Aamusella kissat kävivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan. Haistelivat, eivätkä murisseet tai sähisseet. Siitä meni hetki, niin ne nuuskivat toistensa neniä, edelleen ilman sähinöitä. Molemmat näyttävät olevan yhä vähän hämillään. Ja nyt ne eivät tahdo saada tarpeekseen toistensa tutkimisesta.

Minulla on ollut meneillään se Thyroxinin nostoprojekti. Söin viikon verran vuoropäivin 50 mikroa ja 43,75 mikroa. Nyt tasasin annoksen samaksi joka päivälle ja olen tainnut vihdoinkin päästä 50 mikroon ilman kamalia liikatoimintaoireita. Tässä aion sitten pysyä jonkun aikaa, jos se vain keholleni passaa. 50 mikrog. tuskin kuitenkaan on lopullinen annos. Aika huvittavaa, että olen hilannut annosta ylöspäin vuoden ajan ja päässyt vaivaiset 25 mikroa eteenpäin.

Ja hammaslääkärissäkin pitäisi taas käydä. Yhdestä maitohampaasta on puuttunut pala jo varmaan puoli vuotta. Saisi nekin murheenkryynit kaikki kiskoa irti (jäljellä olevat 3 maitohammasta siis), ei niistä ole kuin haittaa.

Lisäys klo 12:33: Posti toi tänään kaksi ponia sekä aarteen, jota olen metsästänyt jo vuosia: kirjan nimeltä Malja ja miekka. Bongasin kyseisen opuksen huutonetistä joku aika sitten ja olin sen nähtyäni pudota penkiltä. Kirja ei kai ole mikään harvinaisuus, mutta en ole nähnyt sitä myynnissä yhtään missään. Se saattaa johtua siitä, että Malja ja miekka on painettu 20 vuotta sitten, tai sitten siitä, että sen aihepiiri (naisten asema yhteiskunnassa ja sota ja se, miten nämä kaksi liittyvät toisiinsa) on monelle ihmiselle sietämätön käsitellä, eikä kirjasta ole siksi koskaan tullut kovin kuuluisaa. Minusta se on läpimurtoteos. Mutta monia läpimurtoja osataan arvostaa vasta vuosikymmeniä niiden keksimisen jälkeen. Voisin kirjoittaa kirjasta pidemmänkin postauksen, kunhan jaksan.

Kissaprojekti etenee ihan hyvin. Kumpikaan ei ole vielä hyökännyt toisen kimppuun, yhtäkään korvatillikkaa en ole nähnyt, eivätkä kattimukset tunnu kumpikaan edes haluavan tapella. Tiku tahtoisi kovin tutustua, Peto taas sähisee. Mutta eivät nuo kaikenkaikkiaan kovin aggressiivisilta vaikuta. Kuitenkin tiedän, että jossain vaiheessa vielä tanner tärisee…

Tiku on jo uskaltautunut vessaan, mutta syömäpuoli takkuaa vielä. Muutamia raksuja se rouskutteli kyllä viime yönä. Silittää kattia ei vielä saa, vaan se väistää silittävät kädet ihan kuin niissä olisi myrkkyä.

Meillä on nyt kaksi kissaa. Tänään saapui Tiku, kuusivuotias punavalkoinen kolli (eunukki siis). Edellisten kissakokemusten perusteella odotin jo villiä sähinää ja murinaa ja hyökkäilyä puolin ja toisin, mutta yllätyksekseni ensikohtaaminen menikin ihan rauhallisesti.

Tiku aloitti tutustumiskierroksensa keittiöstä. Tässä vaiheessa Peto oli jo karannut minun huoneeseeni, koska L:llä, joka kissan toi, oli koiransa mukanaan. Peto pelkää muita eläimiä. Tikun vessa asetettiin keittiön nurkkaan (josta se siirretään veskiin tai eteiseen niin nopeasti kuin mahdollista), ja kolli sai ensin nuuskia keittiön. Sitten aukaisin oven ja päästin sen muualle huoneistoon.

Totta kai kissaa pelotti. Kämpässä haisi toinen katti, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Tiku hiipi eteenpäin matalana, häntä pulloharjana. Se olisi ollut huvittavaa ellei raukka olisi selvästi ollut niin peloissaan.

Sitten Tiku päätyi minun huoneeseeni, jossa Peto makasi tuolillani kuin kuningatar. Ne näkivät toisensa. Kumpikin jähmettyi. Peto luimisti korvat ja sähisi, muttei liikkunut. Tikun karvat nousivat pystyyn ja häntä painui lattiaa vasten. Kolli oli selkeästi peloissaan ja hämillään siinä missä Peto oli ärtynyt. Kumpikaan ei kuitenkaan näyttänyt aggressiiviselta, ja välikohtaus sujui rauhallisesti. Tiku perääntyi ja lähti pois huoneesta. Peto jäi aloilleen, mutta heti, kun toinen kissa oli poistunut näkyvistä, se nousi ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen minne se katosi.

Nyt ne molemmat kyyhöttävät asemissaan. Tiku piiloutui akvaariopöydän jalan ja verhon taakse, Peto livahti kylppäriin ja hyppäsi yöpaikalleen kaapin päälle.

Sähinöitä ja kynsintöjä odotellen…

Päivän kirpparikierroksen saldo: nolla ponia, neljä kirjaa. Dan Brownin Enkelit ja demonit maksoi 3,50 euroa, Narnian tarinat kokonaisen viitosen (mutta se oli kuin uusi) ja kaksi Niilo Pielinen -albumia 50 senttiä kappale. Noita Pielis-kirjoja löytyy tosi harvoin, joten olen todella iloinen, että tällä kertaa olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ainoaksi harmiksi jää se, että kirjahyllymme pursuaa yli äyräidensä jo ennestään.

Huimaus on vähentynyt aika paljon. Pahinta se on silloin kun istua kökötän koneella, luultavasti siksi, kun jännitän koko ajan hartioita ja kireä niska tuo vielä oman lisänsä muutenkin sekavaan päähäni. Viime päivinä on ollut jopa useita jaksoja, kun ei ole huimannut yhtään. Niskan venyttely auttaa. Etenkin yläniska ja kallonpohjan alue on ihan jumissa.

Fisut ovat sopeutuneet hyvin uuteen kotiinsa. Kirsikkabarbit ovat vielä vähän arkoja, mutta loistobarbit ovat jo muodostaneet yhden ison parven ja ryntäävät aina ruokinta-aikaan rohmuamaan kaikki hiutaleet Vika pinnalla on mätämuna -periaatteella. Ja ne partamonnin perkeleet senkun lisivät. Altaan pohjalla möyrii jo ainakin kolme uutta eri-ikäistä sukupolvea.

Eilispäivänä käväisin rauhoittumassa kotimetsässäni kun ahisti taas niin maan pirusti. Paniikkiolot jäivät sinne ainakin toistaiseksi.

Otsikko on ehkä harhaanjohtava - nyt ei nimittäin puhuta nukeista, vaan kaloista. Akvaariomme sai tänään kaksitoista uutta asukkia: neljä loistobarbia ja kahdeksan kirsikkabarbia. Koska tetrat eivät jostain syystä menesty meidän akvaariossamme, korjataan asia sitten lisäämällä barbikantaa…

Kuvat nyt eivät ole hyviä, mutta kai noista jotain selvää saa.

Ostin myöskin kaksi Petite Ponya. Näillä ei harmi kyllä ole nimiä. Minulla on näitä jossain kaapin perällä muutama lisääkin, kun lapsena tuli osteltua. Tuolla oranssilla on häntä vielä pötkönä pesun jäljiltä.

Tässä pieni tarina tältä aamulta.

Peto hyppää pöydälle. Piirustuspöydälleni. Se katselee ja kiertelee aikansa, nuuskii pöydällä olevia tavaroita (värikyniä, pyyhekumi, lyijykynä, printteri, pöytätuuletin, avoin kansio, piirustuslehtiö jossa on päällimmäisenä uusi piirros), seisoo hetken katsellen ikkunasta ulos ja istahtaa sitten. Se parkkeeraa ahterinsa täsmälleen keskelle uutta piirrosta, jota ei ole vielä edes väritetty tai tussattu. Tässä vaiheessa minä käsken sitä liikahtamaan. Se vilkaisee minua kohteliaan kiinnostuneesti ja syventyy uudelleen kiehtovaan maisemaan ikkunan takana, jossa linnut lentelevät, puiden lehvät heiluvat tuulessa ja ihmiset kävelevät. Minä käsken vähän kovempaa. Nyt se vilkaisee minuun terävästi, silmissään loukkaantuneisuutta. Mikä sinua vaivaa? Minähän vaan istun tässä. En minä sinua häiritse.

Nousen tuolilta, nappaan kissan syliini ja heitän sen lattialle. Se nuolaisee turkkiaan pari kertaa kuin peittääkseen hämmennyksensä ja tassuttelee sitten pois huoneesta. Minä suljen piirustuslehtiön ja palaan äskeiseen puuhaani, lukemaan kirjaa.

Kuluu kymmenen minuuttia. Sitten kuulen vierestäni kohteliaan "kurr"-äänen ja käännän päätäni. Peto istuu piirustuspöydällä, siristelee minulle silmiään ja tahtoo syliin. Se istuu täsmälleen keskellä piirustuslehtiötä. Kun kieltäydyin ottamasta sitä syliin juuri nyt, se tyytyy kohtaloonsa ja asettuu makuulle. Keskelle piirustuslehtiötäni.

Ilmeisesti kissat osaavat etsiä sen paikan, jossa ne eivät saa olla juuri nyt, ja asettuvat sitten luontevasti juuri siihen.

 
(Taustalla pari ponia, jotka ottavat aurinkoa mustekynätahroihinsa.)

Kuten tiedätte, olen aina ollut erityisen ihastunut ötökkiin: hyönteisiin, hämähäkkeihin ja kaikenmoisiin nilviäisiin, joita naiset yleensä kammoavat. Pentuna tuli pyydystettyä mökin tienvarsipuroista haavilla vesiötököitä, kimalaisia pyydystettiin purkkiin ja tutkittiin (ja siinä sivussa minua pistikin muutama) ja pihan leppäkertut laskettiin tarkkaan. Riemu oli suuri, kun löysin mökiltä joskus poppelikiitäjän ja sitten samana kesänä ihan valtavan kokoisen ristihämähäkin, joka oli kutonut verkkonsa katon ulkonurkkaan.

Viime kesänä parvekkeellamme kävi vieras. Näitä on näkynyt aikaisemminkin, mutta yleensä ne viihtyvät maan tasalle rakennettujen latojen ja mökkien seinustalla eivätkä kerrostalon 5. kerroksen parvekkeella. Se on lukki; en ole varma mikä lukki, mutta lienisikö rauniolukki? Näille on hauska nimi englanniksi: harvestman.

Ja sitten tänään bongasin keittiön ikkunasta toisen erikoisuuden.Tästä tuli oikein hyvä kuva:

Jos en ihan väärin luule, niin kyseessä on vattulasisiipi, Pennisetia hylaeiformis. Joka tapauksessa veikeän näköinen ötökkä. Muistutti ihmeen paljon ampiaista. Se jopa päristeli minulle uhkaavasti siipiään, kun nappasin sen juomalasin sisään. Reppana ei kai tajunnut, että meinasin päästää sen pihalle enkä listiä sitä.

Muoks. Vattulasisiipi on siis perhonen, ei pistiäinen. ;)

Olen aina ollut sikäli erikoinen tyttö/nainen, etten rupea kiljumaan, jos nurmikolla vilistää hiiri tai jos kädelleni tipahtaa koppakuoriainen. En myöskään säiky sammakoita, sisiliskoja tai käärmeitä, ja isot hämähäkit ovat minusta aivan ihania. Lapsenakin kävin aina kaivelemassa pihalta kaikki ötökät, pyydystin niitä tyhjiin piltti-purkkeihin ja katselin niitä jonkun aikaa ennen kuin päästin ne menemään. Metsästin kimalaisia haavilla (ja nettosin aika monta pistoa siinä sivussa), pyydystin mökillä sisiliskoja ja etsin innoissani käärmeitä (tuloksetta). "Söpöt" eläimet eivät koskaan ole kiinnostaneet minua erityisemmin. En juuri pidä koirista, ja kanit, hamsterit ja marsut ovat lähinnä etäisen ärsyttäviä. Kissoista kyllä tykkään. Ja hevosista. Niissä on arvokkuutta.

Olin eilen reissun päällä ja kävin matkan varrella morjenstamassa yhtä kaveria, jolla on kaksi käärmettä, hämähäkki (taisi olla joku tarantella) ja kissa. Olin ihan ekstaasissa kun näin niin ison hämähäkin niin läheltä! Sain jopa pidellä sitä kädelläni (hanskan kanssa tosin, kun en uskaltanut olla ilman sitä). Siinä katsellessani rupesin miettimään, miten hyönteiset ja hämähäkit mahtavat nähdä maailman. Ne näkevät kaiken varmaan ihan eri tavalla kuin me - hämähäkeilläkin voi olla neljätoista silmää joista osa näkee eri valon aallonpituuksia kuin toiset. Kiehtova ajatus.

Toinen käärmeistäkin käväisi sylissäni. Se oli teksasin rottakäärme, aivan ihana otus. Sillä oli hyvin kauniit silmät. Muutenkin käärmeiden silmät ovat mielestäni lumoavat. Toiseen käärmeeseen en viitsinyt koskea, koska se sihisi niin kiukkuisesti joutuessaan ulos terraariostaan.

Höh, minäkin tahdon käärmeen. Tai liskon. Tai hämähäkin.

Käytiin myös eilen vierailulla sukulaisten luona, minä, äiti, meidän tyttö ja pikkusiskopuoleni. Tyttöä ujostutti ensin kamalasti, mutta sitten, kun hän sai eteensä pussillisen pieniä lelueläimiä, ujostus katosi ja lelukasaa ruvettiin penkomaan. Sieltä bongattiin heti ekana iso muovinen hämähäkki. Sanoin tytölle, että se on hämähäkki, ja se oli sitten siitä lähtien "hämäkki". Ja se oli paras koko lelukasasta. Selkeesti äitinsä tyttö kyl

Siis ihan oikeasti kiva päivä vaihteeksi. Olen tässä tehnyt superspurtin ja ollut koulussa eilen ja tänään. Eilen harjoiteltiin vesinäytteenottoa lossilla, jolla viedään lampaita joen yli. Kengät olivat sen jälkeen ihan lampaanpaskassa. Tänään sitten oli vesistöjen kunnostuksen näyttökoe. Kirjallinen osa meni miten meni - luulin, että saan enintään kolmosen. Vesinäytteenotto sen sijaan sujui hyvin. Muistin jopa suojakäsineet siinä vaiheessa, kun piti tehdä happimääritystä niiden myrkkyjen avulla, enkä edes rikkonut rutneria (näytteenotinta) saati sitten pudonnut siitä lautalta. Ja kokonaisarvosanaksi tuli 5! Meinasin tipahtaa tuolilta, kun kuulin sen.

Tänään sain myös poneja, SS Angelin sekä kolmen maankiertolaisten kaartin: Chiefin, Saltyn ja Ticklen. Tickle ja Salty menevät myyntiin putsauksen jälkeen, mutta Chief jää kokoelmaan. Se on upea, eikä siinä ole yhtä ainoaa syöpäpistettä! Ainoa miinus ovat vähän kuluneet symbolit. Kaveri löysi nämä kolme kirpparilta ja osti ne minulle. :)

Neiti on jo nukkumassa ja kaikki kuvaamisvälineistö on juuri siellä huoneessa missä hänen majesteettinsa nukkuu, joten en voi nyt postata kuvia. Huomenna sitten.

Ai niin! Vilkaistessani tänään akvaariota koin jymy-yllätyksen. Meille on syntynyt pikkumonneja! Joku pariskunta neljästä partamonnistamme on päättänyt lisääntyä, ja sen tuloksena akvaarion pohjalla ryömii nyt useita (en ole vielä laskenut niitä) vajaan sentin mittaisia päitä-pyrstöjä. Poikaset ovat niin isoja, että ne ovat taatusti ainakin viikon vanhoja, joten kudun on täytynyt tapahtua hyvin huomaamattomasti. Harmi, ettei kamerallamme saa hyviä kuvia akvaariosta. Ne päätpyrstöt ovat aika hassuja.

Nyt taidan mennä nukkuun. Heräsin tänä aamulla varttia vaille viisi ja olo on lievästi sanottuna vetämätön.

Jouduin tänään lopettamaan yhden leväbarbini. Asia jäi surettamaan ja harmittamaan valtavasti, koska kyseessä oli oma mokani ja kala oli ihan terve yksilö. Vaihtaessani akvaarioon vettä unohdin vahdata poistoletkua, ja eikö juuri silloin yksi onneton leväbarbi pujahtanut letkuun ja juuttunut sinne. Manasin esiin kaikki pyhimykset ja perkeleet rupesin kiireesti toimiin kalaparan pelastamiseksi. Fisu ei lähtenyt irti. Ei, vaikka puhalsin toiseen päähän niin että silmät pullistuivat päästä. Katkaisin letkun pään, nostin sen varovasti vedestä väljään pikku vesiastiaan ja yritin leikata letkua auki vahingoittamatta kalaa. Tietäähän sen miten siinä kävi. En kuitenkaan voinut tumput suorina katsella, kun toinen kituu kuoliaaksi. Terävillä saksilla sain leikattua letkua sen verran, että kala irtosi, mutta se oli ollut puristuksissa niin kauan, ettei se enää toipunut. Katseltuani sen värisemistä pari minuuttia otin sakset ja katkaisin siltä niskan. Kalan lopettaminen on aina yhtä kamalaa. Joutuisin varmaan tsemppaamaan tosi kovasti kyetäkseni tappamaan isompia eläimiä, jos tarve vaatisi.

Nyyh. Tästä lähtien pistän verkon siihen letkun imupäähän.

Ps. Se eilinen aarnikotka sai tänään värit.

Lehtikalani Arion kuoli tänään. Se tapahtui yllättäen: eilen katsoin, että sillä on vähän eväruton tapaista evissä, ja tänään se sitten ryömi mahallaan akvaarion pohjalla. Iltapäivällä se oli kuollut. En yhtään osaa arvata mikä sille tuli. Ei se ollut edes kovin vanha vielä, joku viisivuotias. Hyvästelin kalaraukan ja vedin sen vessasta alas. Surkea loppu komealle lehtikalalleni.

Kävin lekurissa kuulemassa tuomioni. Se olikin pahinta laatua, eli samat litaniat kuin aina ennenkin: Ei sinussa mitään vikaa ole, kaikki veriarvot ovat Ihan Normaalit (saisiko tähän fanfaarin, kiitos), Sinä olet vain masentunut, Väsymys kuuluu masennuksen keskeisiin oireisiin, niin että otapa tuosta vähän Sepramia ja tule viiden viikon päästä kertomaan mikä on fiilis. Otin respan ja kiitin ja astuin ovesta pihalle. Niin, mitäpä sitä oireita suotta kertomaan, kun labroissa on kaikki ok.

Kävin hakemassa luukulta itselleni kopiot labroista ja tajusin, että TSH-arvoni ei todellakaan ole siellä missä pitää, vaan että se on hivuttautunut jo melkein törkeän ylös eli 2,99:ään saakka. T4-V oli ihan normaali, 15. Mutta tuo 2,99 on jo vakava juttu. Nykysuositukset maailmalla ovat että TSH:n pitäisi olla alle 2,5, mielellään lähempänä yhtä. Selasin labrahistoriaani ja totesin siellä seuraavaa kehitystä:

Huhtikuu 07: T4V 11, TSH 1,29
Kesäkuu 07: T4V 14, TSH 1,41
kesäkuu 08: T4V 18, TSH 1,99
Marraskuu 08: T4V 15, TSH 2,99

Eli että kyllä tuo TSH on koko ajan kiivennyt ylöspäin. Mutta se minua ihmetyttää, että miksei piru vie minulta vieläkään otettu niitä kilpirauhasvasta-aineita? Ja toisekseen, miten voi olla mahdollista, että ihan sama mitä nuori nainen menee lääkärille valittamaan, aina heti ekaksi tarjotaan nappia naamaan?

Mulla alkaa oikeasti kohta olla semmoinen olo etten jaksa enää. Jos tämän yhteiskunnan apu on tätä, niin kiitti vain, taidan vaihtaa hiippakuntaa. Ja vittu kun kukaan ei reagoi siihenkään.

Pedolla on monia erikoisia tapoja, mm. syödä kaikki narut mitä eteen tulee siimasta lahjanaruun, pureskella ikionnellisena kovia makaroneja ja leikkiä mehupilleillä täydelliseen uupumukseen saakka. Monet kissat tekevät noita asioita. Mutta syökös kenenkään toisen kissa suolakeksejä? Meidän neiti syö, ja suurella halulla vieläpä. Useaan otteeseen olen yllättänyt sen pöydältä tassu suolakeksipaketissa, kun siellä on ollut moinen ihanuus ulottuvilla.

Tämän se sai saaliikseen äskettäin. Suolakeksit eivät kai ole kissalle kovin hyväksi, mutta en viitsinyt ryöstää sitä pois, kun toinen näytti niin onnelliselta rouskuttaessaan.

Et muuten usko miten jumissa voi olla niskat. En tiedä onko tämä eilisen piirtämisen vai huonon nukkumisen tulosta, mutta joka tapauksessa tuo niska-hartiaseutu on niin jäkissä nyt ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tukkakin on likainen ja kaipaisi pesua.

Pikkulapsen tutit ja kissan lelut ovat muuten yhdessä suhteessa aika samanlaisia. Lapsi jemmaa tuttejaan johonkin salapaikkaan ihan samalla lailla kuin kissa nakkaa lelunsa jonnekin tyyliin sohvan tyynyjen väliin, eikä kumpiakaan löydä kukaan muu kuin asianomainen itse. Siinä sitä sitten ihmetellään, kun lapsi karjuu nukkumaan mennessä tuttia kurkku suorana, mutta vaikka talossa on neljä tuttia, niistä ei löydy sillä hetkellä ensimmäistäkään. Minne ihmeeseen ne on tungettu? Ja en muuten ole edes laskenut, montako kissan leluhiirtä olen kaivanut sohvan takaa, maton alta, sohvatyynyjen välistä, hellan ja kylpyammeen alta, vesikupista jne. Ja Peto tietenkin näyttää aina viatonta naamaa. "Mites se nyt tuonne joutui?"

Sain sitä piirrosta väritettyä eilen jonkun verran. Tänään pitäisi jatkaa. En vaan tiedä onnistuuko, kun tuo hartiajumi on niin kaamea.

Aikani kuluksi rupesin tässä pohdiskelemaan akvaariotamme. (AkvaariotaNI.) Minullahan on siis ollut akvaario jo 12-vuotiaasta lähtien, kun sain ensimmäisen kalani, taistelukala Veskun. Vesku eleli ensin pienessä 6 litran muovialtaassa. Muutaman kuukauden perästä sain isomman, tällä kertaa ihan oikean akvaarion, 73-litraisen. Sinne piti tietysti ympätä kaikenlaisia kivan näköisiä kaloja riippumatta siitä miten hyvin tai huonosti ne tulivat keskenään toimeen. Siellä oli kultakaloja, levänuoliainen, tiikerinuoliaisia, taistelukala, panssarimonneja… en edes muista mitä kaikkea. Liikakansoitusta ei kuitenkaan tainnut koskaan esiintyä.

Jossain vaiheessa sitten hurahdin lehtikaloihin. Hankin niitä sinne 4 kappaletta, vaikka 73 litran pönttö on auttamattomasti liian pieni jo yhdellekin pariskunnalle. Mutta kerropa se 14-vuotiaalle! Lehtikalat kuitenkin voivat yllättävän hyvin ja elivät ihmeen pitkään, monta vuotta - joskin toinen pariskunta ajoi toisen kuoliaaksi. Siinä vaiheessa tiikeribarbitkin olivat jo historiaa, mutta häijy levänuoliainen oli edelleen akvaarion pohjan valtias.

Joskus yhdeksäntoista vanhana (2003) pääsin kesätöihin ja ostin niillä rahoilla kokonaan uuden altaan, 325-litraisen Akvastabilin. Tai siis ei se uusi ollut. Ostin sen käytettynä, mutta se on tähän asti toiminut vuotamatta. Asetin sen vanhan kirjoituspöydän päälle. Pöytäkin on ihme kyllä mukisematta kestänyt akvaarion liki 400 kilon painon jo viimeiset viisi vuotta. Akvaario itse on saanut kestää ainakin viisi muuttoa eikä ole vieläkään hajonnut!

Joka tapauksessa, nykytilanne näyttää tältä.

Mitat: pituus n. 130 cm, korkeus 50 cm, leveys 50 cm, tilavuus 325 l
Laitteisto: Suodattimena Eheim 2213 -ulkosuodatin, lämmittimenä Jäger
Pohja: Hiekka-sora-sekoitus
Kasvisto: Pikkuvallisneriaa, miekkakasveja, melalehtiä, intianvesitähdikkiä, muovikasveja
Koristukset: Pari keramiikkakoristetta, muutama muovikasvi, 4-5 kantoa, luonnonkiviä
Kalasto: Lehtikalakoiras, tulipyrstö, 4 partamonnia, 7 loistobarbia, 4 leväbarbia

Koko komeus. Reunat tosin puuttuvat kuvasta.

Ruoka-aikana käy kuhina. Pintakalatkin rymyävät pitkin pohjia monnintablettien perässä.

(Edellisen postauksen salasanaa voi kysellä sähköpostilla, jos kiinnostaa.)

Eilen akvaariomme sai uutta asujaimistoa: 6 kpl huntueväisiä loistobarbeja. Ostin myös samalla uuden loisteputken sen edellisen posahtaneen tilalle. Oli jo aikakin, sillä akvaario oli kituutellut yhdellä loisteputkella ehkä jo viime kesästä lähtien.

Aluksi hanke vähän epäilytti, sillä tulipyrstömme on tunnettu rettelöitsijän luonteestaan ja ajaa leväbarbitkin puolikuoliaiksi. Mietin pitkän aikaa, uskallanko ottaa loistobarbeja, jotka muistuttavat ruumiinmuodoltaan tulipyrstöä niin paljon, että tulipyrstömme voi erehtyä luulemaan niitä sen reviirille tunkeutuneiksi lajitovereiksi.

No, rohkaistuin kuitenkin. Tähän asti kaikki hyvin.

Kuvat ovat surkeita, sillä tuolla kälyisellä digikameralla ei paljon akvaariota kuvailla. Mutta ne saavat nyt kelvata.


Loistobarbiparvea. Kerrassaan ihailtavan epäonnistunut kuva! Kamera tarkensi kaikkialle muualle paitsi kaloihin.

Akvaario. Jostain syystä pikkuvallisneriat ovat taas villiintyneet, kun ne eivät vielä puoli vuotta sitten kasvaneet mihinkään suuntaan. Mutta parempi näin.

Loistobarbinaaras, yksi kolmesta (tai neljästä, en ole ihan varma).

Muoks. Pari kaameinta kuvaa poistettu. Tajusin viimeinkin muuttaa kameran asetuksia. Tässä pari uutta, parempaa otosta:


Kuplia! Suodattimen poistoputki on jäänyt vähän turhan korkealle vedenpinnan laskun takia.

Tuo hemmetin punamusta linssilude ehtii sitten joka paikkaan.


Lähikuva/peilikuva johtajakoiraasta.

Tänään tapahtui taas pitkästä aikaa semmoista että minulta meinasi mennä hermot, ja vieläpä tosi räiskyvästi. Olen järkyttynyt paitsi siitä mitä kuulin, myöskin omasta käytöksestäni - tai oikeastaan reagoinnistani kuulemaani.

Käytiin anoppilassa kahvilla tuossa iltasella. Juteltiin siinä sitten kaikenmoista, ja sitten anoppi tokaisi jotain, että hän taitaa nyt sitten olla murhaaja. Hän oli tappanut mansikkamaalleen rastasverkon alle pujahtaneen räkätin heittämällä sitä kivellä. Hän oli kyllä uhkaillut pistää niitä räkättejä mullan alle aikaisemminkin, mutta tähän mennessä olin kuvitellut, että ne puheet jäisivät uhkailun tasolle. Olin kai sitten jotenkin naiivi. Puristin teekuppini korvaa ehkä rystyset valkoisina siinä vaiheessa kun kuulin mitä lintuparalle oli tapahtunut parin typerän mansikan tähden. Naamallani oli kaiken aikaa melko vakuuttava hymy, mutta silmäni olivat toivottavasti jääkylmät. Yllätin itsenikin olemalla yhtä aikaa tyynen rauhallinen ja villin raivoissani. Olisin halunnut kysäistä, että tuntuuko nyt paremmalta, kun hän on saanut eliminoitua yhden vaarallisen eläimen pihapiiristään, ja että meinasiko hän sitten tappaa kaikki räkätit jotka eksyvät syömään - saisiko tähän kohtaa fanfaarin, kiitos? - Hänen Mansikoitaan. En kysäissyt. Tokaisin vain, että eivät ne kyllä hänen mansikoitaan ole, ihan vapaasta tahdostaan ne näyttävät siellä kasvavan. Sitten loppuiltana en sanonutkaan enää mitään. En viitsinyt. Jos olisin avannut suuni, olisin ruvennut kirkumaan kuin harpyija.

Anteeksi vaan, mutta minä en voi ymmärtää. En vaan kerta kaikkiaan kykene tajuamaan, miten kukaan voi olla niin tunnevammainen, että tappaa viattoman luontokappaleen (olettaen että kyse ei ole itsepuolustuksesta tai siitä että kyseinen eläin olisi kuolettavasti loukkaantunut tai sairas). Ja vain joidenkin vitun mansikoiden takia. No okei, minulla ei ole koskaan ollut mansikkamaata eikä marjapensaita. Mutta jos olisi, huolehtisin kyllä siitä, että niissä olisi säälliset marjaverkot. (Kävin katsomassa anopin marjamaan, ja niistä verkoista olisi mennyt siilikin läpi.) Ja sitä paitsi inhoan marjaverkkoja. Siilit, sisiliskot ja linnut jäävät niihin yhtenään kiinni ja kokevat hitaan ja tuskallisen kitumiskuoleman, ellei kukaan tule päästämään niitä irti.

Kun olin pentu, pelastin pihapiirin metsiköstä kaikki siipirikot linnut, mitä löysin. Minulla oli räkättejä, pulu, lokki, sorsa, harakanpoikanen, pari varista, viherpeippo, sinitiainen ja punatulkku. (Ei tietenkään kaikkia niitä yhtä aikaa.) Olisi kenties ollut armeliaampaa jättää ne kuolemaan luontoon, mutta en voinut. En vaan kestänyt ajatusta siitä. Nykyään ajattelen vähän eri tavalla. Siipi- ja raajarikot eläimet luonnossa ovat eri juttu. Useimmiten ne kuolevat nopeasti, nimittäin petojen saaliina. Mutta on ihan eri asia tappaa eläin tarkoituksella ja itsekkäästi.

Jaa entä ihmiset sitten? Vitut ihmisistä. Minä vihaan niitä.

Huoh. Olisi tosi kiintoisaa analysoida, mistä tämä hillitön, raivoisa puolustusasenne avuttomia eläimiä kohtaan oikein kumpuaa. Ehkä siitä, että on epäreilua, että kymmenen kertaa isompi ja älykkäämpi ihminen menee ja listii jonkun eläimen vaan siksi kun sattuu huvittamaan. Mutta mikä siinä epäreilussa sitten on niin ärsyttävää? Ehkä jatkamme siitä toisella kertaa.

Jätin räkätin muistoksi pienen kukkakimpun. Ja niitä mansikoita en muuten suuhuni tunge.

Sainpas viimeinkin napattua muutaman hyvin onnistuneen otoksen Pedostani. Se istui juuri sopivasti valkoista seinää vasten ja tähysteli ylös tietokoneeni näytön päälle.

Tämä onnistui tosi hyvin. Ihanan surumielinen katse.

Joku on puraissut Petoa nenusta.

Kuvat © Myrskytär

Uutta kansoitusta akvaarioon! Eilen saimme kolme uutta pikkuista partamonnia. Ne tuotiin ämpärissä, josta ne kaadettiin uuteen asuinsijaansa, joten tyypillisesti akvaarioon menivät ensin kasvit, sitten paskat, ja sitten vasta kalat. Monnit ovat kummallisia otuksia. Ne tarttuvat haaviin ja ämpärin pohjaan ja pussin kylkeen eivätkä suostuisi päästämään irti vaikka vesi katoaa ympäriltä. Ja ne niiden poskipiikit, ai että ne ovat ihanat. Rakastan monneja! Haluaisin meille semmoisen hervottoman ison purjeplekon, mutta pelkään vähän, että se keksisi käyttää pikku partiksia aterianaan tai jotain…

Tässä pari kuvaa pikku monneista ja muistakin asukeista. Akvaario on nyt vähän vaiheessa, mikä tarkoittaa sitä, että uudistan kalastoa pikkuhiljaa. Siksi fisuja on nyt luvattoman vähän. (Perhana kun nuo pikku monnit ovat vaikeita kuvattavia!)

Kuka löytää monnin?

Lurps, lasia, lurps.

Iso partamonninköntys, ainakin 4-vuotias Deileos. Vaikka että eihän tämä iso ole, noin 8-senttinen, mutta iso noihin pikkuisiin verrattuna…

Pikku monni (keramiikkakoristeen alapuolella) ja tulipyrstö Tulinuoli.

Toinen kuva Tulinuolesta, akvaarion komistuksesta.

Ja Tulinuoli taas (kolmas kerta toden sanoo).

Leväbarbiparvea. Nämä kaverit lähtevät piakkoin uuteen kotiin.


Arion, linssilude. 5-vuotias lehtikalakoiras.

Ihan ekaksi ilmoitan, että meillä on nyt uusi vauva. Katsokaa vaikka:

En ymmärrä, miksi jotkut nostavat niin hirveän äläkän siitä, kun kissa kiipeää vauvan vaunuihin. No okei, ehkä tajuan sen jos vauva on tosi pieni. Mutta meidän likka on ainakin jo niin iso, että Peto suorastaan pelkää sitä. Muutoin annan kissan olla vaunuissa jos se tykkää. Keneltä se on muka pois?

Eilinen sujui perinteisesti, eli puistossa kaveriporukan kanssa. Ilman ryypyn ryyppyä. Muut olivat kyllä iloisesti päissään, mutta minä en juonut. Lähinnä naureskelin toisille, etenkin niille parille kaverille, jotka rymysivät nelivetoa ja solkkasivat sekavaa siansaksaa ja vähän myöhemmin istuivat maassa ja yrjösivät. Osallistuin parin kaverin aloittamaan käpysotaan ja nakkelin pitkätukkaisia hevimiehiä kävyillä. Eipä ole aikoihin ollut niin hauskaa. (Kävyt muuten sattuvat, kun ne kopsahtavat ohimoon tai poskeen. Todistettu on.)

Ai että miksikö en juonut mitään? No syy on se, että minua ei huvita. Minusta on paljon hauskempaa olla selvin päin tai pikku hiprakassa ja naureskella niille, jotka eivät hallitse itseään. Lisäksi minua ällöttää sellainen kännissä örveltäminen. Se on lapsellista ja naurettavaa. Ja lisäksi, eipähän ole sitten seuraavana aamuna huono olo. En ylipäätään tajua tätä Suomen alkoholikulttuuria. Mutta se siitä, en nyt jaksa ruveta moraalisaarnaajaksi…

Tuossa äskettäin huhuilin kissaa ja totesin, että se oli hävinnyt. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Etsimme kämpän läpi: kolusimme keittiön, pengoimme vaatehuoneen ja liinavaate- ja vaatekaapit, vilkaisimme sängyn alle, katsoimme petauspatjan alta ja parvekkeelta ja stereotason takaa ja akvaariopöydän liinan alta. Ei kissaa. Etsintämme tuotti tulosta vasta, kun mies tajusi penkaista eteisen ulkovaatekaappia vähän paremmin. Sieltähän Peto putkahti. Se näytti ärtyneeltä siitä, että sen kauneusunia tällä tavoin häirittiin, ja poistui niskojaan nakellen vessaan torkkumaan. En tiedä kauanko se oli kököttänyt kaapissa. Luultavasti se oli kuitenkin mennyt sinne itse, sillä kaapin ovi jää helposti auki.

Selkääni pitkin juoksee jatkuvasti epämiellyttävä jono kylmiä väreitä. Käteni ovat kuin jääpalikat ja päässäni surisee. Vatsaakin jomottaa. Olen kai tulossa kipeäksi. Se se olisikin uutinen, sillä en yleensä ikinä ole kipeänä. Toisaalta toivon oikein kunnon kuumetautia, sillä sitten saisin vetää lonkkaa ja lojua punkassa ihan luvan kanssa.

Likka on oppinut nousemaan tukea vasten istumaan ja polvilleen. Tänään se seistä könötti ekaa kertaa sängyssään päiväunien jälkeen: se oli noussut ihan itse sängynlaitaa vasten, puristi reunaa rystyset valkoisina ja näytti enemmän kuin ällistyneeltä tilanteestaan. Huoh. Tämä nyt sitten tietää sitä, että seuraava kuukausi tai pari ollaan hyvin kärttyisiä puolin ja toisin, kun toinen tahtoisi liikkua muttei vielä ihan osaa ja toinen ei jaksaisi millään kuunnella sitä kiukuttelua.

Olen tässä viime päivät kitunut ihmeellisen pakkomielteen kourissa. Yläasteella ja lukiossa tunsin erään kaverin, joka sittemmin katosi elämästäni. Tapailimme silloin tällöin, mailailimme paljon ja olimme (ainakin minun mielestäni) hyviäkin ystäviä. Sitten hän lakkasi yhtäkkiä vastailemasta sähköposteihin. Minä tietysti huolestuin siitä, sillä hän oli aikaisemmin ollut vähän itsetuhoista lajia. En ole kuullut hänestä mitään seitsemään vuoteen. Ja viikko sitten, päng - muistin hänet yhtäkkiä kuin salama olisi iskenyt päähäni. Mitähän hänelle kuuluu? Onkohan hän elossakaan enää? Hitto kun haluaisin tietää. Minulle on muutenkin viime aikoina tullut hirveästi takaumia seitsemän, kahdeksan vuoden takaa. Pari vanhaa lukiokaveria ovat ottaneet yhteyttä. Hassua.

Meillä on nyt sitten kolme kissaa! Ainakin Pedon mielestä. Saimme muutama päivä sitten lahjoituksena kaksi uutta tulokasta. Ne ovat pikkuisia ruskeamustia raitapaitakatteja, joilla on valkoiset nenut ja tassut. Ne ovat kovin uhkaavia, vaikka ovatkin niin pikkuisia, ja siksi Peto tuumii että niille pitää sähistä. Ekan illan Peto lymysi vessassa piilossa ja katseli minua närkästyneesti. Miten minä sallin, että hänen reviirilleen tuodaan vieraita kissoja? Pyhäinhäiväistys!

Olen yrittänyt kertoa Pedolle, että näistä kissoista ei ole mitään harmia, mutta se ei suostu uskomaan minua. Nämä kissat eivät käy sen kimppuun, eivät syö sen ruokia eivätkä edes pissi sen hiekkikseen. Siitäkin huolimatta se nyrpistää niille naamaa ja puhisee heti kun törmää niihin, eikä se enää juuri tule ulos kantapaikastaan vessasta muuten kuin häntä pulloharjana ja selkä köyryssä.

Voisiko joku kissankieltä osaava ystävällisesti kertoa tuolle sähisevälle tollolle, että nämä uudet kamalat tulokkaat ovat kipsiä, eivätkä näin ollen uhkaa neidin olemassaoloa millään tavalla?

Kissa meni äsken ihan pähkinöiksi kun ikkunassa vilahti orava. Nyt se vahtaa tuossa ikkunalla ja häntä vispaa kuin viimeistä päivää.

Olen törmännyt hämmästyttävään ilmiöön. Päässäni kiehuu tuhansia sanoja asioista, joista haluaisin puhua ja kirjoittaa kuin viimeistä päivää. Mutta nykyään tuntuu etten enää jaksa. Jaksaisin kyllä kirjoittaa, mutta en jaksa enää vaahdota asioista. Vaahtoan vain pääni sisällä. Ehkä se ei ole ollenkaan hyvä juttu.

Nykyään sekoan sanoissani useammin kuin laki sallii. Pääni tuntuu olevan ihan solmussa, ihan jatkuvasti. En tiedä liittyykö se masennukseen vai siihen että hormonit ovat synnytyksen jäljiltä vieläkin ihan mukkelis makkelis, vai siihen että minulla on jokin etenevä nuoruusiän alzheimer. Kirjoittaminen on joskus ylivoimaisen hankalaa ihan kuten puhuminenkin. Tuntuu ettei ulosannissani ole enää päätä eikä häntää.

Se huolettaa minua melkoisesti.

Tänään: Nile, Deathchain ja Sotajumala Lutakossa. Viimeinen listapaikka meni jo ja arvaa kuka on ihan peeaa. Ei saatana.  

Muutto, nimittäin. Tänään lähti vähän etukäteen roinaa pois tieltä: yksi tietokonepöytä, vanha olkkarin pöytä ja yksi kaappi rahdattiin kaverille. Perjantaina saadaan avaimet kouraan ja sitten alkaa todellinen rääkki. Muuttoon on onneksi varattu aikaa koko loppukuukausi, kun sanoin että tämä asunto on tyhjänä viimeistään kuun viimeinen päivä. Kamat alkaa olla jo pakattuna, paitsi tietysti päivittäin tarvittavat vermeet, kuten astiat ja kylppärin tavarat - ja akvaario ja ponit. :)

Akvaarion muutosta tulee varmaan mielenkiintoinen. Vesi pitää vaihtaa tuoreempaan ja kalojen ruokkiminen on lopetettava 2-3 päivää ennen muuttoa. Itse lootan tyhjennys suoritetaan varmaan lauantaina tai sunnuntaina. Kalat haaviin ja siitä sankoon, kasvit ja koristeet ämpäreihin ja pusseihin, sorat saaviin ja vedet letkulla vessanpönttöön. Akvaario itsessään painaa tyhjillään semmoiset 50 kiloa. Sitä on mukava kanniskella.

Taidan napsia kuvia kun rupean tyhjentämään sitä, jotta on sitten jotain mitä täällä esitellä. Muutenkin haluis tällä kertaa saada kuvia muutosta. Ihmiset on aina niin ihanan vittuuntuneen näköisiä muuton keskellä.