin helppo sairaus, hän sanoi, eikä mikään tappava tauti. HÄN on itse elänyt vaikean sairauden kanssa yli 10 vuotta, joten kyllä hän tietää, mitä on olla sairas ja väsynyt, ja minä en todellakaan ole. En kuulemma ole itse tehnyt yhtään mitään oman olotilani parantamiseksi, vaan ruikutan vain heiltä rahaa, että pääsen lääkärille, joka määrää minulle pillerin joka tekee minut onnelliseksi. Minä vaan istun sisällä ja surkuttelen itseäni, olen huomionkipeä laiskuri, jota pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja ravistaa kunnolla.

Kuuntelin ensin ihan rauhallisena kuinka se nainen solvasi minua puoli tuntia ja koitin selittää ja perustella asiaani, korostaen että kysyin lainaa. Sitten, kun menetin hermoni ja purskahdin itkuun ja rupesin huutamaan takaisin, hän loukkaantui kauheasti ja sanoi, ettei minulle voi puhua ikinä mitään rakentavaa, kun rupean heti itkemään. Toivotin heidät helvetin kuuseen ja sanoin ettei ikinä enää tarvi tulla käymään. Minuutti sen jälkeen, kun he olivat lähteneet, mies palasi ja ihmetteli mitä oli tapahtunut (koskapa itkin kuin vesiputous). Kerroin ajaneeni juuri isäni ja hänen vaimonsa pihalle kämpästä. En voi olla ajattelematta, että koko asia olisi varmaan sujunut ihan sivistyneesti, jos mies olisi ollut paikalla.

Kaikista eniten minua ottaa aivoon se, että olen todellakin tehnyt kaikkeni, että olotilani paranisi: olen taistellut diagnoosin, hakenut lääkkeet, venkslannut lääkeannosta eestaas olotilan mukaan, hakenut tietoa, miettinyt eri mahdollisuuksia mikä kehossani voisi olla pielessä, raahannut itseni läpi liikatoimintakausien ja vajiskausien, syönyt vitamiineja ja hivenaineita… ja sitten joku tärkeilevä akka uskaltaa tulla sanomaan mulle etten mä ole tehnyt yhtään mitään, ootan vaan että kaikki tuodaan nenän eteen!!! Vielä kun olen nimenomaan hänelle sanonut moneen kertaan, ettei liikkuminen pahimpina kausina todellakaan auta, vaan pahentaa tilaani… vissiin hänen tarkoituksensakin oli järjestää tappelu, ettei tarviisi antaa rahaa lainaan vaan voisi kävellä marttyyrina ovesta pihalle! Voi että suututtaa vieläkin, perkeleen perkele ja saatanan vittu!

Miten K kehtasi hyökätä tuolla tavalla sairaan ihmisen kimppuun?! Hän tiesi tasan tarkkaan, että ainoa, mitä en kykene juuri tällä hetkellä tekemään oloni parantamiseksi, on se liikunta - ja hän tarttui juuri siihen, räväytti koko aran puheenaiheen päin naamaani ja ärsytti minua ihan tahallaan, jotta olisin mennyt pois tolaltani. Samana iltana vannoin itselleni, että se nainen ei saa minua enää itkemään. En todellakaan meinaa enää koskaan pillittää hänen edessään, jotta hän voisi tuntea tyydytystä siitä, miten hän on niin paljon vahvempi ihminen kuin minä!

Kaikista hupaisintahan tässä on se, että en ollut sanomassa: Isi anna rahaa, tarttee vaihtaa auto Bemariin. Vaan pyysin lainaa, että pääsen lääkäriin. Eiväthän he kieltäneet minulta sitä lainaa, mutta niin jumalaton tappelu siitä tuli, että en varmaan ota heiltä rahaa vaikka maksettaisiin. Pitäkööt penninsä. Minä hankin rahat muualta ja painun sinne lääkärille.

No, se siitä.

Ostin muuten D-vitamiinia. Saa nährä tuleeko olotilaan muutosta.

Lopuksi uusi taideteos, joka sopiikin mielentilaani: Bloodthirst.