Olen löytänyt suklaan rinnalle uuden herkun. Tämä on tuskin sen terveellisempää kuin suklaa, ainakaan isoina määrinä, mutta kuitenkin: kuivatut hedelmät ja pähkinät. Olen hotkinut Rainbow’n California-sekoitusta ja saanut kerran mahani kipeäksi kun söin liikaa. Kuivatut hedelmät eivät tee kamalan kivaa vatsalle, jos niitä syö kourakaupalla, varsinkaan sellaiset, joiden säilöntäaineena on käytetty rikkidioksidia (E220). Tein samalla mielenkiintoisen havainnon: vaikka olen olevinani allerginen hasselpähkinöille, pystyn ihan vaivatta syömään kuorettomia sellaisia.

Olin eilen oikein pullantuoksuinen kotiäiti ja leivoin suklaakakkua. Tein sen vanhan tutun ohjeen mukaan ja korvasin vain jauhot gluteenittomilla. (Ja huomasin margariinia sulattaessani, että margariini haisee aivan helkkarin pahalle. Miten en ole aikaisemmin tajunnut?) Kakusta tuli tosi hyvää. Se oli rakenteeltaan semmoista, että siitä saisi hyviä muffinseja. Pitääpä ostaa muffinsivuokia ja kokeilla. Ja ripotella muffinsien päälle sitten vaikka sitä hasselpähkinää.

Se tietokoneraporttini muuten kusi. Myöhästyin. No, ensi keväänä sitten uudestaan. Josko saisin sen siihen mennessä valmiiksi. Mikäs kiire tässä, kun kotihoidontuki jatkuu toukokuulle saakka.

Flunssa oli, flunssa meni. Vieläkin on vähän pientä yskää ja poskionteloista vuotaa välillä tavaraa, mutta kyllä tämä tästä. Mies ja likkakin ovat jo terveinä. Toivon nyt sitten vaan, että se oli SE TAUTI, eikä vaan joku kausiflunssa.

Sain ensi viikolle ajan fysioterapiaan. Jospa hartiajumi alkaisi sillä aueta. Tämä on ihan älytöntä: en pysty edes piirtämään kuin varttitunnin kerrallaan ennen kuin hartiat vetävät itsensä jumiin ja päätä alkaa huimata. Koko yläselkä on niin jumissa, että ei tarvitse kuin pikkuisen painaa lihaksia kun minun tekee jo mieli ulvoa.

Tyroksiinia menee nykyään 56,25 mikroa, jonka koitan hivuttaa sinne 75 mikroon. D-vitamiinitkin uusin: ostin luontaistuotekaupasta D-Pearlseja. Saa nähdä, mitä maha tykkää oliiviöljypohjaisista vitamiineista.

Käytiin eilen pitkästä aikaa viettämässä iltaa. Harvinaista kyllä, keikka oli sunnuntaina. En olekaan ennen käynyt keikalla sunnuntaina. Tyttö oli yökylässä naapurin tädin luona. Me livistimme Lutakkoon katsomaan Swallow the Sunia ja Soulfallenia.

Tänä aamuna en sitten päässyt sängystä ylös. Meidän olisi pitänyt hakea tyttö kymmeneltä, mutta vaikka heräsin ekan kerran jo puoli 10, havahduin seuraavan kerran tasan kymmeneltä ja henkäisin saman tien: Voi vittu, kello on jo kymmenen! Nousin istumaan. Istuin vähän aikaa. Ja menin sitten uudestaan maate. En vaan yksinkertaisesti pysynyt pystyssä. Vaikka en ollut juonut illalla muuta kuin kokista ja vaikka olin nukkunut kahdeksan ja puoli tuntia, en jaksanut nousta vielä ylös. Nukuin sitten vielä hetken. Mies kävi onneksi hakemassa tytön.

Tänään myöskin otin ennätysannoksen tyroksiinia: 2 1/4 tablettia. Viime aikojen väsymys on taas ollut niin suurta, ettei ole tiennyt miten järjestää päivänsä, kun joka sekunti toivoo vaan pääsevänsä nukkumaan. Onhan tämä. Olen saanut nostaa annosta koko ajan nyt syksyn myötä. Mutta niinhän se on ollut jo vuosikausia, että syksyllä ja talvella olen ihan nuups. Toivottavasti asia korjaantuu nyt lääkityksellä.

Kurkku tuntuu vähän karhealta ja nenä vuotaa. Toivottavasti en vilustuttanut itseäni uudestaan eilen. 

Minuun on iskenyt käsittämätön vaiva: unettomuus. Minuun, joka ennen nukuin kevyesti 10-12 tuntia vuorokaudessa (ei sillä että se kuitenkaan olisi suuremmin virkistänyt). Viimekin yö meni pyöriessä. Kissat mekastivat, mutta ei se ollut syy siihen, etten nukahtanut. Nukuin puoliltaöin ehkä neljään ja näin uniakin, mutta sitten heräsin, ja sen jälkeen pari tuntia meni pyöriessä. Nukahdin uudestaan kuuden maissa. Heräsin kymmeneltä. Pääsin ylös vasta puoli 11, mikä on jo helkkarin myöhä ajankohta hakea lapsi aamupalalle.

Tämmöistä tämä on ollut viimeiset pari viikkoa jo. Hankala nukkua, kun jännittää koko ajan, milloin katit hajottavat jotakin. Peto oli yksinään oikein sävyisä ja kiltti, mutta totta kai kaverin kanssa tulee riehuttua. Myös yöllä. Mutta eivät kissat ole ainoa syy. On jotain muutakin, ja veikkaan, että se suurempi syy on jälleen kerran pielessä oleva kilpirauhaslääkitys. Sen puolesta puhuvat muutkin oireet. Taas paleltaa, pää on sumua, väsyttää, masentaa, vituttaa, turvottaa, mikään ei huvita.

Aika nopsaan kilpirauhaseni näemmä kuoleentuu, jos nyt yhtäkkiä pitääkin nostaa lääkitystä 1,5:stä tabletista jonnekin kolmeen. Puolestatoistahan aloitin tämän nostorumban.

Olis muutakin, asioita jotka vaivaavat mieltä eivätkä anna minulle rauhaa, mutta en nyt jaksa analysoida niitä.

Tässä vielä muutama uusi kuva kissuuksista.

Ei nyt oikeen tiedä olisiko tyytyväinen vai onneton. Viime yö oli varmaan ensimmäinen hiljainen yö viikkoon; hiljaisella tarkoitan siis sitä, että kissat eivät vinkuneet eivätkä temmeltäneet pitkin kämppää törmäillen seiniin ja pudotellen tavaroita. Johtui varmaan siitä, että pitkästä aikaa tajusimme sammuttaa valot yön ajaksi.

Mutta minä en silti nukkunut hyvin. Tuntuu, että koko yön vaan pyörin ja yritin nukahtaa. Odotin jännittyneenä, milloin kuuluu ensimmäinen naukaisu, jota seuraa toinen ja kolmas aina kahdenteenkymmeneen saakka. Ei kuulunut kuin yksi purrr iltayhdentoista aikaan. Sen jälkeen: hiljaisuus. (Paitsi sitten, kun ukko tuli nukkumaan ja alkoi kuorsata aamuviideltä.)

Nyt väsyttää. Olen uuvuksissa, ärtynyt ja sekava. Yritin kirjoittaa, mutta eihän siitä mitään tullut, kun ajatukset ovat hajallaan kuin akanat tuulessa. Raivostuttavaa.

No, toivotaan, että tämä on tyroksiinitakapakkia. On nimittäin jo muutaman päivän ollut väsymystä.

Aamusella kissat kävivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan. Haistelivat, eivätkä murisseet tai sähisseet. Siitä meni hetki, niin ne nuuskivat toistensa neniä, edelleen ilman sähinöitä. Molemmat näyttävät olevan yhä vähän hämillään. Ja nyt ne eivät tahdo saada tarpeekseen toistensa tutkimisesta.

Minulla on ollut meneillään se Thyroxinin nostoprojekti. Söin viikon verran vuoropäivin 50 mikroa ja 43,75 mikroa. Nyt tasasin annoksen samaksi joka päivälle ja olen tainnut vihdoinkin päästä 50 mikroon ilman kamalia liikatoimintaoireita. Tässä aion sitten pysyä jonkun aikaa, jos se vain keholleni passaa. 50 mikrog. tuskin kuitenkaan on lopullinen annos. Aika huvittavaa, että olen hilannut annosta ylöspäin vuoden ajan ja päässyt vaivaiset 25 mikroa eteenpäin.

Ja hammaslääkärissäkin pitäisi taas käydä. Yhdestä maitohampaasta on puuttunut pala jo varmaan puoli vuotta. Saisi nekin murheenkryynit kaikki kiskoa irti (jäljellä olevat 3 maitohammasta siis), ei niistä ole kuin haittaa.

Lisäys klo 12:33: Posti toi tänään kaksi ponia sekä aarteen, jota olen metsästänyt jo vuosia: kirjan nimeltä Malja ja miekka. Bongasin kyseisen opuksen huutonetistä joku aika sitten ja olin sen nähtyäni pudota penkiltä. Kirja ei kai ole mikään harvinaisuus, mutta en ole nähnyt sitä myynnissä yhtään missään. Se saattaa johtua siitä, että Malja ja miekka on painettu 20 vuotta sitten, tai sitten siitä, että sen aihepiiri (naisten asema yhteiskunnassa ja sota ja se, miten nämä kaksi liittyvät toisiinsa) on monelle ihmiselle sietämätön käsitellä, eikä kirjasta ole siksi koskaan tullut kovin kuuluisaa. Minusta se on läpimurtoteos. Mutta monia läpimurtoja osataan arvostaa vasta vuosikymmeniä niiden keksimisen jälkeen. Voisin kirjoittaa kirjasta pidemmänkin postauksen, kunhan jaksan.

Mitäs pidätte uudesta blogin nimestä? Oli pakko keksiä jotain sen edellisen tilalle, koska a) se rupesi kuulostamaan tyhmältä oltuaan käytössä viimeiset 4 vuotta ja b) tässä blogissa ei enää juuri poneista puhuta. Ponijutut on siirretty Ponituisuuksiin. Voisin myös tekaista uuden bannerin kunhan kerkiän ja jaksan.

Viime päivät minulla on mennyt vähän vaihtelevasti. Siis olotila on vaihdellut. Olen enimmäkseen aika väsynyt, mutta välillä tulee ihme spurtteja, jolloin jaksan taas koheltaa. Tämä päivä ja eilinen on mennyt niskajumin ja päänsäryn + huimauksen kourissa taas. Tietokoneella notkuminen, Scriptan lueskelu nenä kiinni näytössä sekä kieli poskessa piirtäminen kostautuvat tällä tavoin. Pitäisi saada nuo niskat kokonaan auki, niin sitten voisin harrastaa taas entiseen malliin. Mikäli siis muistaisin venytellä ja jumpata niskoja välillä.

Varasin ajan lääkärille. Tällä kertaa menen sinne rutisemaan tuosta niskajumista. Ihan vasta mies kävi lääkärissä valittamassa väsymystä. Se ukko varmaan ajattelee jo että nuo kaksi ravaavat täällä yhtenään. Mutta minkäs sille mahtaa. Kun on kippee niin tahtoo kuntoon. Itse ajattelin kuntoutua sillä tavoin, että ruinaisin aikoja fysioterapiaan. Tällä hetkellä asiat ovat sillä mallilla, että kun päätä kääntää sivulle tai hartiat vetää taakse, niska ja rintaranka sanovat että ruts.

Ai niin, nyt on taas menossa tyroksiinin nosto: nyt yritän sinne 50 mikroon, kun väsy ja pääsumu ja turvotus ynnä muut ikävät oireet tekevät taas paluutaan. Ajattelin mennä viikon vuoropäivinä vanhaa ja uutta annosta ja sitten tasata annoksen samaksi joka päivälle, mikäli liikatoimintaoireita ei ilmene. Eikä eilen 50 mikron päivänä ilmennyt mitään muuta kuin että jaksua oli vähän enemmän.

Näitä lääkevenkslauksia on sitten tosi viisasta tehdä omin päin, eli älä matki tätä kotona.

Ps. Meille tulee uusi kissa ensi kuun alussa. Kaveri joutuu luopumaan kattimuksestaan, joten me lupasimme tarjota sille kodin. Kyseessä on suunnilleen ylläolevan kissan värinen noin kuusivuotias eunukki. Toivotaan sormet ristissä, että Petokin pitää ajatuksesta, ainakin parin kuukauden kuluttua.

On niin aikainen aamu, että tuo läheinen lampi on jäässä. Kaunista, kun kaikki ulkona on huurteessa ja kuurassa.

Minä olen hereillä ihan epäinhimilliseen kellonaikaan. Akvaarion valotkaan eivät palaneet vielä kun nousin sängystä. En olisi halunnut nousta vielä, mutta tänä aamuna ei minun mielipidettäni kysytty. Meneillään on asia, josta en sen suuremmin viitsi täällä huudella. Vähän on pelko perseessä että mitenkähän tässä käy.

Muutama päivä on taas mennyt ihan sumussa. Päässä on puuroa, paleltaa, joka paikkaa särkee, huimaa ja pyörryttää ja niskat jumittavat. Koska asiaintila ei näyttänyt paranevan itsekseen vaan sitä vastoin tuntui menevän aina vaan huonompaan suuntaan, päätin nostaa tyroksiinia taas omin neuvoin. Tänä aamuna hotkaisin 50 mikroa. Se tarkoittaa 6,25 mikron lisäystä annokseen, joten mitään järkyttävän suuria annosnostoja en itsekseni täällä tee. Vähän jänskättää sekin. Viimeksi, kun yritin nostaa 50 mikroon, kävi ohraisesti. Tosin nyt on aika paljon vitamiiniarsenaalia apuna ja lisäksi vielä tuhti annos rautaa. Eiköhän tämä tästä. Toivotaan vain, että Thyroxin tekee tällä kertaa muutakin kuin nostaa pulssia.

Ei ole muuten isästäni kuulunut mitään. Hänen vaimonsa kyllä lähettelee viestejä ja kyselee kuulumisia. Eipä juuri nappaa vastailla.

Nyt kirjoittamaan, kun se kerrankin sujuu edes jotenkin.

Koin tänään kerrassaan ihmeellisen elämyksen käydessäni tuossa lähikaupassa. Kävellessäni pistin merkille, että askel tuntuu aika kevyeltä, ja lisäksi, mitä hittoa - minua ei palele yhtään! Tämä tosin saattoi johtua siitä, että olin pukenut sukkahousut pöksyjeni alle ja että minulla oli takin alla huppari, mutta silti: olen viime vuosina palellut tuommoisissakin vaatteissa, jos ulkolämpötila on tippunut alle kymmenen plusasteen. Jotain edistystä sentäs.

Ja kyllä, pää on virkeämpi. Olen syönyt D-vitamiinia viisi päivää (ylittäen räikeästi suositukset ja nostellen annosta päivittäin 10 mikroa, kunnes pääsen 60-70 mikroon) ja tuntuu jo paremmalta. Väsyttää edelleen, tai ainakin tänään ja eilen on väsyttänyt, mutta luulen, että se kuuluu tyroksiiniannoksen noston aiheuttamaan hetkelliseen takapakkiin ja tulee menemään ohi. Väsymys on kuitenkin aika lievää, kun vertaa siihen, missä kunnossa olin sanotaanko vaikka parikin viikkoa sitten. 

Ainoa huolenaiheeni tällä hetkellä ovat silmät. Minulla on vissiin väärän tehoiset lasit ja ainakin vuoden ajan on nyt esiintynyt vaikeuksia tarkentaa katsetta varsinkin lähelle ja pieniin kohteisiin. Näkönihän on ilman laseja jotakuinkin lepakon luokkaa. Silti tuntuu kummasti siltä, että nykyiset rillit ovat liian vahvat eivätkä liian heikot, mikä merkitsee sitä, että näköni olisi parantunut. Voiko se muka olla mahdollista? No ainakin toivon kovasti että voi. Asia selvinnee ensi viikolla, kun raahaan itseni optikolle. Silmälääkärillekin pitäisi mennä. Katseen tarkentaminen on hankalaa juuri siksi, koska silmäni tuntuvat nykyään jatkuvasti "hakevan" kohdetta. Tuntuu siltä kuin silmämunat sykkisivät sydämenlyöntien tahtiin. Se taas voi liittyä kilpirauhaseen, koska kilpirauhasen häiriöt vaikuttavat myös silmän kudoksiin, erityisesti silmän takana oleviin kudoksiin. Mutta menen nyt kuitenkin tarkistuttamaan näköni. Kaiken varalta. Ja sitten ärsyttää, jos lasit ovat ihan pielessä, koska linsseihin ei just nyt ole todellakaan varaa.

Pikku-Akka kävi neuvolassa tuossa viime keskiviikkona. Kehuja tuli taas, paitsi painon osalta. Ainahan tuo on hoikka ollut. Minusta siinä ei ole mitään huolestuttavaa, koska tyttö on kuitenkin hyväntuulinen, virkeä ja terve, ja lisäksi minä ja mieskin ollaan molemmat melkoisia tikku-ukkoja. Neuvolantäti käski syöttää pikkuakalle rypsiöljyä. Haistakoot huilun siinä asiassa, vaikka muuten mukava täti onkin. Minä kun en lastani millään rypsiöljyllä myrkytä. Rypsiöljy sisältää runsaasti haitallisia Omega6-rasvahappoja. Ja sitten neuvolassa käsketään juottamaan lapselle rasvatonta maitoa! Meillä on aina juotu kevytmaitoa ja tullaan juomaankin. Täysmaitokin likalle maistuu.

Ja juuri viime kauppareissulla muuten ostin marganiinin tilalle ihan aitoa voita, vaikka Oivariini onkin rasvakoostumukseltaan paras margariini. Vielä kun saisi ruokavalioon lisättyä niitä kasviksia vähän enempi…

Puraisin eilen kieleeni, ja jälki on sen mukaista. Puhe kuulostaa vähän siltä kuin minulla olisi iso peruna suussa. Se olisi hauskaa, jos kieleen ei koskisi niin vietävästi vieläkin.

Olen tässä tehnyt vähän salapoliisityötä ja etsiskellyt toinen toistaan mielenkiintoisempia teorioita siitä miksi suomalaiset eivät voi hyvin. Eniten kallistun ruokavalion puoleen. Suomen viralliset ruokasuositukset ovat päin mäntyä. Tietoisuus sokerin, lisäaineiden ja liiallisten hiilihydraattien selkeästä haitallisuudesta elimistöön alkaa nousta kansan keskuudessa, mutta valitettavasti ihmisistä suurin osa tekee aina niin kuin korkeampi taho (= päättäjät, kuningas, presidentti, lääkäri, psykologi…) sanoo. Yle uutisoi jo kesällä merkillisestä asiasta: suomalaiset syövät yhä terveellisemmin (lue: käyttävät enemmän leipää ja kevyttuotteita), mutta ovat entistä lihavampia, ja erilaiset elintasosairaudet, kuten diabetes, jatkavat räjähdysmäisesti kasvuaan. Olisikohan tässä jokin ristiriita? No, jos onkin, kukaan muu kuin Antti Heikkilä ei uskalla sanoa sitä julkisesti.

Eläin- ja maitorasvojen syytä sydäntauteihin on toitotettu meille vuosikymmeniä, vaikka se todistettiin vääräksi jo 60-luvulla. Tässä kysymys: jos eläinrasvat ovat niin haitallisia ja aiheuttavat muka lihomista ja tyhmistymistä ja diabetesta ja sydänkohtauksia ja verisuonitukoksia ja keskenmenoja, ja vaikka niiden syömistä on jatkuvasti vähennetty ja suomalaiset syövät vähemmän eläinperäisiä rasvoja kuin koskaan aikaisemmin, niin miksi ihmeessä me sitten olemme lihavampia ja voimme huonommin kuin ikinä? Miksi voimme niin kehnosti, vaikka korvaamme kinkun leipäpalalla ja hedelmillä ja sipaisemme leivän päälle Keijua tai Beceliä ja valmistamme ruokamme rypsiöljyyn voin sijaan? Ja toisekseen, jos ne eläinrasvat lihottavat ja ovat niin pahaksi, niin miksi sitten luonnonvaraiset pedot ovat niin hoikkia ja hyväkuntoisia (nehän syövät saalistaan rasvan suuresti nautiskellen) - ja miksi kuivaruokaroskaa syövä kotikissa tai -koira lihoo ja hilseilee?

Totuus on, että eläinrasvat eivät ole elimistölle pahaksi. Ne ovat sitä vastoin paras rasvan muoto, jota elimistömme voi hyödyntää. Kasvirasvat ovat ihan yhtä tyhjän kanssa ja jopa vaarallisia. Esimerkiksi rypsiöljyssä on aivan liikaa Omega6-rasvaa, joka muuntuu elimistössä haitallisiksi aineiksi. (Omega3-rasvat sen sijaan ovat elimistölle hyväksi, mutta niitä saa eläinrasvoista, ei kasveista.) Mutta toinen totuus on se, että nykyisten tehotuotannolla tuotettujen eläinten liha ja sisäelimet ovat erittäin huonoa ravintoa. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että eläimille syötetään täyttä roskaa. Miten ihmeessä voidaan olettaa, että eläin, joka syö lajilleen täysin sopimatonta (tai edes osittain sopimatonta) ravintoa, olisi meille hyvää ruokaa?

Ravinto, jota meille suositellaan, ei todellakaan vastaa ihmisen ihanneruokavaliota. Ruokaympyrä on täyttä potaskaa. Meitä on johdettu harhaan vuosikausia. En tiedä, enkä edes halua ajatella, onko syynä silkka tietämättömyys ja halu olla uskollinen vanhoille totuuksille. Olisi liian kauheaa ajatella, että ravintotieteilijät ovat tienneet totuuden mutta olleet hiljaa, koska sairaat ihmiset tarvitsevat lääkkeitä - ja tästähän hyötyy lääketeollisuus. Kuinka moni suomalainen syö esimerkiksi aivan turhaan kolesteroli-, mieliala-, vatsa- ym. lääkkeitä oireisiin, jotka poistuisivat ruokavaliota muuttamalla? Mutta eihän tätä voida sallia. Eihän terveellisestä ruokavaliosta saa tiedottaa, koska sitä ei voi patentoida. Ei luonnollisia ruokia voi kukaan omistaa eikä niillä voi rahastaa. Ja hui kamala, ihmiset saattaisivat oikein syömällä päästä jopa lääkkeistä eroon!

Gluteenipitoiset viljat ovat ihmiselle pahaksi. En olisi yhtään yllättynyt, vaikka muutamien vuosien päästä ilmenisi, että nykyiset vehnä, ruis ja ohra ovat suurin syypää sydän- jan verisuonitauteihin, alzheimerin tautiin, kilpirauhassairauksiin ja diabetekseen, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Olen itse voinut huomattavasti paremmin kun jätin kaikki viljat paitsi kauran pois. En tiedä, olenko keliaakikko, mutta viljat eivät minulle sovi.

Monet lääkärit ja muutkin ihmiset sanovat, että tiettyjen tautien (kuten nyt vaikka autoimmuunisairauksien) kanssa on ihan yksi lysti mitä syömme ja miten, koska ne taudit puhkeavat, jos ovat puhjetakseen. Tästä syystä niitä ei myöskään muka voi parantaa tai helpottaa ruokavaliolla, eikä ruokavalio muka olennaisesti paranna olotilaa (väsymystä, masennusta, mielialanmuutoksia, vatsaongelmia jne). Mutta tämähän on ihan täyttä potaskaa. Otetaanpa esimerkiksi autot. Dieselauto on suunniteltu kulkemaan dieselillä. Mitä sille tapahtuu, kun sen polttoainetankkiin pannaan bensaa? Tai toisinpäin, mitä bensa-autolle tapahtuu, jos sitä yritetään saada kulkemaan dieselillä? Vastaus: se kulkee huonosti. Ja jos sen koneistoa yritetään voidella vaikka saippualla moottoriöljyn sijasta, se lakkaa hyvin pian kulkemasta tykkänään. Entäs jos joku yhtäkkiä keksisi, että autot kulkevat parhaiten rypsiöljyllä tai lentopetrolilla tai nestesaippualla, ja se auto, joka ei kulje, on viallinen malli ja/tai sillä pitäisi vain ajaa enemmän niin helpottaisi? Tunkisivatko ihmiset autojensa bensatankkiin rypsiöljyä tai nestesaippuaa ja sitten vaihtaisivat autonsa, kun se kieltäytyy kulkemasta, tai yrittäisivät vaan ajaa sillä entistä kovempaa jotta asia korjaantuisi?

Ihan samalla tavalla ihminenkin tarvitsee oikeanlaista ja laadukasta "bensaa" toimiakseen, ajatellakseen ja tunteakseen mahdollisimman hyvin. Ei ole ihan sama, mitä syömme. Ei sekään ole ihan sama, miten syömme. Sen, joka tunkee itseensä einespitsoja, vehnäpaahtoleipää (kenties vielä kevytmargariinilla), sipsiä, limsoja ja karkkeja, ei tarvinne ihmetellä, kun aivot ovat kuin puuroa ja kilot kertyvät ja aina vaan väsyttää. Tässä tapauksessa liikkuminen ei auta, jos ruokavalio on virheellinen. Sama homma tapahtuu, jos noudattaa virallista ruokavaliota, eli jättää rasvat pois (juuri ne eläinrasvat) ja täyttää itsensä leivällä, makaroonilla ja pastalla: ihminen lihoo ja väsyy ja aivotoiminta heikkenee. Myös erilaisia sairauksia ja allergioita saattaa puhjeta. Mutta se väsy ja kilojen kertyminen on ihan varma juttu. Ihmiselimistö toimii sillä tavalla, että jos rasvaa ei tule, aivot tulkitsevat, että nyt on nälänhätä, ja alkavat varastoida kaiken mahdollisen energian. Elimistö käy säästöliekillä ja läskit senkun pysyvät vaikka miten liikkuisi. Läskien sijaan hiilihydraattien syöjä alkaa menettää lihaksiaan. Ja meitä kannustetaan tällaiseen ruokavalioon!

Minun olotilani senkun paranee: nostelin tyroksiinia syksyn myötä, rupesin syömään D-vitamiinilisää ja käytän ruuanlaitossa runsaasti mahdollisimman käsittelemättömiä elintarvikkeita (sekä tietysti paistamisessa voita tai Oivariinia, kevytmargariiniroskaan en koske pitkällä tikullakaan). Nyt on pää virkistynyt, epätodelliset olot on poissa, uni maistuu ja vatsaoireet ovat loppuneet. Gluteenitonta ruokista on nyt takana kaksi kuukautta. Ja nyt mies valittaa samoja oireita kuin minä ennen kuin rupesin ottamaan selvää mistä on kyse! Mutta hän syökin ihan mitä sattuu…

Kannattaa tutustua Antti Heikkilän teksteihin. Siinä on fiksu mies, joka tietää mistä puhuu.

Taas kello on melkein kymmenen ja minä olen pirteä kuin peipponen. Kukaan ei arvaa miten tämä käy hermoille: aamun ja päivän tuonne neljän tienoille olen kuin nukkuneen rukous ja laahustan haukotellen huoneesta toiseen, mutta sitten iltaa myöten käy piristys, ja loppujen lopuksi päädyn kukkumaan piinallisen virkeänä yhteentoista tai puolilleöin saakka. No, toistaiseksi ainakin olen vielä keksinyt tekemistä.

Olen pitänyt muutaman päivän hiljaiseloa ihan tarkoituksella. En ole juuri viitsinyt kirjoittaa mitään. Mieli on vähän maassa, ja samalla olen vieläkin niin vihainen että oikein kiehun, vaikka tapahtuneesta on jo kolme päivää.

Isäni ja hänen vaimonsa, olkoon hänen nimensä vaikka K, tulivat sunnuntaina käymään. Tarkoitus oli jutella siitä lainasta, jota tarvitsen päästäkseni kunnon lääkärille kunnon tutkimuksiin. Olin sanonut tarvitsevani muutaman satasen. Kun he astuivat ovesta sisään, mies lähti käymään lähikaupassa kahvileipää hakemassa. Sillä välin pääsi helvetti irti.

Jouduin ensin perustelemaan asiani. Kerroin olostani - uupumuskaudet senkun pahenevat, silmäni eivät enää tarkenna kunnolla, stressinsietokyky on täysin olematon - ja sanoin että tyroksiini ei näytä toimivan, joten tarvitsen reseptin toiselle lääkkeelle, mutta se pitää hakea Tampereelta, koska Jyväskylässä ei ole tietääkseni ketään joka kirjoittaisi sitä lääkettä. (Tällä lääkkeellä tarkoitin tietysti Armour Thyroidia.) Jutun perustelu oli minulle sinänsä ihan ok, vaikka minua sinänsä ärsyttikin se, että tunsin itseni ihan pankin asiakkaaksi jonka pitää tehdä tiliä aikeistaan. Kerroin mielelläni mihin ja miksi tarvitsen rahaa.

Seuraavaksi K otti puheenvuoron. Hän aloitti: "Minä en sano tätä sinulle pahalla, enkä minä saarnaa…" jonka jälkeen hän aloitti puolen tunnin mittaisen saarnan.

Noin tiivistettynä sain kuulla olevani laiska, huomionkipeä tekosairas, joka liioittelee oireitaan ja haluaa aina mennä siitä missä aita on matalin. Kaikki - koko olotilani ja lääkityksen tarpeenikin varmaan - johtuu kuulemma siitä, etten ulkoile tai liiku tarpeeksi. "Totta kai sinua masentaa, kun istut vaan kaikki päivät perseelläsi täällä neljän seinän sisällä ja tuijotat tietokonetta."

Yritin selittää, että olen sanonut hänelle monta kertaa, ettei liikkuminen todellakaan pahimpina kausina auta, vaan pahentaa asiaa - olen kauppareissun jälkeen loppupäivän sängynpohjalla, ja jos nousen ylös, olen niin heikkona että vapisen ja voin pahoin.

Eikö mitä. Se johtuu vain siitä, että minulla on niin huono kunto. Okei, minulla ON huono kunto. Mutta se, että kaupassa käynnin tai tytön pihalla käyttämisen jälkeen on niin rätti, että pyörryttää, ei ole normaalia eikä mene huonon kunnon piikkiin. Yritin selittää sitäkin. Sekin tyrmättiin. Tässä vaiheessa K suunnilleen huusi minulle päin naamaa ja minä purin hammasta ja yritin pysytellä rauhallisena.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on niin helppo sairaus, hän sanoi, eikä mikään tappava tauti. HÄN on itse elänyt vaikean sairauden kanssa yli 10 vuotta, joten kyllä hän tietää, mitä on olla sairas ja väsynyt, ja minä en todellakaan ole. En kuulemma ole itse tehnyt yhtään mitään oman olotilani parantamiseksi, vaan ruikutan vain heiltä rahaa, että pääsen lääkärille, joka määrää minulle pillerin joka tekee minut onnelliseksi. Minä vaan istun sisällä ja surkuttelen itseäni, olen huomionkipeä laiskuri, jota pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja ravistaa kunnolla.

Kuuntelin ensin ihan rauhallisena kuinka se nainen solvasi minua puoli tuntia ja koitin selittää ja perustella asiaani, korostaen että kysyin lainaa. Sitten, kun menetin hermoni ja purskahdin itkuun ja rupesin huutamaan takaisin, hän loukkaantui kauheasti ja sanoi, ettei minulle voi puhua ikinä mitään rakentavaa, kun rupean heti itkemään. Toivotin heidät helvetin kuuseen ja sanoin ettei ikinä enää tarvi tulla käymään. Minuutti sen jälkeen, kun he olivat lähteneet, mies palasi ja ihmetteli mitä oli tapahtunut (koskapa itkin kuin vesiputous). Kerroin ajaneeni juuri isäni ja hänen vaimonsa pihalle kämpästä. En voi olla ajattelematta, että koko asia olisi varmaan sujunut ihan sivistyneesti, jos mies olisi ollut paikalla.

Kaikista eniten minua ottaa aivoon se, että olen todellakin tehnyt kaikkeni, että olotilani paranisi: olen taistellut diagnoosin, hakenut lääkkeet, venkslannut lääkeannosta eestaas olotilan mukaan, hakenut tietoa, miettinyt eri mahdollisuuksia mikä kehossani voisi olla pielessä, raahannut itseni läpi liikatoimintakausien ja vajiskausien, syönyt vitamiineja ja hivenaineita… ja sitten joku tärkeilevä akka uskaltaa tulla sanomaan mulle etten mä ole tehnyt yhtään mitään, ootan vaan että kaikki tuodaan nenän eteen!!! Vielä kun olen nimenomaan hänelle sanonut moneen kertaan, ettei liikkuminen pahimpina kausina todellakaan auta, vaan pahentaa tilaani… vissiin hänen tarkoituksensakin oli järjestää tappelu, ettei tarviisi antaa rahaa lainaan vaan voisi kävellä marttyyrina ovesta pihalle! Voi että suututtaa vieläkin, perkeleen perkele ja saatanan vittu!

Miten K kehtasi hyökätä tuolla tavalla sairaan ihmisen kimppuun?! Hän tiesi tasan tarkkaan, että ainoa, mitä en kykene juuri tällä hetkellä tekemään oloni parantamiseksi, on se liikunta - ja hän tarttui juuri siihen, räväytti koko aran puheenaiheen päin naamaani ja ärsytti minua ihan tahallaan, jotta olisin mennyt pois tolaltani. Samana iltana vannoin itselleni, että se nainen ei saa minua enää itkemään. En todellakaan meinaa enää koskaan pillittää hänen edessään, jotta hän voisi tuntea tyydytystä siitä, miten hän on niin paljon vahvempi ihminen kuin minä!

Kaikista hupaisintahan tässä on se, että en ollut sanomassa: Isi anna rahaa, tarttee vaihtaa auto Bemariin. Vaan pyysin lainaa, että pääsen lääkäriin. Eiväthän he kieltäneet minulta sitä lainaa, mutta niin jumalaton tappelu siitä tuli, että en varmaan ota heiltä rahaa vaikka maksettaisiin. Pitäkööt penninsä. Minä hankin rahat muualta ja painun sinne lääkärille.

No, se siitä.

Ostin muuten D-vitamiinia. Saa nährä tuleeko olotilaan muutosta.

Lopuksi uusi taideteos, joka sopiikin mielentilaani: Bloodthirst.

Sataa sataa ropisee, sanoo meidän Pikku-Akka aina kun pisarat rummuttavat ikkunalasia. Tuolta näyttää nyt kun katsoo ulos huoneeni ikkunasta. Aika komeasti pilvet vuotavat kilometrien päässä.

Toinen päivä L-Tyrosinea takana. Ihan kuin ajatus ja jaksu olisi vähän parantunut. Olen vieläkin tosi rapakunnossa, meinaan että ajatus ei kulje edes välttämättömän verran enkä varmaan jaksaisi edes lähteä kaupassa käymään, mutta en sentään ole enää pyörtymäisilläni uupumuksesta joka hetki. Nostin myös tyroksiiniannosta himpun verran. Huvittuneena laskin tuossa tänä aamuna, että syön nykyään päivässä kuutta eri lääkettä tai ravintolisää: aamusta Thyroxinia 43,75 mikroa, keskipäivällä yksi tabu rautaa eli Obsidania, 13-14 maissa iltapäivällä L-Tyrosiinikapseli, ruualla Omega3-kalaöljykapseleita ja monivitamiinitabletti, ja illalla 4 kappaletta kalkki-D-vitamiinitabuja. Koskahan saan vatsahaavan? (Okei, naureskellaan nyt, sillä asiahan on huomattavasti vähemmän hauska sitten jos sellainen joskus puhkeaa ihan oikeasti.)

Olen tässä myöskin aloittanut viikon mittaisen ruumiinlämmön seuraamisen. Tämä liittyy siis lisämunuaisiin. Kertoilen tulokset viikon päästä.

Tässä sairastellessani ja "suossa rämpiessäni" olen huomannut, että hirveän moni käy läpi samantapaisia juttuja. Miksi me suomalaiset ollaan niin sairasta ja väsynyttä kansaa? Minusta on aika outoa esimerkiksi se, että viidesosa aikuisväestöstä syö masennuslääkkeitä. Mutta miten monesti olenkaan kiukutellut Suomen typerästä kulttuurista, jossa likapyykki pestään kotona ja jokainen huolehtii vain omista asioistaan…

Törmäsin muuten hauskaan kirjoitukseen. Jukka Hankamäki osui asian ytimeen. Huvittavinta jutussa on se, että se on niin realistinen.

Ps. Kortisonikokeiluni jäi siihen yhteen päivään. Ehkä se auttoi, ehkä ei. "Thyroid dumpia" en kuitenkaan saanut, joten hirveän suurta kortisolivajausta elimistössäni ei voi olla.

Koska olin tänään keski- ja iltapäivällä käytännössä ihan kuollut, päätin tehdä jotain vähän tyhmää. Olen jo pitkään epäillyt lisämunuaisteni olevan vähän väsyksissä. Elimistössäni ei ehkä ole siitä johtuen tarpeeksi kortisolia. Niinpä jaoin kyytabletin neljään osaan ja nappasin yhden murusen eli 12,5 mg hydrokortisonia. Hyvin yksinkertainen tapa todeta, onko lisämunuaisissa ongelmaa. Jos kortisoni vaikuttaa jotenkin, siitä on elimistössä puutetta.

Ekaan kahteen tuntiin en huomannut mitään muuta kuin että vähän väliä käsiä kihelmöi. Väsymys väistyi juuri sen verran että jaksoin istua aloillani ja tuijottaa leffaa (Disneyn Keisarin uudet vaatteet). Kortisonin vaikutus pitäisi näkyä 1-2 tunnissa ja sen pitäisi kestää neljästä kuuteen tuntiin. En siis ole varma, johtuiko iltaa kohti tapahtunut piristymiseni kauppareissusta (kun pääsin vähän ulkoilemaan ja tuulettamaan päätäni) vaiko siitä kortisonimurusesta. Vieläkin on vähän pöllö olo, mutta enää en ole ihan pyörtymäisilläni uupumuksesta. Tosin olen kyllä vähän sitä mieltä, että kortisonin olisi pitänyt piristää enemmän, jos juttu olisi siitä kiikastanut. Ehkä tämä on plaseboa?

Huomenna pitäisi tulla niiden L-Tyrosinienkin. Kaikenlaista kemikaalia sitä tuleekin itseensä tungettua!

Ai juu, sain sen aarnikotkan väritettyä. Tässäpä Drake:

Taitaapi olla taas annosnoston paikka, koska olo on ihan samanlainen kuin vuosi sitten ennen lääkitystä. Ajatus ei kulje, elo tuntuu unelta, huimaa, paleltaa, nukuttaa, hengästyttää. Kumma juttu on tässä vain se, että veriarvot ovat optimilukemissa. Mutta toisaalta enpä ole kyllä käynyt mittauttamassa T3V:tä aikoihin. Viimeksi se katsottiin vuosi sitten, ja silloin se oli ihan hyvä - mutta entäs jos se on nyt tipahtanut jonnekin kolmosen tienoille? Se selittäisi kaiken tämän suossa rämpimisen. Ja tuskin vitamiininpuutoskaan on syynä, koska nyt jo päivässä menee melkoinen määrä kaikenlaisia troppeja: kalaöljykapseleita, rautaa, d-vitamiini-kalkkitabuja ja monivitamiinilisää. Ja aina vaan saatana väsyttää.

Vaan arvatkaas mitä? Jos saan iskältä lainaa, käyn ihan oikealla kilpirauhaslääkärillä kunnon tutkimuksissa. Pitäisi mittauttaa ainakin ferritiini, kortisoli, T3V, rT3 ja D-vitamiinitaso. Niistä voisi selvitä vähän enempi.

Pakotin eilen itseni piirtämään, koska idea oli niin hyvä. Sain raapusteltua jonkinlaisen ötökän. Niska on jumissa ja huippaa ja päätä särkee, mutta sainpas sen tussiversion edes valmiiksi.

Ps. Tilasin luontaistuotekaupasta L-Tyrosinea. Saa nähdä, mitä se tekee vai tekeekö mitään.

Minulla on ongelma. Tai siis tarkemmin sanottuna itsetunnollani on ongelma.

Entisenä koulukiusattuna oletan vielä nykyäänkin vaistomaisesti, että ihmiset eivät pidä minusta. Minussa on jotakin ylimielistä, halveksittavaa tai muuten vaan epämiellyttävää. Tyrannit eivät enää ota minua silmätikukseen, mutta ihmiset tuppaavat vähän arastelemaan seuraani. (Siis liveseuraani. Netissähän olen itse ihanuus. ) En tietenkään sano etteikö sekin olisi vain omaa kuvitteluani. Tosin moni ystäväni on sanonut, että he ensi alkuun vähän pelkäsivät minua.

Mutta joka tapauksessa tuosta alitajuisesti luulosta on seurauksena se, että käyttäydyn ihmisten seurassa varautuneesti ja puolustelevasti. Huomaan kääntyväni hyvin herkästi puolustuskannalle ihan vaikka sellaisessa tilanteessa että vähänkin vieraampi ihminen kysyy mielipidettäni jostakin asiasta. Se tietysti johtaa siihen, että ihmiset ihan oikeasti väistelevät kohtaamistani. Kukapa nyt tahtoisi olla pisteliään ihmisen seurassa?

Jos vaan osaisin olla enemmän oma itseni, kaikki olisi hyvin. Jos ja jos.

Koska viime aikoina on taas alkanut olla masennusta ja aivosumua ja heikotusta ja turpoilua (lähinnä sormissa ja kaulalla), nostin tänään Thyroxineja 43,75 mikroon. Saa nyt nähdä miten tässä käy kun ferritiinit tipahtivat jälleen yksien saamarin runsaiden menkkojen takia.

Toissapäivänä, eilen ja tänään on tullut ihmeellisiä heikotuskohtauksia, joiden aikana tuntuu siltä että taju lähtee: veri pakenee päästä ja raajoista ja silmissä mustenee. Tätä voi tapahtua silloinkin kun istun. Kummallista ja aika ärsyttävää.

Minulla on ollut vähän heikko olo tänään koko päivän. Silmät ovat niin turvoksissa, etten tahtonut saada ripsiväriä laitettua, kurkkua kuristaa ja päätä ynnä joukkoa muitakin ruumiinosia särkee. Paleleekin. Mittasin äsken lämmön ja totesin hihkaisten, että minulla on melkein kuumetta: mittari näytti 36,9! Sehän olisikin hilpeää, jos kuume nousisi. Se nimittäin tietäisi sitä että kilpirauhanen alkaa olla aika hyvin lääkitty. Kilpirauhasella on keskeinen rooli ruumiin lämmönsäätelyssä; jos se ei toimi kunnolla, kuume ei nouse. Ja päinvastoin - jos se toimii liikaa, ruumiinlämpö on jatkuvasti koholla.

No en kyllä tiedä. Olo ei taas ole ollut kaksinen. Sain sentään selätettyä sen kamalan huimauksen (vähentämällä tyroksiinia, venyttelemällä niskaa ja syömällä salmiakkia), mutta tilalle ryntäsivät taas ne klassiset oireet. Väsyttää niin että kaupassakäynnin jälkeen olen ihan puolikuollut; käsiä ja naamaa turvottaa sen verran ettei kehtaa peiliinkään katsoa; ajatus takkuaa pahasti (arvatkaa vain miten kauan tämänkin postauksen kirjoittaminen vei) ja paleltaa koko ajan. Olisi kyllä kiva olla vaihteeksi kipeänä. Siis oikeen kuumetaudissa. Olisi mukava olla viikon kipeänä, jos tietäisi, että sen jälkeen olo olisi taas hyvä.

Käväisin verikokeissakin, ja tulokset yllättivät positiivisesti. Nyt aletaan olla optimiarvoissa: TSH 1,27 ja T4V 19. Olo ei vaan ole vieläkään hyvä. Voihan se olla, että tämä on sitä tyroksiiniannoksen laskusta johtuvaa takapakkia nyt, mutta silti olen aika skeptinen. T3V:hän sen varsinaisen tilanteen näyttäisi.

Olen taas ollut oikein oppikirjamasentunut. Murjotan, itken, tiuskin, hermoilen, ja vielä kerran murjotan. Mikään ei ole hyvin, kaikki ärsyttää ja vituttaa ja surettaa. Olen niin surkea että itseänikin inhottaa. Käytiin miehen kanssa viettämässä iltaa tuossa viime lauantaina, ja minä tietty olin koko illan naama rutussa. Olin väsynyt ja äkäinen. Etenkin sen jälkeen, kun huomasin, että kaikilla muilla oli hauskaa, ja että he näyttivät nauttivan elämästään. Elämästään. Siis siitä, mitä minä en kykene saavuttamaan. Mahdanko enää ikinä pystyä elämään täysillä? Tähänkö ne unelmat ja haaveet rysähtivät, yhteen halvatun umpieritysrauhaseen, jonka oma vinksahtanut elimistöni on jostain käsittämättömästä syystä päättänyt tuhota? Niinpä ajattelin, että pitäkää tunkkinne saatana. En ikinä halunnutkaan olla ihminen toisten joukossa, en halunnut harrastaa ja liikkua ja matkustella, en jutella ja nauraa. Pois se minusta!

Huomenna selvitän asioita. Meinasin yrittää päästä ensinnäkin lisämunuaiskokeisiin ja toisekseen saada Armour-reseptin. Naurakaa pois, onhan se melkoinen mission impossible, mutta minä pirun sinnikäs akka yritän silti.

Ps. Helvettiin se kilpirauhasblogi. En jaksa. Jatkan täällä.

Alkaa jo vähän ottaa aivoon tämä jatkuva huippaus. Päässä heittää koko ajan, pahiten istuessa ja maatessa; paras tilanne on, kun seison paikallani tai kävelen. Erikoista. Yleensä huimaus on pahimmillaan seisomaan noustessa, mutta minulla se ei vaikuta asiaan yhtään, miten liikun. Liikkuminen suorastaan parantaa tilaani.

Kello on 6:30 aamulla ja minä istun keittiössä syömässä puuroa. Aikeenani on lähteä kohta labraan ottamaan ne kilpirauhaskokeet. Thyroxinit jäivät ottamatta kuten aina labra-aamuina, ja ajattelin, että saadakseni tyroksiinipitoisuudet laskemaan veressäni taidan jättää koko lääkkeen välistä tänään ja jatkaa huomenna 1,5 tabulla. Eilen illalla oli nimittäin semmoiset hyperit päällä ettei mitään rajaa. Eikä se ollut ollenkaan kivaa tällä kertaa, vaan sitä paniikkiahdistusta. Plus vielä voimakas huimaus siihen päälle. Heh, saa nähdä, miten huimaa tänään, kun en ota lääkettä ollenkaan. Nyt aamulla tosin on helpompi olla. En sitten tiedä mistä se johtuu.

Mietiskelin tuossa asioita ja tulin siihen tulokseen, että kestän minkä oireen tahansa, kunhan se ei estä minua nukkumasta. Siksi esimerkiksi väsymys tai säryt eivät ole läheskään niin kamalia kuin vaikkapa ahdistus, pahoinvointi tai tämä huimaus. Eli siis ihan mitä tahansa, kunhan vain pystyn nukkumaan.

Ulkona sataa ja kaikki housuni ovat joko rikki tai pesussa. Pakko siis laittaa hame. Voihan vinetto.

Eräs kaveri oli toissapäivänä lentänyt nurin moottoripyörällä, ja eilen kävimme katsomassa häntä keskussairaalassa ja viemässä hänelle lukemista. Pari luunmurtumaa vain, ei muuta - onneksi ei käynyt pahemmin. Vierailun jälkeen menimme päivystykseen ja minä pyysin päästä lääkärille. Tämä jatkuva huimaus alkaa paitsi jo ottaa aivoon, myöskin huolestuttaa. Hoitaja mittasi minulta verenpaineen ja -sokerin jo heti ekaksi. Verensokerit olivat normaalit (5,1), mutta verenpaine oli tosi alhaalla minulle: pelkät 106/70.

Odottelin lääkäriä sitten muutaman tunnin. Keskussairaalan päivystyksessä kestää aina. Minulta otettiin sydänfilmi (taas kerran) ja hemoglobiini, eikä kummassakaan ollut mitään erikoista. Hemppakin oli noussut 137:ään. Niinpä päätin olla syömättä rautaa enää ennen seuraavia menkkoja. Verenpaine mitattiin uudelleen, ja se oli noussut hiukan: 110/72. Ei se hyvä ollut vieläkään. Lääkäri julisti diagnoosiksi hyvänlaatuisen asentohuimauksen. Minä taas olen kivenkovaa sitä mieltä, että se johtuu tuosta matalasta verenpaineesta. Minulla kun on paineet yleensä pyörineet siinä 120/80 tienoilla. Eikä tämä huimaus ole semmoista kaatavaa, vaan enemmänkin keinuttavaa.

Tänään on taas ollut vaihteleva olotila. Huimaus on ehkä pikkasen lievittynyt, kun laskin tyroksiinia taas 37,5 mikroon ja olen venytellyt hartioita ja niskaa. Mutta tänään sitten riivaa taas se helkkarin pahoinvointi, semmoinen lievä ellotus koko ajan. Kävin keskipäivän aikaan pyörällä terveyskeskuksessa viemässä lääkereseptin uusittavaksi ja hakemassa lähetteen kilpirauhaskokeisiin. Tultuani kotiin meinasin pyörtyä. Aika huvittavaa oikeastaan. Muistatteko mitä puhuin siitä kotiovelle konttaamisesta? Jos tämä jatkuu, siitä mielikuvasta voi hyvinkin tulla totta.

Joka tapauksessa se addisonin taudin mahdollisuus pelottaa minua aika kovasti. Mutta toisaalta, jos semmoinen diagnoosi räpsähtäisi, niin olisipa sitten ainakin joku selitys sille miksei tyroksiini auta. Tai sitten selitys on vaan yksinkertaisesti se, ettei tuo alle 50 mikroa ole annos eikä mikään, ja vasta-aineet jylläävät kropassa vieläkin ja tekevät olosta kenkun.

Ulkona on kaunis ilma. Aurinko paistaa, mutta on kuitenkin kohtalaisen viileä, ja tuuli puhaltelee mukavasti. Ja minä vaan kökötän sisällä. Olen istuskellut koko päivän tietokoneella ja kiristellyt hampaitani. Olo on ihan jees muuten, mutta nyt on tullut uudeksi kivaksi oireeksi jatkuva huimaus. Pää on kuin ilmapallo ja fiilis samantapainen kuin pikku hiprakassa. En uskalla mennä ulos jos ei ole ihan pakko, kun en ole varma, pysynkö pystyssä. Olisi noloa joutua konttaamaan takaisin kotiovelle.

Tämä tilanne ärsyttää minua ihan kauheasti. Olisi niin kiva viedä pikkuakka pihalle, hiekkikselle ja keinumaan, mutta kun en uskalla. Niinpä istun vain täällä ja odotan, että huimaus loppuu. En yhtään tiedä mistä se johtuu. Korvani eivät soi eivätkä hartiat ole jumissa. Kenties se liittyy jännityspäänsärkyyn, joka vaivaa minua nykyään vähän väliä.

Vatsakipu on helpottanut. Taas kerran. Saa nähdä, koska se iskee uudestaan. Olen pysytellyt tiukasti gluteenittomalla ruokiksella, eikä lipsahduksia ole enää tapahtunut.

Hoksasin muuten, mikä siinä tyroksiininostossa meni pieleen: olin nostanut annosta liian nopsaan. Olisi pitänyt vielä sinnitellä ainakin viikko entisessä annoksessa. Korjasin asian, ja tänään on ollut vähän virkeämpi fiilis, kun otin taas sen 1 3/4 tabua.

Jospa tästä vielä noustaisiin! Johan viime vuosi meni hirmu kivasti. Tilastollinen todennäköisyys on puolellani: koska 2008 oli hyvä vuosi, ja 2009 taas on mennyt täysin päin mäntyä, niin 2010:an on taas pakko olla hyvä.

Aloitin muuten sen kilpirauhasblogin. Aion kopsata aiheeseen liittyvät postaukseni täältä sinne, kunhan jaksan. Otin tarkoituksella eri nimen (joskin kuvan saattavat jotkut tunnistaa), koska en välttämättä halua ihmisten liittävän näitä kahta blogia toisiinsa.

Pitikin mennä mainostamaan, ettei sitä paniikkia ole vielä tullut. Nyt se sitten romahti niskaan. Otin tänään sen 50 mikroa ja nyt mennään lujaa: kädet vapisee ja sydän hakkaa. Ahdistus lepattaa ajatusten perällä. Joudun jatkuvasti taistelemaan sitä vastaan, sillä jos annan hitustakaan periksi, päälle iskee paniikkikohtaus. Kuitenkin tiedän, ettei ole hätää: tiedän mistä tämä johtuu ja tiedän miten se loppuu. Jos menee oikein pahaksi vielä tänään, jätän huomisen tyroksiinit pois kokonaan ja jatkan ylihuomenna vaikka puolellatoista. Hohhoijaa. On tämä säätämistä.

Vatsa on taas kiukutellut myös. Tuntuu, että on ihan samanlaisia oireita kuin ennen gluteenittoman ruokavalion aloitusta, tosin ei läheskään yhtä pahoina. No, koitan kuitenkin pysyä dieetillä sen muutaman kuukauden, että näen, onko siitä oikeasti mitään hyötyä.

Näkee kyllä että on tyroksiinin nostot meneillään. Nostelen vuoropäivin neljäsosatabulla. Eilen, kun oli 50 mikron päivä, en meinannut pysyä nahoissani. Olin kuin maaninen, hyörin ja pyörin ja touhusin. Suonissani tuntui virtaavan sähköä. Ihme kyllä olotila ei lipsunut paniikin asteelle kertaakaan. Sain nukuttua yönkin ihan hyvin. Simahdin puolenyön aikaan aivan yhtäkkiä kuin elektroninen lelu, josta otetaan patterit pois.

Tänään olen sitten ottanut taas sen 1/4 tabletin verran pienemmän annoksen. Ei tyroksiinin pitäisi näin nopsaan vaikuttaa, mutta silti tuntuu, ettei tänään oikein ajatus kulje. Väsyttää. Ja paleltaakin prkl. Väsymys voi tosin johtua myös meneillään olevista menkoista, jotka nykyään verottavat rautavarastojani rankalla kädellä. Ei ole kovin kiva vuotaa kuin seula 3-5 päivää kuukaudesta ja saada sen seurauksena anemia. No, onneksi on rautalääkkeet. Paitsi että vatsani alkaa taas saada niistä tarpeekseen.

Tuosta huolimatta olen saanut piirreltyä tänään. Eilen valmistui yksi piirros, tänään toinen. Aarnikotkahahmot ovat nyt in. Klikkaamalla pääsee katsomaan suurempaa kuvaa.

Aloittelin tuossa sitä kilpirauhasblogia. Minulla on vain yksi ongelma: en keksi sille nimeä. Ehdotuksia saa esittää.

Otsikko on vähän vulgääri, mutta olkoon

Kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttama hikoilemattomuus on hassu juttu. Asiasta tietämätön voisi kuvitella, että sehän on kivaa, kun hikoilu vähenee: dödöä ei enää tarvitse niin paljon, paidat eivät kastu selästä ja olo on puhtaampi. Mutta kun se ei ole ihan niinkään.

Hikoilu on kehon luonnollinen viilennysmekanismi kuumalla ilmalla ja rasituksessa, ja tästä juuri kiikastaa. Kun hikoilemme, kroppa viilenee automaattisesti ja olo helpottuu. Mitä tapahtuu, kun hikoilu vähenee ja jopa lakkaa? Katastrofi.

Ihminen, joka ei hikoile, ei kestä kuumaa ilmaa. Hän ei juuri voi käydä saunassa eikä kestä kesähelteitä. Lievimmillään olo käy tukalaksi ja todella nuutuneeksi, ja vaikka juo vettä kuinka, se ei helpota yhtään; pahimmillaan kuumuus saa pyörtymään.

Minä hoksasin tuon hikoilun vähenemisen tuossa muutamia vuosia sitten, kun huomasin yksi kerta äidin luona käydessäni, etten enää pysty istumaan saunassa. Lapsena olin rakastanut saunaa; muistan myös teininä istuneeni huoneessani, johon paistoi aurinko kesäpäivinä noin kahdeksan tuntia ja joka oli yksi hikikammio, juoneeni jääteetä ja kirjoittaneeni ihan tyytyväisenä. Sitten parikymppisenä en pystynyt enää istumaan saunassa edes pienessä löylyssä, vaan tuli heti hirveän tukala olo ja saunasta oli päästävä pihalle. Samalla ihmettelin sitä, miksen hikoillut, vaikka oli kuuma. Viime vuosina olen myös kärsinyt kesällä hellepäivinä. Fiilis on kuin junan alle jääneellä, päätä särkee ja kuumuus on mahdoton, mutta hiki ei vaan nouse pintaan vaikka mitä tekisi.

Nyt tyroksiinilla hikoilu on asteittain palautunut. Kun annos on oikeaan päin, kestän helteitä ihan hyvin. Saunasta en juuri nyt tiedä, kun meillä ei ole saunaa, ja äidinkin luokse on matkaa parisataa kilometriä. Mutta olo on tosi paljon parempi, kun hikoilee. Kumma juttu.

Terveet ihmiset eivät tiedä, miten arvokas lahja heille on suotu. Olen niin kyyninen paska, että väitän, etteivät ihmiset ylipäätään todella osaa arvostaa mitään ennen kuin ovat vaarassa menettää tai jopa menettävät sen. En minäkään osannut. Terve keho oli itsestäänselvyys, jota en kunnioittanut.

Olin ihan terve noin 18-vuotiaaksi asti, siis jos likinäköisyyttä ei lasketa. Pentuna olin kylläkin allerginen kaikelle missä oli karvoja ja vähän muullekin, kuten nyt vaikka voikukalle ja pujolle ja koivulle ja joillekin kasviksille, mutta allergiat katosivat murrosiässä, enkä ole sen koommin niistä kuullut. Nykyään kykenen haistelemaan kukkia siinä missä muutkin, ja jos työnnän naamani Pedon turkkiin, ei minulle tule aivastuskohtausta. Uskon siedätyshoitoon.

Jossain vaiheessa rupesi väsyttämään. Se ilmeni ensin niin, etten jaksanut lukioaikaan enää nousta aamulla koulutunneille. Tunnit kahdeksasta kymmeneen menivät melkein aina lintsaten. Minulla on hämärä muistikuva, että yläasteella vielä jaksoin aamuherätykset suht hyvin. Lukiossa livistin usein myös iltapäivän viimeisiltä tunneilta. En pysynyt hereillä opetuksen aikana; muuten kyllä jaksoin asioita.

Sairauden aiheuttama väsymys on salakavala seuralainen. Se ujuttaa pienet lonkeronsa ihmiseen kuin köynnöskasvi, joka kiertyy isäntäkasvin ympärille ja tukahduttaa sen pikkuhiljaa. Ensin väsymys tulee kohtauksittain, tai kausittain. Sitten se lisääntyy ja alkaa painaa raajoja kuin sementti. Tähän voi kulua aikaa vuosia, ja ihminen tottuu uuteen tilanteeseen hiljalleen. Liikunta, pyöräretket ja pitkät shoppailureissut jäävät tipoittain pois, kun niitä ei vaan jaksa. Kämppä alkaa näyttää sikolätiltä kun ei jaksa siivota. Imurointikin hengästyttää. Silloin tällöin suosta vielä noustaan, ja saattaa olla päiviä, viikkojakin, kun jaksaa taas ihan hyvin ja luulee, että kuvitteli kaiken väsymyksen.

Mutta väsymys ei ole kadonnut minnekään. Se palaa. Uudestaan, ja uudestaan. Pidemmiksi ajoiksi. Kunnes lopulta kuukaudessa on vain muutama sellainen päivä, kun jaksaa sen mitä ennenkin - ja aina näiden päivien jälkeen on levättävä monta päivää että jaksaa suoriutua taas arjesta. Siinä vaiheessa ihminen yleensä vasta havahtuu. Miksi minua väsyttää aina näin kamalasti? Hullua kyllä, yleensä ensimmäinen kysymys ei silloin suinkaan ole: Olenko sairas?, vaan: Syönkö tarpeeksi, ulkoilenko riittävästi? Muistatteko viime postaukseni? Ihminen on nykyään aina ensimmäisenä huolissaan siitä, miten hän on itse tuhonnut kehoaan.

No sitten yleensä alkaa asiaintilan korjaaminen. Tai korjaamisen yrittäminen. Jos lääkärikäynnillä ei löydetä mitään vikaa - kuten ei yleensä löydetäkään, jos oireena on vain invalidisoiva väsymys - ihminen alkaa itse etsiä parannusta olotilaansa (ellei satu saamaan masennuslääkkeitä, jotka eivät auta, jos väsymys johtuu elimellisestä viasta). Hän ostaa vitamiineja, karsii ruokavaliostaan pois turhat sokerit ja kenties vielä turhat hiilihydraatitkin, ja alkaa liikkua enemmän. Tämä saattaa jopa auttaa. Hetkeksi. Kilpirauhasen temppuillessa on vain se harmillinen juttu, että kehon aineenvaihdunta ei toimi oikein. Siinä tapauksessa olotila ei kohene edes liikkumisella, vaan saattaa jopa huonontua. Vasta silloin ihminen yleensä ymmärtää, että hei, nyt on jotain oikeasti pielessä: hän on syönyt vitamiineja monta kuukautta, nukkuu yöt hyvin, liikkuu monta kertaa viikossa (vaikkei jaksa, mutta liikkuu kuitenkin) ja syö terveellisesti, mutta silti häntä aina vaan väsyttää.

Kilpirauhasen vajaatoimintaan liittyvä väsymys on jotakin aivan hirvittävää. Se on lamauttava, koko kehon ja mielen valtaava tunne, joka painaa niskassa ja raajoissa kuin pyykkisäkki. Se on sitä, kun makaat sängyssä etkä jaksa, oikeasti jaksa, liikauttaa kättäsikään, kun sekin hengästyttää. Se on sitä, kun käyt kauppareissulla ja sen jälkeen makaat loppupäivän sängynpohjalla. Se on sitä, kun sadan metrin ripeä kävely vie voimat, jos ylipäätään jaksat lähteä kävelemään sen sata metriä - ripeästä puhumattakaan. Se on sitä, että tiskatessa ja imuroidessa on pidettävä taukoja ja istuttava hetkeksi alas, koska silmissä mustenee muuten. Se on sitä, ettet pahimmillaan jaksa muuta kuin istua/maata aloillasi ja tuijottaa seinää ja toivoa että kuolisit pois. Keho tuntuu painavan satoja kiloja, veri kiertää jähmeästi ja pään ympärillä on kuin jonkinlainen kupla, kelmu tai sumu, jonka läpi maailma tuntuu etäiseltä ja unenomaiselta. Ajattelu on tahmaista ja pää tuntuu kerta kaikkiaan tyhmentyneen. Olo on omituinen, epätodellinen, hiukan leijuva: kuin näkisi unta koko ajan. Minullakin on välillä ollut hetkiä ja päiviä, jolloin on pitänyt ihan toden teolla pysähtyä pohtimaan, näenkö unta vai olenko hereillä, tapahtuuko tämä kaikki oikeasti.

Ja joskus lääkärit eivät löydä mitään vikaa. Jos kilpirauhasarvot ovat viiterajoissa, asiaintila ei voi johtua siitä. Piste. Suomessa on ihan liikaa näitä orjallisesti viiterajoja tuijottavia lääkäreitä. En itse ole lääkäri enkä edes hoitaja, mutta olen lukenut kilpirauhasen toimintahäiriöistä paljon. Tässä lyhyesti se, mitä minä tiedän.

Kilpirauhasen toimintaa mitataan pääasiassa kahdella kokeella, jotka ovat molemmat hormonipitoisuuksien määrityksiä verestä: TSH (tyreotropiini) ja T4V (vapaa tyroksiini). Muita suuntaa antavia arvoja ovat T3V (vapaa trijodityroniini) sekä kilpirauhasen vasta-aineet, yleensä TpoAB (tyreoideaperoksidaasi) ja TyglAB (tyreoglobuliini), jotka määrittävät, onko kehossa kilpirauhaseen kohdistuvaa autoimmuunitulehdusta.

TSH on yleisin käytetty indikaattori. Se on aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka pitää kilpirauhasen toiminnassa. Sen viiterajat ovat Suomessa hieman laboratorioista riippuen 0,4 – 4,0 mU/l, mutta terveen ihmisen TSH ei normaalisti nouse yli kahden. Jos TSH-pitoisuus veressä on optimaalinen, kilpirauhanen yleensä toimii kuten kuuluukin. Jos kilpirauhasta laiskottaa, TSH nousee ja patistaa sitä toimimaan vauhdikkaammin. Jos taas kilpirauhanen toimii liian sukkelaan, TSH laskee, jotta kilpirauhanen rauhoittuisi. Loogista. On joitakin harvinaisia sairauksia, jotka voivat nostaa TSH:ta, jolloin yksin TSH saattaa antaa virheellisen kuvan kilpirauhasen tilasta. Siksi pitäisi aina kilpirauhassairautta epäiltäessä mitata myös vapaa tyroksiini eli T4V.

T4V on kilpirauhasen erittämän tyroksiini-nimisen hormonin pitoisuus veressä. Sen viiterajat Suomessa ovat (taas hiukan labroista riippuen) 9–19 pmol/l, ja jokaisella ihmisellä on oma optimiarvonsa, jonka vallitessa hän voi hyvin. Yleisesti ottaen kuitenkin T4V:n tulisi olla viitteen puolivälin yläpuolella, mieluiten yläkolmanneksessa. Liian korkea T4V-pitoisuus merkitsee, että kilpirauhanen toimii liian kovalla tahdilla. Viiteasteikon alle tipahtanut T4V taas tarkoittaa kilpirauhasen vajaatoimintaa eli hypotyreoosia. Myös vain viitteen alarajoilla roikkuessaan T4V saattaa merkitä alkavaa tai jo käynnissä olevaa hypotyreoosia. Tätä eivät useimmat lääkärit tiedä. Jo yksin alhainen T4V-pitoisuus veressä voi saada aikaan vakaviakin hypotyreoosin oireita, ja vastaavasti himpunkin verran kohonnut T4V voi aiheuttaa sangen epämiellyttävää hypertyreoosia.

T3V:n, trijodityroniinin, viitearvot ovat paikkakunnasta ja laboratoriosta riippuen 2.8 - 7.1 pmol/l. Tämä hormoni on epäspesifimpi mittari kuin edelliset. Se on käytännössä merkityksellinen ainoastaan silloin, kun sekä TSH ja T4V ovat viitteissä, mutta potilaalla on silti vakavia oireita. Vaikeat yleissairaudet voivat vaikuttaa T3V-arvoon veressä, joten seulottaessa muita kuin kilpirauhassairauksia määrityksestä ei juuri ole apua. Lääkityllä kilpirauhaspotilaalla T3V-arvo voi kuitenkin olla korvaamattoman arvokas lääkityksen toiminnan mittari.

Kilpirauhasen vasta-aineet, esim. TpoAb, lamaavat tai kiihdyttävät kilpirauhasen toimintaa. Kyseessä on ns. autoimmuunireaktio, eli elimistö käy tuntemattomasta syystä omien kudostensa kimppuun kuin ne olisivat vierasta kudosta ja pyrkii tuhoamaan ne. En tiedä muista vasta-aineista, joten käsittelen tässä vain TpoAb:ta. Jos se on koholla, se tarkoittaa autoimmuunitulehdusta, joka oireilee hypotyreoosina. Kilpirauhasen toiminta hidastuu ja saattaa pikkuhiljaa lakata kokonaan; rauhanen saattaa surkastua tai kasvaa (= struuma). Joskus sattuu niin hullusti, että sekä kiihdyttävät että lamaavat vasta-aineet ovat yhtä aikaa koholla, jolloin oireisto voi olla niin sekava, ettei ole ihme, etteivät lääkärit osaa sanoa mikä potilasta vaivaa.

Kilpirauhasen vajaatoiminta, hypotyreoosi, oirehtii hyvin moninaisesti. Tyypillisiä oireita ovat väsymys, painonnousu, palelu, turvotus (erityisesti kasvoissa ja käsissä), ummetus, muistin heikentyminen, hiusten ja kynsien haurastuminen, ihon kuivuminen, vähentynyt hikoilu ja sydämensykkeen hidastuminen. Veren kolesteroliarvot voivat nousta eikä paino putoa vaikka potilas syö terveellisesti ja liikkuu. (Joskus hypotyreoosipotilaat laihtuvat, kuten allekirjoittanut. Luulen sen johtuvan suoliston imeytymishäiriöistä.) Monet ovat myös masentuneita, alakuloisia, itkuherkkiä ja hermostuneita ilman syytä. Hiukset lähtevät, kynnet katkeilvat, iho hilseilee. Kalpeus, äänen käheys, vatsaongelmat ja sydämen rytmihäiriöt ovat myös yleisiä. Asioita ei jaksa enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Masennus vaivaa, mikään ei oikein innosta. Tunne-elämä latistuu eikä seksi kiinnosta enää. Jopa näkö saattaa huonontua lyhyessä ajassa merkittävästi. Itse olen monesti kuvannut vajaatoiminnan aiheuttamaa oireistoa sanomalla, että on kuin keho olisi kauttaaltaan liiman peitossa: kaikki toimii hyvin jähmeästi.

Suomessa harvat lääkärit tietävät tämän, mutta potilas voi kärsiä hypotyreoosista, vaikka TSH ja T4V olisivat viitearvojen sisällä. Valtaosa hypotyreoosipotilaista saa ensimmäiseksi avukseen masennuslääkettä tai kehoituksen hakeutua psykologille masennuksen vuoksi. Suomen viitearvot ovat liian väljät. Liian moni jää ilman apua.

Hypertyreoosi saattaa myös aiheuttaa väsymystä. Yleensä kuitenkin asiat menevät ihan päinvastoin: potilas hikoilee, on ylivirittynyt, vatsa toimii liiankin hyvin, kilot tippuvat vauhdilla, sydän lyö lujaa (ja joskus epäsäännöllisesti). Jos hypotyreoosissa ollaan kuin liimassa, niin hypertyreoosissa keho on kuin superhyvin rasvattu: kaikki pelittää ihan liian vikkelään. Jostain syystä lääkärit reagoivat nopeammin ja herkemmin hyper- kuin hypotyreoosiin. Se saattaa johtua siitä, että hypertyreoosissa kuolema tulee hyvin nopsaan, jos tilanne pääsee tosi pahaksi: pahimmillaan sydän pettää. Vajaatoiminnassa ihminen sen sijaan saattaa kärsiä vuosikausia, vuosikymmeniäkin, olon pikkuhiljaa vain huonontuessa.

Sekä kilpirauhasen vajaa- että liikatoiminnassa saattaa olla myös psyykkisiä oireita. Yleensä ahdistus, paniikkikohtaukset ja hermoilu yhdistetään hypertyreoosiin, mutta monet vajaatoimintapotilaat ovat myös kertoneet kärsineensä epämääräisestä levottomuudesta ja suoranaisesta paniikista ja ahdistuksesta.

Hypertyreoosia lääkitään kuolettamalla kilpirauhanen tai leikkaamalla se pois kokonaan tai osittain, josta yleensä seuraa vajaatoiminta. Vajaatoimintaan on taas lääke nimeltä tyroksiini (Thyroxin taitaa olla Suomessa yleisin, liekö ainoa). Se on keinotekoista T4-kilpirauhashormonia, jolla pyritään korvaamaan kehon oma sammunut hormonintuotanto. Jos pelkkä tyroksiini ei riitä, hypotyreoosia voidaan myös lääkitä T3-valmisteella (Liothyronin) ja/tai Armour Thyroidilla, joka on kuivattua sian kilpirauhasta. Jostain syystä Suomen lääkärit ovat yleensä kuitenkin hirveän nihkeitä määräämään mitään muuta kuin Thyroxinia. Armourista ei taida edes tietää kuin kourallinen lääkäreitä.

Tyroksiini - T4V siis - muuttuu osittain elimistössä T3V:ksi, joka on varsinainen aktiivinen kilpirauhashormoni. Joskus jostain syystä tämä muunto ei kuitenkaan toimi. Kaikkien keho ei osaa käyttää hyväkseen teollisesti tuotettua hormonia. Silloin TSH ja T4V -pitoisuudet voivat olla optimaaliset, mutta T3V on alakantissa, ja potilas oirehtii. Tämä tilanne korjataan T3-lisällä tai Armourilla, joka sisältää kaikkia kilpirauhashormoneja.

Yleensä kilpirauhassairauksien hoito onnistuu hyvin. Joskus kuitenkin on niitä tapauksia, jotka eivät syystä tai toisesta reagoi lääkkeisiin toivotulla tavalla. Näitä ihmisiä pitäisi tutkia ja kuunnella tarkemmin eikä lyödä luulosairaan leimaa otsaan. Samoin ihminen pitäisi ottaa tosissaan, kun hän tulee vastaanotolle valittamaan voimakasta väsymystä. Ei ole normaalia, että pelkät arkiaskareet ottavat voimille niin että hengästyttää.

On toki koko joukko muitakin sairauksia, jotka aiheuttavat lamaavaa väsymystä. Mutta veikkaanpa, että kilpirauhasen toimintahäiriöt, erityisesti vajaatoiminta, ovat niistä yleisimpiä - ja vähätellyimpiä.

Huomasitte varmaan, että muokkasin blogin headerikuvaa. Kyllästyin siihen siniharmaaseen ja tekaisin mustasävyisen headerin, jossa paistattelee Gusty kynttilänvalossa. Kuvasta löytyy myös ylläri jos tarkkaan katsoo.

Mp3-soittimeni kuulokkeet tekivät tenän. Niistä hajosi piuha sillä tavalla, että saadakseen vasemmalta puolelta kuulumaan jotain muutakin kuin syvää hiljaisuutta piuhaa pitää taivutella ja vetkutella eestaas, kunnes löytyy oikea kohta, jossa signaali kulkee taas jonkun aikaa. Mies tuolla parhaillaan korjailee kuulokkeita ja laittaa niihin uuden plugipään. Mikäs siinä, jos se vaan toimii.

Olen lähiaikoina saanut kolme uutta paitaa (siis uutta, kirpparilta): kaksi hupparia ja yhden korsetin. Korsetin ja toisen hupparin löysin itse, toisen hupparin kaveri toi eilen. Korsetti on minulle vähän iso, mutta pienennän sitä, kunhan jaksan. Samalla voisin tekaista siskolle ne pari hupparia jotka lupasin. Siihen jaksun keräämiseen voi mennä tovi jos toinenkin. Taas tuntuu siltä että pää on ihan sumussa.

Olen nyt päättänyt syödä niitä Obsidaneja vaikka hampaat irvessä. Useimmille ihmisille ne sopivat, mutta minulle näköjään eivät: saan niistä aina vatsakipuja. Välillä tosiaan tuntuu siltä kuin suolet olisivat kaikki ihan solmussa yhtä aikaa. Kivut eivät onneksi ole kovia, mutta kuitenkin häiritseviä. Pahoinvointia ei ole ollut onneksi vähään aikaan. Tässä vatsan polttelussa on ihan tarpeeksi minulle. Mieluummin kuitenkin lievät vatsakivut kuin se kamala raudanpuuteoireisto: pahoinvointi-paniikki-heikotus.

Ja kaiken kukkuraksi, ihan kuin siinä mahan kiukuttelussa ei olisi riittävästi, mukaan on tullut uusi kiva oire: huimaus. Se tosin saattaa johtua 1) jumiutuneista hartioista tai 2) vääränvahvuisista silmälaseista, mutta sillä voi myös olla jotain tekemistä kilpirauhasen temppuilun kanssa. Pahimmillaan maailma keinahtelee siihen malliin kuin olisin laivan kannella. Tuntuu kuin olisin päissäni. Kävelenkin varmaan ihan mutkille. Onneksi en omista ajokorttia; tässä kunnossa auton rattiin kiipeäminen voisi olla aika epäviisasta.

Asia ei varmaan yhtään parane sillä, että syön suklaata, mutta entäs sitten. Minä tykkään suklaasta.

No on tämä ihmeen kummaa säätämistä näiden kaikkien lisäravinteiden kanssa. Ei ehtinyt kulua kuin kolme päivää siitä, kun olin lopettanut rautalääkkeet, kun taas yllätti tuttu yhdistelmä: heikotus-kuvotus-paniikki-vatsakipu. Eilen aloitin raudat sitten uudestaan. Sapettaa. Olen myös yrittänyt pari päivää hiisata Thyroxinia ylöspäin neljännesosatabulla, mutta saa nähdä, joudunko keskeyttämään kokeilun, kun sydän vähän lepattaa rinnassa ja vatsaa vääntää. Tosin minulla ei kyllä ole hajuakaan siitä mistä tämä paniikki ja vatsaoireet nyt johtuvat. Se voi johtua Thyroxinista tai olla johtumatta. Tuntuu välillä, että keho elää ihan omaa elämäänsä, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa sen toimiin kuin pikkuisen vaan; ihan sama mitä syön, miten nukun ja liikun ja mitä lääkkeitä/lisäravinteita käytän, olot vaihtelevat ihan epäloogisesti. Nyt tosin fiilis ei ole niin kauhea kuin voisi olla, vaan edellisiin pahanolonjaksoihin verrattuna aivan loistava. Ei sentään okseta!

Tällä hetkellä tungen itseeni päivässä seuraavia myrkkyjä: tyroksiinia 1 3/4 pientä tabua, 100 mg rautaa, 300 mg magnesiumia ja yksi monivitamiinitabletti. Tuo ei ole vielä edes paha. Kuulin kaverista, joka söi suunnilleen kaikki tarvitsemansa vitamiinit tabletteina ja kapseleina joka päivä imeytymishäiriön vuoksi, eli päivässä tabuja tuli joku 60. Siinähän sitä sitten ihmetellään, kun useat vitamiinit pitää ottaa eri aikaan kuin toiset, jotta ne imeytyisivät hyvin, kun taas toiset pitää ottaa yhtä aikaa (kuten rauta + c-vitamiini ja magnesium + b-vitamiini), joten päivästä tulee varmaan melkoisen tarkkaan suunniteltu. Kaiken kukkuraksi tietyt ruoka-aineet estävät tai edistävät tiettyjen ravinteiden imeytymistä.

Ja taas sattuu mahaan. Ai saamari. 

Taidan painua suihkuun.

Takana on nyt yksi onnistunut Thyroxin-annoksen nosto. Olen syönyt 37,5 mikroa 3 viikon ajan eikä merkkejä liikatoiminnasta ole ollut. Joskin olisi aika kummallista että näin pienellä annoksella olisikaan. Syömäni rautatabut ovat varmasti auttaneet asiaa, joskin jouduin lopettamaan ne tuossa muutama päivä sitten, koska vatsani ei tahdo kestää niitä pidempää aikaa. Ajattelin, että voisin syödä niitä aina menkkojen ajan, jotta elimistöni onnistuneesti hukkaama rauta saisi vähän täydennystä.

Tänään otin suuren harppauksen ja nappasin vielä yhden murusen: nyt annos on sitten 43,75 mikrogrammaa. (Meneepäs tarkaksi. ) Vielä on ihan kohtuu hyvä olo, vaikka rinnassa tuntuukin pientä paniikin lepatusta. Se menee varmaankin ohi. Sydän lyö ihan normaalisti eikä ole edes hiki. Vielä jos yhden palasen saisin lisättyä ilman paniikkia, pääsisin 50 mikroon, mikä riittää joillakin jo alussa hoitoannokseksi. Sitten voisin katsoa, jos vaikka heräisin henkiin tästä koomasta, jossa olen lillunut taas viimeiset puoli vuotta satunnaisia havahduksia lukuun ottamatta. Tuo 50 mikroa olkoon tavoite nyt tästä eteenpäin. Siis vähälle aikaa. Loppujen lopuksihan tulen kuitenkin tarttemaan sen 100-125 mikroa, kun oma kilpirauhanen simahtaa vuosien kuluessa täydellisesti.

Sitten kuulumisiin. Kävin maanantaina kirjastossa ja lainasin sieltä muutaman opuksen. Yritän ymmärtää hevosten sielunelämää ja olisin tahtonut lainata Susan McBanen Tunne hevosesi -kirjan, mutta se on aina lainassa, siis aina. Siksi jouduin tyytymään Desmond Morrisin Hevosen elämään. Sen lisäksi mukaan tarttui Stephen Kingin Se 1, joka viimeinkin oli kirjastossa (en ole nähnyt sitä hyllyssä ehkä vuoteen), sekä Kaari Utrion Vaskilintu. Molemmat viimeksi mainitut tahtoisin omaksi. Vaskilintu lähtisikin ehkä suht halvalla, siis alle parikymppiä huutonetistä, mutta Sen hinta pyörii aina siellä kuudestakympistä ylöspäin. Siitä kun on tehty vain yksi painos, joka on loppuunmyyty ja erittäin kysytty.

Nyt voisin alkaa kirjoittaa. Kun se ehkä taas sujuu jonkun aikaa. Sitten pitääkin palata ponikunnostusten pariin…

Blogini oli taas eilisen saavuttamattomissa. Jos tämä tahti jatkuu, vaihdan takaisin Livejournaliin.

Oma arvioni on, että olen kärsinyt kilpirauhasongelmista jokseenkin koko ikäni. Lapsena olin villin energinen, välillä aika päätönkin. Joskus kahden-kolmentoista vanhana tilanne alkoi muuttua. Muistan ajatelleeni monesti, että hassua, kuinka elämä tuntuu välillä ihan unelta. Entä jos tämä kaikki onkin pitkää unta, josta herään joku aamu ja huomaankin olevani joku yhdeksän vanha taas? Aloin väsyä enkä jaksanut asioita enää yhtä lailla kuin aikaisemmin. Ehkä suurin ongelma oli kuitenkin tuo "henkinen tyhmyys". Tuntui aina välillä, että olen käynyt tosi hitaaksi, kun en tajua enää mistään mitään. Olin myös aika allapäin ja itkuinen ja halusin viettää paljon aikaa yksin. Tosin samaan syssyyn ajoittuivat kriisit perheessä, joten on hyvin vaikea sanoa, mikä johtui mistäkin.

Yläasteella sitten rupesinkin suunnilleen torkkumaan koulutunneilla enkä enää jaksanut opiskella, kun en edes oppinut mitään. Pää tuntui kerta kaikkiaan tyhmentyneen. Lukiossa sama meno jatkui astetta pahempana. Aloin lintsata, kun en jaksanut enää nousta aamutunneille, vaikka lapsena olin tosi aamuvirkku. Lintsasin iltapäiviäkin. Minua vaan väsytti niin kamalasti. Muistan myös ihmetelleeni, että kävellessä oli joskus sellainen fiilis, että jalat eivät kosketa maata ollenkaan, leijun vaan. Ihan kuin olisin kulkenut unessa tai ollut humalassa. Saman olon tunnistan nykyään silloin kun lääkitys on pielessä. Oli suoranainen ihme, että kirjoitin ylioppilaaksi, ja vielä aika hyvin arvosanoinkin!

Eli siis jos tästä lasketaan, niin olen ollut sumussa noin puolet elämästäni: tarkalleen sanottuna noin 13 vuotta. Ei mikään ihme, että itsensä eliminoiminen on käynyt mielessä aika monesti. Piristääkseni itseäni rupesin haaveksimaan, mitä kaikkea teen tai saavutan sitten, kun olen terve joskus tulevaisuudessa.

* Olen töissä ja nautin työstäni. Tai jos en nyt ihan nauti, niin en ainakaan vihaa sitä.
* Ostan oman talon ja sisustan sen itse, koska jaksan.
* Harrastan jotain kivaa liikuntaa, kuten sulkapalloa tai pyöräilyä. Käyn myös paljon luontoretkillä ja vaikka vaeltamassa. Kohotan kuntoani.
* Herään joka aamu ennen kymmentä ja haluan nousta sängystä. 
* Kirjoitan. Jatkan kesken jääneitä kirjoja ja novelleja ja kirjoitan uusia.
* Piirrän.
* Teen jotain vapaaehtoistyötä, josta tykkään. Todennäköisesti eläinten parissa.
* Syön terveellisesti ja teen suurimman osan ruuistani itse, koska jaksan ja se on kivaa.
* Rakennan nätin puutarhan. Ja saan sen ehkä pysymään hengissäkin.
* Hankin toisen kissan. Ja kolmannenkin ehkä. Ja käärmeen, ja papukaijan. Ja jaksan hoitaa ne kaikki.
* Nukun yöt kuin tukki.
* Luen paljon. Erilaisia kirjoja. Opiskelen omalla ajallani.
* Alan kerätä tietoja kotikaupunkini historiasta. (Tämä on jo työn alla.)
* Pidän kotini siistinä.
* Pidän itsestäni huolta.
* Tunnen tunteet sen sijaan että yrittäisin tukahduttaa niitä siinä pelossa, ettei kehoni ylireagoisi esimerkiksi iskemällä päälle paniikkikohtauksen.
* Nautin elämästä. Elän sen sijaan että haaveilisin.

Siinä on aika paljon toteutettavaa vielä. Mutta matkalla ollaan.

Alan olla selviämässä viikon-pari kestäneestä pahoinvointikaudesta taas. Sen myötä tilalle on tullut jonkinasteinen turtunut masennus.

Aamuisin herätessä ensimmäinen ajatus on aina: Voi helvetti, joko se yö meni? Onko jo aamu, joko on pakko nousta? Olen tainnut valittaa tästä ennenkin. Mikään ei tunnu ikinä muuttuvan. Jokainen päivä on kuolettavan samanlainen, samaa paskaa samassa paskassa kämpässä. En jaksaisi enää. Olen pohtinut, että mitäs jos joku aamu jäisin vaan sänkyyn ja nukkuisin puolille päivin. Ei auta. Olen kokeillut. Jos minä en hoida tämän läävän hommia, ei niitä hoida kukaan muukaan, ja sitten kuulen nurinaa siitä kun en ole tehnyt mitään ja pikkuakkakin istuu sängyssään vielä kello kaksitoista.

Eikä olo helpota sittenkään kun nousen ylös. Tästä omasta kapinoivasta ruumiistani johtuu, etten voi nykyään tehdä juuri mitään, mitä tahtoisin. Kun meinaa pyörtyä kaupassa käydessään, ei juuri huvita lähteä pihalle omin päin, saati sitten tytön kanssa. En kai voi muuta kuin toivoa, että tämä menee ohi. Jos ei mene, en rupea elämään loppuelämääni puolikuntoisena paskana.

Olen yrittänyt kapinoida itseäni vastaan. Olen yrittänyt painaa eteenpäin, vaikka kroppa sanoo seis. Ei onnistu. Kun arkiaskareetkin mennään niillä viimeisillä varavoimilla, energiaa ei vaan kerta kaikkiaan riitä mihinkään muuhun. Ja se varaenergiakin alkaa olla loppumassa. Helppo sanoa, että lähde kävelylle, kuntoile, kyllä se siitä. Mutta kun ei se kunto nouse. Yhden pyöräretken jälkeen olen loppupäivän sängynpohjalla. Kun keho ei ole kunnossa, se ei ole kunnossa.

Tekee kyllä vähän jo mieli lähteä kurkkaamaan että mitä on tämän elämän tuolla puolen. Sain koko lapsuuteni ajan kuulla, että olen itsekäs ja lapsellinen. Ehkä olenkin.

Alan olla oikea kävelevä kemiantehdas.

Koitan taas nostella tyroksiineja ja syön nykyään 1,5 tablettia päivässä eli 37,5 mikroa. Jospa lisärauta auttaisi asiaa.

Antibioottihoito puree - ja se tuntuu. Munuaisia kolottaa aina monta tuntia tabletin ottamisen jälkeen. Mitään vatsaoireita Tavanic ei ole aiheuttanut, mutta olen kuullut, että se voi tehdä tosi äkäisiä jännetulehduksia, joten pitää kuulostella kroppaa vähän tarkemmin kuin normaalisti. Muutenkin sen lääkkeen haittavaikutuslista oli kilometrin mittainen. Pelottaa ajatella, millaista myrkkyä tungen itseeni.

Eilinen ja tämä päivä on ollut parempi, ja olen jopa saanut syötyä aika hyvin - kuluneen viikon aikana en ole tahtonut saada oikein mitään alas. Olen syönyt rautaa nyt neljä päivää (eilen otin tupla-annoksen ja kärsin sitten vatsakrampeista koko illan) ja se tuntuu auttavan. Lopetin myös magnesiumit, koska epäilin, että ne saattoivat aiheuttaa minulle pahoinvointia. Pientä kuvotusta on ollut, mutta sellaisia yökötyskohtauksia ei ole tullut sen jälkeen kun viimeisen magnesiumin otin 2 päivää sitten. Rupesin myös skarppaamaan ja ostin neljän viljan puuroa. Josko se vaikka olisi terveellisempää kuin pelkkä pikakaurapuuro.

Ei, en usko että olisin raskaana.

Viime päivät, tai oikeastaan viime viikko, on taas tullut vietettyä pohjalla. Tutut oireet - heikotus, tuskaisuus, ahdistus/paniikki, huimaus, päänsärky, vatsa sekaisin, pahoinvointi, ruokahaluttomuus - ovat palanneet ja vieneet minut ahdistuksen ja masennuksen sekaiseen olotilaan. Taasko? Minä luulin että se meni jo ohi! Mikä helvetti minua vaivaa? Miksen pysty nostamaan tyroksiinia, vaikka selvästi olen sen tarpeessa - miksi saan pienistäkin nostoista liikatoimintaoireita, mutta putoan takaisin vajis-sumuun heti, kun lasken annoksen takaisin?

Sitten tein ällistyttävän havainnon. Olen tässä muutamien päivien aikana koonnut vanhojen päiväkirjojeni ja blogitekstieni avulla karttaa olotiloistani, Thyroxin-annoksesta ja siitä, mihin kohtaan kuukautta menkat sattuvat. Keräsin havainnot tämän vuoden alusta lähtien.

Tulokset:

* Thyroxin-annosta on venkslattu olotilan mukaan 25 mikrog:n ja 43,75 mikrog:n välillä. Tällä on ollut selvä vaikutus olotilaan (väsymys ja masennus ovat väistyneet eikä silmäluomia, sormia ja kaulaa enää turvota). Sen sijaan tuskallisemmat oireet, nuo ahdistus- ja heikotuskohtaukset, joihin liittyy fyysisiä oireita, eivät näytä ilmenevän selvässä suhteessa tyroksiiniannokseen.
* Aina heti - tai lähes välittömästi - sen jälkeen, kun menkat ovat loppuneet, on tapahtunut romahdus: joko täydelliseen masennus-uupumukseen tai toiseen ääripäähän, siihen ahdistukseen, heikotukseen ja pahoinvointiin, joka sitten kestää viikosta kahteen. Olin pudottaa silmät päästäni, kun näin tämän ja tajusin, mitä se meinaa.

No totta helvetissä! Olisihan minun pitänyt hoksata aikaisemmin. Minulla on raudan puute. Ikeneni ovat hyvin vaaleat, lihakset ovat kuin spagettia, olen kalpea kuin kummitus, en jaksa mitään, hengästyn jopa istuessa, ja silmissä sumenee aina kun nousen makuulta tai istumasta. Ja näköjään elimistön varastorautakin (S-ferrit) on alkanut jo huveta, koska muitakin oireita esiintyy, eli juuri noita mitä jo luettelin: tuskaisuutta, ahdistusta/paniikkia, huimausta, päänsärkyä, (ihan vasta oli puolentoista viikon päänsärkyputki) vatsa sekaisin, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta…

Olisi fiksua käydä ensin pyytämässä lähete ferritiini- ja hb-kokeisiin, mutta taidan silti - odotellessani - käydä jo ostamassa rautatabletteja. Ei tuo viime hemoglobiini 135 ainakaan mikään hälyttävän korkea ole.

Lisäksi eräs konkari Kilpirauhasfoorumilla kertoi minulle, että alhaiset rautavarastot saattavat matkia paitsi hypotyreoosin oireita, myöskin lisämunuaisten vajaatoiminnan oireita - ja että yksi niistä oireista on se, ettei Thyroxinia tai Armouria pysty nostamaan optimitasolle ilman rajuja hypertyreoosin oireita. Eli siis ihan kuin minulla.

Jospa tässä olisi vastaus, eikä tarttisi enää stressata niistä lisämunuaisista… 

Muoks: Spartocinen myynti onkin lopetettu. Ostin sitten Obsidania. Viimeksi mainittu rautalääke aiheutti minulle kaameat vatsanväänteet, mutta silloin olin raskaana. Toivottavasti tilanne on tällä kertaa eri. Obsidan on vieläpä törkeän kallista…