Viikonloppu meni mukavasti. Siskoni K oli kylässä. Lauantaina käytiin kirppiksellä (josta tarttui mukaan törkyinen Baby Glory) ja sunnuntaina Pyhä-Häkissä. Sain kameran täydeltä nättejä metsäkuvia.

Tie Saarijärvelle oli paikoin jäässä, ja meillä oli totta kai kesärenkaat alla. Ynnätään siihen vielä se, että Mazdan ohjauskulmat ovat vähän perseellään ja auto hakee tietä vähän koko ajan, niin saadaan tulokseksi katastrofi. Auto puski ihan minne sattuu: K meinasi useamman kerran ajaa vastaantulijoiden kaistalle tai sitten puskaan.

Kello oli vähän yli yksi, kun pysäytimme auton Pyhä-Häkin parkkipaikalle. Paikalla oli valehtelematta varmaan parikymmentä autoa. Näköjään nätti sunnuntaipäivä vetää turisteja kansallispuistoihin. Kiristelin hampaitani, koska olin ajatellut, että saisimme olla rauhassa. Eikö mitä. Suunnilleen samaan aikaan kanssamme kierrokselle lähti perhe, jossa oli mukana kolme about viiden vanhaa tenavaa - ja joka ikinen kersa ulvoi kuin palosireeni. Eivätkö vanhemmat enää opeta jälkikasvulleen miten metsässä on käyttäydyttävä? Minua henkilökohtaisesti vitutti aivan äärettömästi se mekkala. Ei pienintäkään kunnioitusta metsää kohtaan.

Karistimme perheen taaksemme ja jatkoimme matkaa. Valo oli outoa ja kaunista siivilöityessään havujen ja paljaiden puunoksien lävitse. Varvut ja maahan varisseet lehdet olivat paikoin huurteessa, ja löytyipä reitin varrelta muutama jäinen mustikkakin. Linnut eivät laulaneet. Tuuli ei humissut. Oli aivan hiljaista, niin äänetöntä, että korviin koski. Ja sitten se suurperhe saapuikin paikalle ja ihana rauha rikkoutui taas. Ei sitä ole pakko metsässä olla kuin hautaholvissa, mutta mikseivät ne lapset voineet olla edes hiljempaa? Miksi piti huutaa?

En muista sen suon nimeä, jonka reunaa pitkin kuljimme, mutta joka tapauksessa se on hyvin kaunis näin syksyn aikaan. Varjot olivat pitkiä jopa päiväsaikaan ja niillä paikoin, jonne aurinko ei paistanut, varvut ja ruohot olivat jäässä tai huurteen peitossa. Taivas oli kuulaan sininen, pilvenhattaraakaan ei näkynyt. Oli täydellinen retkeilysää.

Ohitimme suon hitaasti. Pysähdyimme kuvaamaan useampaan kertaan tai sitten seisahduimme ihan muuten vaan ihaillaksemme luonnon koskematonta rauhaa. Ohitsemme käveli useita ihmisiä ja pieniä ryhmiä. Huomasin, ettei kukaan muu pysähtynyt ihmettelemään ympärillä avautuvaa kauneutta. Kaikilla näytti olevan kamala kiire. K siinä sanoikin, että tämä on sitä nykyaikaa: ensin ajetaan kiireellä luonnonpuistoon ja sitten kävellään se ihan yhtä kiireellä läpi, jotta voidaan sanoa, että ollaan viikonloppuna käyty rentoutumassa luonnon helmassa. Aika huvittavaa minusta. Ja oikeastaan aika karmeaa.

Tässä kuvatuksia reissun varrelta.