Sain ihan vasta kokoelman Tom & Jerry -pätkiä ja nauran niille katketakseni. Ne ovat ihan hulvattomia. Jerry’s Cousin -nimisessä jaksossa Jerryn muskeliserkku sanoo Jerrylle: "Ottaa ihan kato iisisti vaan, ei täs oo mitään hätää." Ja sitten Tom pudottaa keilapallon serkkuhiiren päälle. Kai tämän opetus on, että vannomatta paras.

Käytiin eilen anopin luona, ja anoppi oli vähän kipeä. Ajattelin, että tulkoon flunssa jos tulee, eihän sitä voi mitenkään estää. Niin se taisi nyt sitten tulla. Tänään olen kärsinyt lihaskivuista, päänsärystä ja kylmänväreistä, ja kurkussakin tuntuu olevan hiekkapaperia. Sika- tai perusinfluenssa tai ihan tavallinen räkätauti, ihan sama. Tulkoon. Ei haittaa. Niin kauan kuin ei tule mahatautia, kaikki on hyvin.

Keitin juuri sitruunamelissateetä pahinta särkyä helpottamaan. Mesiangervo olisi tehokkaampaa (itse asiassa mesiangervosta on aikoinaan uutettu salisyylihappo, joka on aspiriinin kipuun tehoava ainesosa), mutta sitä ei nyt ole. Salviakin voisi viedä nuhan aika tehokkaasti, vaikka se onkin helkkarin pahanmakuista.

Lueskelin tuossa äskettäin Antti Heikkilän blogia. Siellä pulistaan kovasti sikainfluenssasta, pandemiasta ja Pandemrix-rokotteesta. Jotkut kommentit siellä naurattivat ensin, kuten nyt vaikka tämä: "Tiedemies Joseph Mosse väitti elokuussa, että Baxterin Ukrainan tehtaassa kehitetään bioasetta, joka tullaan naamioimaan rokotteeksi. Aine sisältäisi kahta adjuvanttia sekä replikoitua 1918 H1N1-virusta. Baxter jäi aiemmin kiinni levitettyään elävää virusta kaiketi H5N1-rokotteen yhteydessä. Joku erehtyi kokeilemaan piikkiä koe-eläimille sillä seurauksella, että suurin osa kuoli parin päivän sisällä." Mistä sitten nousi kauhea haloo, että lintuinfluenssarokotteeseen meinasi livahtaa elävää virusta mukaan. Onneksi tämä huomattiin ennen kuin ne 72 kiloa rokotetta pääsivät maailmanlaajuiseen levitykseen.

Aluksi hymähtelin hauskalle salaliittoteorialle. Sitten tajusin, että tuo voi ihan hyvin olla totta, ja hymyni hyytyi. Ihmiset ovat kuitenkin loppupelissä niin hulluja ja nyt on päästy sellaiselle teknologian tasolle, että muutamakin sekopää voi saada aikaan laajaa tuhoa, kun niin sanotusti tietää mitä nappuloita painella. Tai no, hullu lienee väärä sana. Parempi ilmaus olisi peloissaan. Olen asioita pohdittuani tullut siihen tulokseen, että pelko on lähes kaikkien sotien, kansanmurhien ja "etnisten puhdistusten" taustalla. Pelko siitä, että toinen on parempi ja fiksumpi, pelko siitä, että toinen omistaa enemmän. Tai ihan yksinkertaisesti ilmaistuna, kuten Fernando Ribeiro lauloi, I have to kill you before you kill me.

Minua henkilökohtaisesti ottaa kupoliin kauhea hysterisointi sikainfluenssasta. Tutkimusten ja potilaskokemusten mukaan tauti on lievempi kuin normaali kausi-influenssa eikä siis tarvitse mitään muuta hoitoa kuin lepoa ja ravitsevaa ruokaa. Miksi siitä on noussut tällainen kohu? Montako tähän kamalaan ruttoon on kuollut viimeisen puolen vuoden sisällä? Suomessa kaksi, joista toinen oli pitkäaikaissairas. Ruotsissa on kuollut neljä vai viisi vanhusta rokotteen saatuaan, vaikka vanhustenhan ei pitänyt tähän influenssaan edes sairastua. Maailman kuolleisuusluvuista en tiedä, mutta veikkaan, että sikainfluenssaan itseensä kuolleita on kaikkiaan alle tuhat. Kuitenkin tauti on levinnyt hyvin laajalle. Jos kyseessä olisi todella vaarallinen tauti, kuolleisuus olisi huomattavasti korkeampi.

Mieleeni nousee kysymyksiä…

Miksi Suomi ei enää varmista, että oireilevat potilaat todella sairastavat H1N1-virusta, vaan kaikki flunssaoireiset kirjataan suoraan sikainfluenssatapauksiksi? Miksi testaamiset lopetettiin?

Miksi sikainfluenssarokote sisältää elohopeaa ja skvaleenia, jotka ovat molemmat myrkkyjä, erityisesti pienille lapsille ja raskaana oleville naisille (tai siis sikiölle) - siis juuri niille ryhmille, joille rokotetta suositellaan?

Miksi mm. Saksassa eliitti saa eri rokotetta kuin tavalliset Matti ja Maija Meikäläiset? Siinä rokotteessa ei ole elohopeaa eikä skvaleenia.

Miksei meille kerrota, että sikainfluenssarokotteen teho on vain 30-70% tautia vastaan? Se ei takaa sataprosenttista suojaa sairastumiselta. 

Miksi rokotuksen jälkioireita vähätellään? Monet ovat todella sairaita monta päivää rokotuksen jälkeen.

Toivon, että suomalaiset ajattelisivat omilla aivoillaan eivätkä uskoisi kaikkea mitä ylemmät tahot kertovat. Kun niillä ylemmillä tahoilla voi olla moottorina raha ja henkilökohtainen voitto sekä kunnian menetyksen pelko. Mitäs jos he ovatkin väärässä?

Aamusella kissat kävivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan. Haistelivat, eivätkä murisseet tai sähisseet. Siitä meni hetki, niin ne nuuskivat toistensa neniä, edelleen ilman sähinöitä. Molemmat näyttävät olevan yhä vähän hämillään. Ja nyt ne eivät tahdo saada tarpeekseen toistensa tutkimisesta.

Minulla on ollut meneillään se Thyroxinin nostoprojekti. Söin viikon verran vuoropäivin 50 mikroa ja 43,75 mikroa. Nyt tasasin annoksen samaksi joka päivälle ja olen tainnut vihdoinkin päästä 50 mikroon ilman kamalia liikatoimintaoireita. Tässä aion sitten pysyä jonkun aikaa, jos se vain keholleni passaa. 50 mikrog. tuskin kuitenkaan on lopullinen annos. Aika huvittavaa, että olen hilannut annosta ylöspäin vuoden ajan ja päässyt vaivaiset 25 mikroa eteenpäin.

Ja hammaslääkärissäkin pitäisi taas käydä. Yhdestä maitohampaasta on puuttunut pala jo varmaan puoli vuotta. Saisi nekin murheenkryynit kaikki kiskoa irti (jäljellä olevat 3 maitohammasta siis), ei niistä ole kuin haittaa.

Lisäys klo 12:33: Posti toi tänään kaksi ponia sekä aarteen, jota olen metsästänyt jo vuosia: kirjan nimeltä Malja ja miekka. Bongasin kyseisen opuksen huutonetistä joku aika sitten ja olin sen nähtyäni pudota penkiltä. Kirja ei kai ole mikään harvinaisuus, mutta en ole nähnyt sitä myynnissä yhtään missään. Se saattaa johtua siitä, että Malja ja miekka on painettu 20 vuotta sitten, tai sitten siitä, että sen aihepiiri (naisten asema yhteiskunnassa ja sota ja se, miten nämä kaksi liittyvät toisiinsa) on monelle ihmiselle sietämätön käsitellä, eikä kirjasta ole siksi koskaan tullut kovin kuuluisaa. Minusta se on läpimurtoteos. Mutta monia läpimurtoja osataan arvostaa vasta vuosikymmeniä niiden keksimisen jälkeen. Voisin kirjoittaa kirjasta pidemmänkin postauksen, kunhan jaksan.

Mitäs pidätte uudesta blogin nimestä? Oli pakko keksiä jotain sen edellisen tilalle, koska a) se rupesi kuulostamaan tyhmältä oltuaan käytössä viimeiset 4 vuotta ja b) tässä blogissa ei enää juuri poneista puhuta. Ponijutut on siirretty Ponituisuuksiin. Voisin myös tekaista uuden bannerin kunhan kerkiän ja jaksan.

Viime päivät minulla on mennyt vähän vaihtelevasti. Siis olotila on vaihdellut. Olen enimmäkseen aika väsynyt, mutta välillä tulee ihme spurtteja, jolloin jaksan taas koheltaa. Tämä päivä ja eilinen on mennyt niskajumin ja päänsäryn + huimauksen kourissa taas. Tietokoneella notkuminen, Scriptan lueskelu nenä kiinni näytössä sekä kieli poskessa piirtäminen kostautuvat tällä tavoin. Pitäisi saada nuo niskat kokonaan auki, niin sitten voisin harrastaa taas entiseen malliin. Mikäli siis muistaisin venytellä ja jumpata niskoja välillä.

Varasin ajan lääkärille. Tällä kertaa menen sinne rutisemaan tuosta niskajumista. Ihan vasta mies kävi lääkärissä valittamassa väsymystä. Se ukko varmaan ajattelee jo että nuo kaksi ravaavat täällä yhtenään. Mutta minkäs sille mahtaa. Kun on kippee niin tahtoo kuntoon. Itse ajattelin kuntoutua sillä tavoin, että ruinaisin aikoja fysioterapiaan. Tällä hetkellä asiat ovat sillä mallilla, että kun päätä kääntää sivulle tai hartiat vetää taakse, niska ja rintaranka sanovat että ruts.

Ai niin, nyt on taas menossa tyroksiinin nosto: nyt yritän sinne 50 mikroon, kun väsy ja pääsumu ja turvotus ynnä muut ikävät oireet tekevät taas paluutaan. Ajattelin mennä viikon vuoropäivinä vanhaa ja uutta annosta ja sitten tasata annoksen samaksi joka päivälle, mikäli liikatoimintaoireita ei ilmene. Eikä eilen 50 mikron päivänä ilmennyt mitään muuta kuin että jaksua oli vähän enemmän.

Näitä lääkevenkslauksia on sitten tosi viisasta tehdä omin päin, eli älä matki tätä kotona.

Ps. Meille tulee uusi kissa ensi kuun alussa. Kaveri joutuu luopumaan kattimuksestaan, joten me lupasimme tarjota sille kodin. Kyseessä on suunnilleen ylläolevan kissan värinen noin kuusivuotias eunukki. Toivotaan sormet ristissä, että Petokin pitää ajatuksesta, ainakin parin kuukauden kuluttua.

Rupesin eilen terveelliseksi ja ostin kaupasta tomaatteja ja appelsiineja. En ole ikinä tykännyt appelsiineista, mutta eilen iski semmoinen himo niihin että oksat pois. Minähän alan muistuttaa äitiäni. Äiti on oikea appelsiininarkomaani.

Ostin myös suklaata, mutta valitsin tällä kertaa tuotteen, jossa oli mahdollisimman vähän hiilihydraattia eikä yhtään niitä penteleen kasvirasvoja. Sellaiseksi osoittautui, yllättävää kyllä, Maraboun Premium 70% Cocoa -suklaa. Kaiken huipuksi siinä on Rainforest Alliance -merkki. :D

Tänään olisi pihatalkoot. Se tietäisi ulos menemistä, ihmisten kanssa seurustelemista, lehtien haravoimista ja grillausta. Lupasin mennä. Mutta en jaksais. Nyt ei todellakaan ole sellainen olo, että jaksaisin seurustella ihmisten kanssa. Pikemminkin tunnen taas olevani jonkinlaisessa pilvessä. Varmaan näytänkin siltä kuin olisin vetänyt jotain. Asiaa ei yhtään paranna se, etten ole vetänyt yhtään mitään.

Eilen illalla iski huimauskohtaus. Istuin koneella ja katselin Taru sormusten herrasta -leffan ekaa osaa, kun yhtäkkiä tuntui että kaadun. Oikealle päin viettävää voimakasta kaatumisen/vetämisen tunnetta kesti jonkun viisi sekuntia, sitten se katosi hiljalleen. Koko illan sen jälkeen oli hutera olo eikä nukkumisesta tahtonut tulla oikein mitään. Tänäänkin tuntuu ihan siltä kuin olisin ollut eilen ryyppäämässä. Luulen, että tuo on sitä asentohuimausta, koska olen kokenut moisia humahduksia ennenkin. Kun nyt vaan tietäisin, kumpi korva oikuttelee, niin voisin lähteä hoitamaankin sitä.

Kävin äsken hakemassa tuon kuvan DeviantArtista ja jouduin kumma kyllä ohjatuksi yhtäkkiä jollekin ihan oudolle sivustolle. Ruudulle lävähti isot varoitukset: "This site is reported as an attack site". Jaa? Moisen olisi voinut käsittää, jos olisin klikannut vaikka niitä vitun typeriä mainoksia mitä siellä pyörii, mutta kun en klikannut yhtään mitään kun tuo tapahtui. Pitääpäs tutkia, olisko DA:han hyökännyt joku ötökkä.

Ja voi vinetto tätä säätä! Pilvistä, pilvistä, pilvistä. Jos kerta aurinko ei paista, niin sataisi edes joku päivä, tai tuulisi kunnolla. Mutta ei! Raivostuttavia tällaiset tasapaksut ja ankean harmaat päivät, joista jokainen on toisensa kaltainen. Huomaan ihan selvästi muutoksen mielialassani, etenkin aamulla: kun ikkunasta kajastaa taas se iänikuinen typerän harmaa kajo, ei oikeen jaksaisi nousta sängystä. Niin, ihan siis kuin muuten jaksaisi. No, kerkesihän minulla olla tuossa viikko pari ihan hyvä olo, joten kai se oli tarpeeksi tälle syksylle…

Haukotus. Olen tähän aikaan (vailla 9) hereillä siksi, koska tytöllä on tänään neuvolalääkäri puoli kymmenen maissa. Oikeastaan minun olisi pitänyt nousta paljon aikaisemmin, mutta vähän venähti. Menin eilen nukkumaan siinä puoliltaöin, tyhmä minä.

Tämä typerä kannettava tietokone on alkanut kiukutella enenevässä määrin. En tiedä onko tämä jotain HP:lle tyypillistä, mutta sen jälkeen, kun tapeltiin ensin softien kanssa puoli vuotta, on sitten vuorostaan menossa kovalevy paskaksi. Joka käynnistyksen yhteydessä se muistaa muistuttaa: HARD DISK FAILURE, immediately back up everything on your hard drive or you might lose information. Se on tolkuttanut sitä jo kuukauden. Kaipa se kohta posahtaa. Sitä odotellen…

Olen nyt ollut pari päivää ilman magnesiumia. Se johtuu ihan siitä, etten ole muistanut ottaa niitä illalla. Hartiat vetivät heti jumiin. Toissapäivänä ja eilen oli siis riesana aika kaamea niskajumi ja sitä myöten huippaus ja lievä pahoinvointi. No, tiedänpä nyt, mistä se johtuu. Magnesium auttaa siis jumiutuneisiin lihaksiin! Taas yksi informaatiolöytö tässä vitamiinien ja hivenaineiden viidakossa.

Tutustuin muuten sellaiseen järjestöön / tekeillä olevaan puolueeseen kuin Muutos 2011. Olen positiivisesti yllättynyt, että Suomessa joku vielä jaksaa reagoida ja ottaa asiakseen tehdäkin pielessä oleville rakenteille jotakin. Peukut pystyyn että homma toimii!

On niin aikainen aamu, että tuo läheinen lampi on jäässä. Kaunista, kun kaikki ulkona on huurteessa ja kuurassa.

Minä olen hereillä ihan epäinhimilliseen kellonaikaan. Akvaarion valotkaan eivät palaneet vielä kun nousin sängystä. En olisi halunnut nousta vielä, mutta tänä aamuna ei minun mielipidettäni kysytty. Meneillään on asia, josta en sen suuremmin viitsi täällä huudella. Vähän on pelko perseessä että mitenkähän tässä käy.

Muutama päivä on taas mennyt ihan sumussa. Päässä on puuroa, paleltaa, joka paikkaa särkee, huimaa ja pyörryttää ja niskat jumittavat. Koska asiaintila ei näyttänyt paranevan itsekseen vaan sitä vastoin tuntui menevän aina vaan huonompaan suuntaan, päätin nostaa tyroksiinia taas omin neuvoin. Tänä aamuna hotkaisin 50 mikroa. Se tarkoittaa 6,25 mikron lisäystä annokseen, joten mitään järkyttävän suuria annosnostoja en itsekseni täällä tee. Vähän jänskättää sekin. Viimeksi, kun yritin nostaa 50 mikroon, kävi ohraisesti. Tosin nyt on aika paljon vitamiiniarsenaalia apuna ja lisäksi vielä tuhti annos rautaa. Eiköhän tämä tästä. Toivotaan vain, että Thyroxin tekee tällä kertaa muutakin kuin nostaa pulssia.

Ei ole muuten isästäni kuulunut mitään. Hänen vaimonsa kyllä lähettelee viestejä ja kyselee kuulumisia. Eipä juuri nappaa vastailla.

Nyt kirjoittamaan, kun se kerrankin sujuu edes jotenkin.

Viikonloppu meni mukavasti. Siskoni K oli kylässä. Lauantaina käytiin kirppiksellä (josta tarttui mukaan törkyinen Baby Glory) ja sunnuntaina Pyhä-Häkissä. Sain kameran täydeltä nättejä metsäkuvia.

Tie Saarijärvelle oli paikoin jäässä, ja meillä oli totta kai kesärenkaat alla. Ynnätään siihen vielä se, että Mazdan ohjauskulmat ovat vähän perseellään ja auto hakee tietä vähän koko ajan, niin saadaan tulokseksi katastrofi. Auto puski ihan minne sattuu: K meinasi useamman kerran ajaa vastaantulijoiden kaistalle tai sitten puskaan.

Kello oli vähän yli yksi, kun pysäytimme auton Pyhä-Häkin parkkipaikalle. Paikalla oli valehtelematta varmaan parikymmentä autoa. Näköjään nätti sunnuntaipäivä vetää turisteja kansallispuistoihin. Kiristelin hampaitani, koska olin ajatellut, että saisimme olla rauhassa. Eikö mitä. Suunnilleen samaan aikaan kanssamme kierrokselle lähti perhe, jossa oli mukana kolme about viiden vanhaa tenavaa - ja joka ikinen kersa ulvoi kuin palosireeni. Eivätkö vanhemmat enää opeta jälkikasvulleen miten metsässä on käyttäydyttävä? Minua henkilökohtaisesti vitutti aivan äärettömästi se mekkala. Ei pienintäkään kunnioitusta metsää kohtaan.

Karistimme perheen taaksemme ja jatkoimme matkaa. Valo oli outoa ja kaunista siivilöityessään havujen ja paljaiden puunoksien lävitse. Varvut ja maahan varisseet lehdet olivat paikoin huurteessa, ja löytyipä reitin varrelta muutama jäinen mustikkakin. Linnut eivät laulaneet. Tuuli ei humissut. Oli aivan hiljaista, niin äänetöntä, että korviin koski. Ja sitten se suurperhe saapuikin paikalle ja ihana rauha rikkoutui taas. Ei sitä ole pakko metsässä olla kuin hautaholvissa, mutta mikseivät ne lapset voineet olla edes hiljempaa? Miksi piti huutaa?

En muista sen suon nimeä, jonka reunaa pitkin kuljimme, mutta joka tapauksessa se on hyvin kaunis näin syksyn aikaan. Varjot olivat pitkiä jopa päiväsaikaan ja niillä paikoin, jonne aurinko ei paistanut, varvut ja ruohot olivat jäässä tai huurteen peitossa. Taivas oli kuulaan sininen, pilvenhattaraakaan ei näkynyt. Oli täydellinen retkeilysää.

Ohitimme suon hitaasti. Pysähdyimme kuvaamaan useampaan kertaan tai sitten seisahduimme ihan muuten vaan ihaillaksemme luonnon koskematonta rauhaa. Ohitsemme käveli useita ihmisiä ja pieniä ryhmiä. Huomasin, ettei kukaan muu pysähtynyt ihmettelemään ympärillä avautuvaa kauneutta. Kaikilla näytti olevan kamala kiire. K siinä sanoikin, että tämä on sitä nykyaikaa: ensin ajetaan kiireellä luonnonpuistoon ja sitten kävellään se ihan yhtä kiireellä läpi, jotta voidaan sanoa, että ollaan viikonloppuna käyty rentoutumassa luonnon helmassa. Aika huvittavaa minusta. Ja oikeastaan aika karmeaa.

Tässä kuvatuksia reissun varrelta.

Koin tänään kerrassaan ihmeellisen elämyksen käydessäni tuossa lähikaupassa. Kävellessäni pistin merkille, että askel tuntuu aika kevyeltä, ja lisäksi, mitä hittoa - minua ei palele yhtään! Tämä tosin saattoi johtua siitä, että olin pukenut sukkahousut pöksyjeni alle ja että minulla oli takin alla huppari, mutta silti: olen viime vuosina palellut tuommoisissakin vaatteissa, jos ulkolämpötila on tippunut alle kymmenen plusasteen. Jotain edistystä sentäs.

Ja kyllä, pää on virkeämpi. Olen syönyt D-vitamiinia viisi päivää (ylittäen räikeästi suositukset ja nostellen annosta päivittäin 10 mikroa, kunnes pääsen 60-70 mikroon) ja tuntuu jo paremmalta. Väsyttää edelleen, tai ainakin tänään ja eilen on väsyttänyt, mutta luulen, että se kuuluu tyroksiiniannoksen noston aiheuttamaan hetkelliseen takapakkiin ja tulee menemään ohi. Väsymys on kuitenkin aika lievää, kun vertaa siihen, missä kunnossa olin sanotaanko vaikka parikin viikkoa sitten. 

Ainoa huolenaiheeni tällä hetkellä ovat silmät. Minulla on vissiin väärän tehoiset lasit ja ainakin vuoden ajan on nyt esiintynyt vaikeuksia tarkentaa katsetta varsinkin lähelle ja pieniin kohteisiin. Näkönihän on ilman laseja jotakuinkin lepakon luokkaa. Silti tuntuu kummasti siltä, että nykyiset rillit ovat liian vahvat eivätkä liian heikot, mikä merkitsee sitä, että näköni olisi parantunut. Voiko se muka olla mahdollista? No ainakin toivon kovasti että voi. Asia selvinnee ensi viikolla, kun raahaan itseni optikolle. Silmälääkärillekin pitäisi mennä. Katseen tarkentaminen on hankalaa juuri siksi, koska silmäni tuntuvat nykyään jatkuvasti "hakevan" kohdetta. Tuntuu siltä kuin silmämunat sykkisivät sydämenlyöntien tahtiin. Se taas voi liittyä kilpirauhaseen, koska kilpirauhasen häiriöt vaikuttavat myös silmän kudoksiin, erityisesti silmän takana oleviin kudoksiin. Mutta menen nyt kuitenkin tarkistuttamaan näköni. Kaiken varalta. Ja sitten ärsyttää, jos lasit ovat ihan pielessä, koska linsseihin ei just nyt ole todellakaan varaa.

Pikku-Akka kävi neuvolassa tuossa viime keskiviikkona. Kehuja tuli taas, paitsi painon osalta. Ainahan tuo on hoikka ollut. Minusta siinä ei ole mitään huolestuttavaa, koska tyttö on kuitenkin hyväntuulinen, virkeä ja terve, ja lisäksi minä ja mieskin ollaan molemmat melkoisia tikku-ukkoja. Neuvolantäti käski syöttää pikkuakalle rypsiöljyä. Haistakoot huilun siinä asiassa, vaikka muuten mukava täti onkin. Minä kun en lastani millään rypsiöljyllä myrkytä. Rypsiöljy sisältää runsaasti haitallisia Omega6-rasvahappoja. Ja sitten neuvolassa käsketään juottamaan lapselle rasvatonta maitoa! Meillä on aina juotu kevytmaitoa ja tullaan juomaankin. Täysmaitokin likalle maistuu.

Ja juuri viime kauppareissulla muuten ostin marganiinin tilalle ihan aitoa voita, vaikka Oivariini onkin rasvakoostumukseltaan paras margariini. Vielä kun saisi ruokavalioon lisättyä niitä kasviksia vähän enempi…

Taas kello on melkein kymmenen ja minä olen pirteä kuin peipponen. Kukaan ei arvaa miten tämä käy hermoille: aamun ja päivän tuonne neljän tienoille olen kuin nukkuneen rukous ja laahustan haukotellen huoneesta toiseen, mutta sitten iltaa myöten käy piristys, ja loppujen lopuksi päädyn kukkumaan piinallisen virkeänä yhteentoista tai puolilleöin saakka. No, toistaiseksi ainakin olen vielä keksinyt tekemistä.

Olen pitänyt muutaman päivän hiljaiseloa ihan tarkoituksella. En ole juuri viitsinyt kirjoittaa mitään. Mieli on vähän maassa, ja samalla olen vieläkin niin vihainen että oikein kiehun, vaikka tapahtuneesta on jo kolme päivää.

Isäni ja hänen vaimonsa, olkoon hänen nimensä vaikka K, tulivat sunnuntaina käymään. Tarkoitus oli jutella siitä lainasta, jota tarvitsen päästäkseni kunnon lääkärille kunnon tutkimuksiin. Olin sanonut tarvitsevani muutaman satasen. Kun he astuivat ovesta sisään, mies lähti käymään lähikaupassa kahvileipää hakemassa. Sillä välin pääsi helvetti irti.

Jouduin ensin perustelemaan asiani. Kerroin olostani - uupumuskaudet senkun pahenevat, silmäni eivät enää tarkenna kunnolla, stressinsietokyky on täysin olematon - ja sanoin että tyroksiini ei näytä toimivan, joten tarvitsen reseptin toiselle lääkkeelle, mutta se pitää hakea Tampereelta, koska Jyväskylässä ei ole tietääkseni ketään joka kirjoittaisi sitä lääkettä. (Tällä lääkkeellä tarkoitin tietysti Armour Thyroidia.) Jutun perustelu oli minulle sinänsä ihan ok, vaikka minua sinänsä ärsyttikin se, että tunsin itseni ihan pankin asiakkaaksi jonka pitää tehdä tiliä aikeistaan. Kerroin mielelläni mihin ja miksi tarvitsen rahaa.

Seuraavaksi K otti puheenvuoron. Hän aloitti: "Minä en sano tätä sinulle pahalla, enkä minä saarnaa…" jonka jälkeen hän aloitti puolen tunnin mittaisen saarnan.

Noin tiivistettynä sain kuulla olevani laiska, huomionkipeä tekosairas, joka liioittelee oireitaan ja haluaa aina mennä siitä missä aita on matalin. Kaikki - koko olotilani ja lääkityksen tarpeenikin varmaan - johtuu kuulemma siitä, etten ulkoile tai liiku tarpeeksi. "Totta kai sinua masentaa, kun istut vaan kaikki päivät perseelläsi täällä neljän seinän sisällä ja tuijotat tietokonetta."

Yritin selittää, että olen sanonut hänelle monta kertaa, ettei liikkuminen todellakaan pahimpina kausina auta, vaan pahentaa asiaa - olen kauppareissun jälkeen loppupäivän sängynpohjalla, ja jos nousen ylös, olen niin heikkona että vapisen ja voin pahoin.

Eikö mitä. Se johtuu vain siitä, että minulla on niin huono kunto. Okei, minulla ON huono kunto. Mutta se, että kaupassa käynnin tai tytön pihalla käyttämisen jälkeen on niin rätti, että pyörryttää, ei ole normaalia eikä mene huonon kunnon piikkiin. Yritin selittää sitäkin. Sekin tyrmättiin. Tässä vaiheessa K suunnilleen huusi minulle päin naamaa ja minä purin hammasta ja yritin pysytellä rauhallisena.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on niin helppo sairaus, hän sanoi, eikä mikään tappava tauti. HÄN on itse elänyt vaikean sairauden kanssa yli 10 vuotta, joten kyllä hän tietää, mitä on olla sairas ja väsynyt, ja minä en todellakaan ole. En kuulemma ole itse tehnyt yhtään mitään oman olotilani parantamiseksi, vaan ruikutan vain heiltä rahaa, että pääsen lääkärille, joka määrää minulle pillerin joka tekee minut onnelliseksi. Minä vaan istun sisällä ja surkuttelen itseäni, olen huomionkipeä laiskuri, jota pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja ravistaa kunnolla.

Kuuntelin ensin ihan rauhallisena kuinka se nainen solvasi minua puoli tuntia ja koitin selittää ja perustella asiaani, korostaen että kysyin lainaa. Sitten, kun menetin hermoni ja purskahdin itkuun ja rupesin huutamaan takaisin, hän loukkaantui kauheasti ja sanoi, ettei minulle voi puhua ikinä mitään rakentavaa, kun rupean heti itkemään. Toivotin heidät helvetin kuuseen ja sanoin ettei ikinä enää tarvi tulla käymään. Minuutti sen jälkeen, kun he olivat lähteneet, mies palasi ja ihmetteli mitä oli tapahtunut (koskapa itkin kuin vesiputous). Kerroin ajaneeni juuri isäni ja hänen vaimonsa pihalle kämpästä. En voi olla ajattelematta, että koko asia olisi varmaan sujunut ihan sivistyneesti, jos mies olisi ollut paikalla.

Kaikista eniten minua ottaa aivoon se, että olen todellakin tehnyt kaikkeni, että olotilani paranisi: olen taistellut diagnoosin, hakenut lääkkeet, venkslannut lääkeannosta eestaas olotilan mukaan, hakenut tietoa, miettinyt eri mahdollisuuksia mikä kehossani voisi olla pielessä, raahannut itseni läpi liikatoimintakausien ja vajiskausien, syönyt vitamiineja ja hivenaineita… ja sitten joku tärkeilevä akka uskaltaa tulla sanomaan mulle etten mä ole tehnyt yhtään mitään, ootan vaan että kaikki tuodaan nenän eteen!!! Vielä kun olen nimenomaan hänelle sanonut moneen kertaan, ettei liikkuminen pahimpina kausina todellakaan auta, vaan pahentaa tilaani… vissiin hänen tarkoituksensakin oli järjestää tappelu, ettei tarviisi antaa rahaa lainaan vaan voisi kävellä marttyyrina ovesta pihalle! Voi että suututtaa vieläkin, perkeleen perkele ja saatanan vittu!

Miten K kehtasi hyökätä tuolla tavalla sairaan ihmisen kimppuun?! Hän tiesi tasan tarkkaan, että ainoa, mitä en kykene juuri tällä hetkellä tekemään oloni parantamiseksi, on se liikunta - ja hän tarttui juuri siihen, räväytti koko aran puheenaiheen päin naamaani ja ärsytti minua ihan tahallaan, jotta olisin mennyt pois tolaltani. Samana iltana vannoin itselleni, että se nainen ei saa minua enää itkemään. En todellakaan meinaa enää koskaan pillittää hänen edessään, jotta hän voisi tuntea tyydytystä siitä, miten hän on niin paljon vahvempi ihminen kuin minä!

Kaikista hupaisintahan tässä on se, että en ollut sanomassa: Isi anna rahaa, tarttee vaihtaa auto Bemariin. Vaan pyysin lainaa, että pääsen lääkäriin. Eiväthän he kieltäneet minulta sitä lainaa, mutta niin jumalaton tappelu siitä tuli, että en varmaan ota heiltä rahaa vaikka maksettaisiin. Pitäkööt penninsä. Minä hankin rahat muualta ja painun sinne lääkärille.

No, se siitä.

Ostin muuten D-vitamiinia. Saa nährä tuleeko olotilaan muutosta.

Lopuksi uusi taideteos, joka sopiikin mielentilaani: Bloodthirst.

Sataa sataa ropisee, sanoo meidän Pikku-Akka aina kun pisarat rummuttavat ikkunalasia. Tuolta näyttää nyt kun katsoo ulos huoneeni ikkunasta. Aika komeasti pilvet vuotavat kilometrien päässä.

Toinen päivä L-Tyrosinea takana. Ihan kuin ajatus ja jaksu olisi vähän parantunut. Olen vieläkin tosi rapakunnossa, meinaan että ajatus ei kulje edes välttämättömän verran enkä varmaan jaksaisi edes lähteä kaupassa käymään, mutta en sentään ole enää pyörtymäisilläni uupumuksesta joka hetki. Nostin myös tyroksiiniannosta himpun verran. Huvittuneena laskin tuossa tänä aamuna, että syön nykyään päivässä kuutta eri lääkettä tai ravintolisää: aamusta Thyroxinia 43,75 mikroa, keskipäivällä yksi tabu rautaa eli Obsidania, 13-14 maissa iltapäivällä L-Tyrosiinikapseli, ruualla Omega3-kalaöljykapseleita ja monivitamiinitabletti, ja illalla 4 kappaletta kalkki-D-vitamiinitabuja. Koskahan saan vatsahaavan? (Okei, naureskellaan nyt, sillä asiahan on huomattavasti vähemmän hauska sitten jos sellainen joskus puhkeaa ihan oikeasti.)

Olen tässä myöskin aloittanut viikon mittaisen ruumiinlämmön seuraamisen. Tämä liittyy siis lisämunuaisiin. Kertoilen tulokset viikon päästä.

Tässä sairastellessani ja "suossa rämpiessäni" olen huomannut, että hirveän moni käy läpi samantapaisia juttuja. Miksi me suomalaiset ollaan niin sairasta ja väsynyttä kansaa? Minusta on aika outoa esimerkiksi se, että viidesosa aikuisväestöstä syö masennuslääkkeitä. Mutta miten monesti olenkaan kiukutellut Suomen typerästä kulttuurista, jossa likapyykki pestään kotona ja jokainen huolehtii vain omista asioistaan…

Törmäsin muuten hauskaan kirjoitukseen. Jukka Hankamäki osui asian ytimeen. Huvittavinta jutussa on se, että se on niin realistinen.

Ps. Kortisonikokeiluni jäi siihen yhteen päivään. Ehkä se auttoi, ehkä ei. "Thyroid dumpia" en kuitenkaan saanut, joten hirveän suurta kortisolivajausta elimistössäni ei voi olla.

Koska olin tänään keski- ja iltapäivällä käytännössä ihan kuollut, päätin tehdä jotain vähän tyhmää. Olen jo pitkään epäillyt lisämunuaisteni olevan vähän väsyksissä. Elimistössäni ei ehkä ole siitä johtuen tarpeeksi kortisolia. Niinpä jaoin kyytabletin neljään osaan ja nappasin yhden murusen eli 12,5 mg hydrokortisonia. Hyvin yksinkertainen tapa todeta, onko lisämunuaisissa ongelmaa. Jos kortisoni vaikuttaa jotenkin, siitä on elimistössä puutetta.

Ekaan kahteen tuntiin en huomannut mitään muuta kuin että vähän väliä käsiä kihelmöi. Väsymys väistyi juuri sen verran että jaksoin istua aloillani ja tuijottaa leffaa (Disneyn Keisarin uudet vaatteet). Kortisonin vaikutus pitäisi näkyä 1-2 tunnissa ja sen pitäisi kestää neljästä kuuteen tuntiin. En siis ole varma, johtuiko iltaa kohti tapahtunut piristymiseni kauppareissusta (kun pääsin vähän ulkoilemaan ja tuulettamaan päätäni) vaiko siitä kortisonimurusesta. Vieläkin on vähän pöllö olo, mutta enää en ole ihan pyörtymäisilläni uupumuksesta. Tosin olen kyllä vähän sitä mieltä, että kortisonin olisi pitänyt piristää enemmän, jos juttu olisi siitä kiikastanut. Ehkä tämä on plaseboa?

Huomenna pitäisi tulla niiden L-Tyrosinienkin. Kaikenlaista kemikaalia sitä tuleekin itseensä tungettua!

Ai juu, sain sen aarnikotkan väritettyä. Tässäpä Drake:

Taitaapi olla taas annosnoston paikka, koska olo on ihan samanlainen kuin vuosi sitten ennen lääkitystä. Ajatus ei kulje, elo tuntuu unelta, huimaa, paleltaa, nukuttaa, hengästyttää. Kumma juttu on tässä vain se, että veriarvot ovat optimilukemissa. Mutta toisaalta enpä ole kyllä käynyt mittauttamassa T3V:tä aikoihin. Viimeksi se katsottiin vuosi sitten, ja silloin se oli ihan hyvä - mutta entäs jos se on nyt tipahtanut jonnekin kolmosen tienoille? Se selittäisi kaiken tämän suossa rämpimisen. Ja tuskin vitamiininpuutoskaan on syynä, koska nyt jo päivässä menee melkoinen määrä kaikenlaisia troppeja: kalaöljykapseleita, rautaa, d-vitamiini-kalkkitabuja ja monivitamiinilisää. Ja aina vaan saatana väsyttää.

Vaan arvatkaas mitä? Jos saan iskältä lainaa, käyn ihan oikealla kilpirauhaslääkärillä kunnon tutkimuksissa. Pitäisi mittauttaa ainakin ferritiini, kortisoli, T3V, rT3 ja D-vitamiinitaso. Niistä voisi selvitä vähän enempi.

Pakotin eilen itseni piirtämään, koska idea oli niin hyvä. Sain raapusteltua jonkinlaisen ötökän. Niska on jumissa ja huippaa ja päätä särkee, mutta sainpas sen tussiversion edes valmiiksi.

Ps. Tilasin luontaistuotekaupasta L-Tyrosinea. Saa nähdä, mitä se tekee vai tekeekö mitään.

Minulla on ongelma. Tai siis tarkemmin sanottuna itsetunnollani on ongelma.

Entisenä koulukiusattuna oletan vielä nykyäänkin vaistomaisesti, että ihmiset eivät pidä minusta. Minussa on jotakin ylimielistä, halveksittavaa tai muuten vaan epämiellyttävää. Tyrannit eivät enää ota minua silmätikukseen, mutta ihmiset tuppaavat vähän arastelemaan seuraani. (Siis liveseuraani. Netissähän olen itse ihanuus. ) En tietenkään sano etteikö sekin olisi vain omaa kuvitteluani. Tosin moni ystäväni on sanonut, että he ensi alkuun vähän pelkäsivät minua.

Mutta joka tapauksessa tuosta alitajuisesti luulosta on seurauksena se, että käyttäydyn ihmisten seurassa varautuneesti ja puolustelevasti. Huomaan kääntyväni hyvin herkästi puolustuskannalle ihan vaikka sellaisessa tilanteessa että vähänkin vieraampi ihminen kysyy mielipidettäni jostakin asiasta. Se tietysti johtaa siihen, että ihmiset ihan oikeasti väistelevät kohtaamistani. Kukapa nyt tahtoisi olla pisteliään ihmisen seurassa?

Jos vaan osaisin olla enemmän oma itseni, kaikki olisi hyvin. Jos ja jos.

Koska viime aikoina on taas alkanut olla masennusta ja aivosumua ja heikotusta ja turpoilua (lähinnä sormissa ja kaulalla), nostin tänään Thyroxineja 43,75 mikroon. Saa nyt nähdä miten tässä käy kun ferritiinit tipahtivat jälleen yksien saamarin runsaiden menkkojen takia.

Toissapäivänä, eilen ja tänään on tullut ihmeellisiä heikotuskohtauksia, joiden aikana tuntuu siltä että taju lähtee: veri pakenee päästä ja raajoista ja silmissä mustenee. Tätä voi tapahtua silloinkin kun istun. Kummallista ja aika ärsyttävää.

Hämmästyin tuossa huomatessani, miten yksinkertainen selitys huimaukselle ja sumuiselle ololle voi olla. Minua vaivaa jännitysniska, englanniksi tension neck. Suomessahan tätä ei tietenkään tunneta. Suomessa kaikki selitetään masennuksella.

Jännitysniska johtuu selän ja niskan lihasten, erityisesti niskan, kallonpohjan, hartioiden ja yläselän lihaksiston pysyvästä jännitystilasta, joka on tuloksena joko stressistä, loukkaantumisesta tai jatkuvasta kehnosta työasennosta. Omalla kohdallani viimeinen selitys lienee sopivin: olen viisitoistavuotiaasta lähtien könöttänyt koneella sen vähintään neljä tuntia päivässä, yleensä jopa kahdeksan. Joka tapauksessa tila voi aiheuttaa seuraavia oireita:

- Niskan ja hartian lihasten kipu ja jäykkyys
- Päänsärky (jännityspäänsärky, migreeni)
- Näköhäiriöt (näön sumuisuus, silmien väsyminen, katseentarkennusvaikeudet)
- Käsien ja kasvojen puutuminen
- Ahdistus- ja paniikkioireet
- Hengitysvaikeudet, nielemisvaikeudet (pahassa jännitystilassa)
- Huimaus (keinuu ja kaatuu, kuin kävelisi pumpulissa tai laivan kannella, mutta pyörittävää huimaus ei ole)
- Niskan rutina ja rahina päätä liikuteltaessa (etenkin kun nostaa leukaa ja kääntää päätä sivulle)
- Sumuinen, epätodellinen, unenomainen olo
- Korvien suhina ja kuulon aleneminen

Osaa näistä ei kyllä heti ensi näkemältä osaisi yhdistää jännittyneeseen niskaan! Mutta kun miettii, mitä kaikkea niska sisältää, asia muuttuu ymmärrettäväksi.

Niskassa kulkevat kaikki tärkeät hermoradat ja verisuonet, jotka vievät tietoa, ravinteita ja happea aivoihin. Toimiakseen ne tarvitsevat tukirangan, joka liikkuu vapaasti ja on oikeassa asennossa, sekä voimakkaat, rennot lihakset. Tietokoneaika on saanut ihmiset kyyristelemään. Jos niska on jatkuvasti kyyryssä ja hartiat korvissa, niskanikamat painuvat kasaan. Pitkään jatkuessaan väärä ryhti aiheuttaa kulumia ja virheasentoja niskalihaksiin ja kaularankaan. Tästä seuraa, että niskan ja yläselän (ja usein myös selän) lihakset väsyvät ja jäykistyvät. Vähitellen tila jää pysyväksi, eikä sitä saa enää korjattua itse, vaan on turvauduttava fysioterapiaan ja perusteellisiin työasentojen muutoksiin.

Päänsärky, näköhäiriöt, pönttö sumuinen olo ja huimaus on nyt helppo yhdistää niskan jumiutuneisiin lihaksiin, joiden läpi veri ei pääse kunnolla kiertämään ja viemään aivoille niiden tarvitsemia aineita. Huimaus liittyy myös hermojen puristustilaan, joka voi niinikään johtua niskalihasten jatkuvasta jännitystilasta, mutta erityisesti kaularangan virheasennoista. Kun hermot jäävät puristuksiin, aiheutuu myös muita jännitysniskan oireita: puutumisia ja pistelyitä (varsinkin käsien ja kasvojen), hermokipua, hengitys- ja nielemisongelmia, jopa paniikkioireilua! (Kiitokset näistä tiedoista Niskavammafoorumille ja sen linkeille.)

Moni pelkää tällaisia oireita saatuaan, että sairastaa jotakin vakavaa, kuten jotain aivosairautta tai MS-tautia. Pelko ja ahdistus lisäävät niskan ja hartioiden jännitystilaa entisestään ja kierre on valmis. Minäkin pelästyin tuossa muutama päivä sitten, kun huimaus palasi oltuaan viikon verran poissa. Mutta kappas: olin venytellyt ja liikkunut ja pitänyt selän kunnolla istuessani koneen ääressä, mutta heti, kun istuin pari päivää koneen ääressä niin kuin ennenkin (ryhti lysyssä), huimaus ja epätodellinen olo iski taas. Eli syyllinen on todennäköisemmin jännitysniska kuin MS-tauti.

Nyt ongelmaksi jääkin, että minun pitäisi päästä hierojalle ja saada ohjeet kunnon niska- ja selkäjumppaan… ja toinen ongelma on, miten muistan jumpata?

Eilisen kova huimaus oli toissapäiväisen piirtämisen syytä. Syyllinen, Andreas-aarnikotka, löytyy tekstin alusta.

Niin tosiaan. Kun kerta heivasin ponipostaukset täältä Vuodatukseen, niin sehän meinaa sitten sitä, että blogini nimi ei enää ole relevantti. Vai kuinka? Voinko pitää blogia, jonka nimessä on My Little Pony, vaikka blogissa ei puhuta poneista? No paskat, en minä sitä rupea muuttelemaan. Olkoot.

Eilen oli ensin hyvä päivä, mutta sitten se muuttui kamalaksi iltaa myöten: huimaus tuli taas. En ollut syönyt salmiakkia koko päivänä, kun ne pirulaiset loppuivat toissapäivänä. Jouduin käymään illalla lähi-Siwassa ostamassa Sisuja, kun salmiakit olivat sieltäkin loppu. Iltamyöhällä helpotti. Se oli pitkälti hartioita rentouttavan kauratyynyn ja lämpimän suihkun ansiota. Nukuin jopa yön ihan hyvin, vaikka viime aikojen yöt ovat menneet enimmäkseen pyöriessä.

Olen saanut piirreltyäkin. Yksi uusi piirros on valmistumassa, ja pääsen varmaan postaamaan sen tänne ja DeviantArtiin jo tänään.

Nyt on mentävä, pitää hakea tyttö aamupalalle…

Koska se kilpirauhasblogi ei ottanut tuulta siipiensä alle, värkkäsin nyt sitten erillisen poniblogin. Sinne menevät poni- ja schleich-postaukset tästä eteenpäin. Toki saatan tännekin joskus ponijuttuja kommentoida, mutta pääasiassa tuonne: http://www.ponituisuuksia.vuodatus.net/

Minulla on ollut vähän heikko olo tänään koko päivän. Silmät ovat niin turvoksissa, etten tahtonut saada ripsiväriä laitettua, kurkkua kuristaa ja päätä ynnä joukkoa muitakin ruumiinosia särkee. Paleleekin. Mittasin äsken lämmön ja totesin hihkaisten, että minulla on melkein kuumetta: mittari näytti 36,9! Sehän olisikin hilpeää, jos kuume nousisi. Se nimittäin tietäisi sitä että kilpirauhanen alkaa olla aika hyvin lääkitty. Kilpirauhasella on keskeinen rooli ruumiin lämmönsäätelyssä; jos se ei toimi kunnolla, kuume ei nouse. Ja päinvastoin - jos se toimii liikaa, ruumiinlämpö on jatkuvasti koholla.

No en kyllä tiedä. Olo ei taas ole ollut kaksinen. Sain sentään selätettyä sen kamalan huimauksen (vähentämällä tyroksiinia, venyttelemällä niskaa ja syömällä salmiakkia), mutta tilalle ryntäsivät taas ne klassiset oireet. Väsyttää niin että kaupassakäynnin jälkeen olen ihan puolikuollut; käsiä ja naamaa turvottaa sen verran ettei kehtaa peiliinkään katsoa; ajatus takkuaa pahasti (arvatkaa vain miten kauan tämänkin postauksen kirjoittaminen vei) ja paleltaa koko ajan. Olisi kyllä kiva olla vaihteeksi kipeänä. Siis oikeen kuumetaudissa. Olisi mukava olla viikon kipeänä, jos tietäisi, että sen jälkeen olo olisi taas hyvä.

Käväisin verikokeissakin, ja tulokset yllättivät positiivisesti. Nyt aletaan olla optimiarvoissa: TSH 1,27 ja T4V 19. Olo ei vaan ole vieläkään hyvä. Voihan se olla, että tämä on sitä tyroksiiniannoksen laskusta johtuvaa takapakkia nyt, mutta silti olen aika skeptinen. T3V:hän sen varsinaisen tilanteen näyttäisi.

Olen taas ollut oikein oppikirjamasentunut. Murjotan, itken, tiuskin, hermoilen, ja vielä kerran murjotan. Mikään ei ole hyvin, kaikki ärsyttää ja vituttaa ja surettaa. Olen niin surkea että itseänikin inhottaa. Käytiin miehen kanssa viettämässä iltaa tuossa viime lauantaina, ja minä tietty olin koko illan naama rutussa. Olin väsynyt ja äkäinen. Etenkin sen jälkeen, kun huomasin, että kaikilla muilla oli hauskaa, ja että he näyttivät nauttivan elämästään. Elämästään. Siis siitä, mitä minä en kykene saavuttamaan. Mahdanko enää ikinä pystyä elämään täysillä? Tähänkö ne unelmat ja haaveet rysähtivät, yhteen halvatun umpieritysrauhaseen, jonka oma vinksahtanut elimistöni on jostain käsittämättömästä syystä päättänyt tuhota? Niinpä ajattelin, että pitäkää tunkkinne saatana. En ikinä halunnutkaan olla ihminen toisten joukossa, en halunnut harrastaa ja liikkua ja matkustella, en jutella ja nauraa. Pois se minusta!

Huomenna selvitän asioita. Meinasin yrittää päästä ensinnäkin lisämunuaiskokeisiin ja toisekseen saada Armour-reseptin. Naurakaa pois, onhan se melkoinen mission impossible, mutta minä pirun sinnikäs akka yritän silti.

Ps. Helvettiin se kilpirauhasblogi. En jaksa. Jatkan täällä.

Päivän kirpparikierroksen saldo: nolla ponia, neljä kirjaa. Dan Brownin Enkelit ja demonit maksoi 3,50 euroa, Narnian tarinat kokonaisen viitosen (mutta se oli kuin uusi) ja kaksi Niilo Pielinen -albumia 50 senttiä kappale. Noita Pielis-kirjoja löytyy tosi harvoin, joten olen todella iloinen, että tällä kertaa olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ainoaksi harmiksi jää se, että kirjahyllymme pursuaa yli äyräidensä jo ennestään.

Huimaus on vähentynyt aika paljon. Pahinta se on silloin kun istua kökötän koneella, luultavasti siksi, kun jännitän koko ajan hartioita ja kireä niska tuo vielä oman lisänsä muutenkin sekavaan päähäni. Viime päivinä on ollut jopa useita jaksoja, kun ei ole huimannut yhtään. Niskan venyttely auttaa. Etenkin yläniska ja kallonpohjan alue on ihan jumissa.

Fisut ovat sopeutuneet hyvin uuteen kotiinsa. Kirsikkabarbit ovat vielä vähän arkoja, mutta loistobarbit ovat jo muodostaneet yhden ison parven ja ryntäävät aina ruokinta-aikaan rohmuamaan kaikki hiutaleet Vika pinnalla on mätämuna -periaatteella. Ja ne partamonnin perkeleet senkun lisivät. Altaan pohjalla möyrii jo ainakin kolme uutta eri-ikäistä sukupolvea.

Eilispäivänä käväisin rauhoittumassa kotimetsässäni kun ahisti taas niin maan pirusti. Paniikkiolot jäivät sinne ainakin toistaiseksi.

Alkaa jo vähän ottaa aivoon tämä jatkuva huippaus. Päässä heittää koko ajan, pahiten istuessa ja maatessa; paras tilanne on, kun seison paikallani tai kävelen. Erikoista. Yleensä huimaus on pahimmillaan seisomaan noustessa, mutta minulla se ei vaikuta asiaan yhtään, miten liikun. Liikkuminen suorastaan parantaa tilaani.

Kello on 6:30 aamulla ja minä istun keittiössä syömässä puuroa. Aikeenani on lähteä kohta labraan ottamaan ne kilpirauhaskokeet. Thyroxinit jäivät ottamatta kuten aina labra-aamuina, ja ajattelin, että saadakseni tyroksiinipitoisuudet laskemaan veressäni taidan jättää koko lääkkeen välistä tänään ja jatkaa huomenna 1,5 tabulla. Eilen illalla oli nimittäin semmoiset hyperit päällä ettei mitään rajaa. Eikä se ollut ollenkaan kivaa tällä kertaa, vaan sitä paniikkiahdistusta. Plus vielä voimakas huimaus siihen päälle. Heh, saa nähdä, miten huimaa tänään, kun en ota lääkettä ollenkaan. Nyt aamulla tosin on helpompi olla. En sitten tiedä mistä se johtuu.

Mietiskelin tuossa asioita ja tulin siihen tulokseen, että kestän minkä oireen tahansa, kunhan se ei estä minua nukkumasta. Siksi esimerkiksi väsymys tai säryt eivät ole läheskään niin kamalia kuin vaikkapa ahdistus, pahoinvointi tai tämä huimaus. Eli siis ihan mitä tahansa, kunhan vain pystyn nukkumaan.

Ulkona sataa ja kaikki housuni ovat joko rikki tai pesussa. Pakko siis laittaa hame. Voihan vinetto.

Eräs kaveri oli toissapäivänä lentänyt nurin moottoripyörällä, ja eilen kävimme katsomassa häntä keskussairaalassa ja viemässä hänelle lukemista. Pari luunmurtumaa vain, ei muuta - onneksi ei käynyt pahemmin. Vierailun jälkeen menimme päivystykseen ja minä pyysin päästä lääkärille. Tämä jatkuva huimaus alkaa paitsi jo ottaa aivoon, myöskin huolestuttaa. Hoitaja mittasi minulta verenpaineen ja -sokerin jo heti ekaksi. Verensokerit olivat normaalit (5,1), mutta verenpaine oli tosi alhaalla minulle: pelkät 106/70.

Odottelin lääkäriä sitten muutaman tunnin. Keskussairaalan päivystyksessä kestää aina. Minulta otettiin sydänfilmi (taas kerran) ja hemoglobiini, eikä kummassakaan ollut mitään erikoista. Hemppakin oli noussut 137:ään. Niinpä päätin olla syömättä rautaa enää ennen seuraavia menkkoja. Verenpaine mitattiin uudelleen, ja se oli noussut hiukan: 110/72. Ei se hyvä ollut vieläkään. Lääkäri julisti diagnoosiksi hyvänlaatuisen asentohuimauksen. Minä taas olen kivenkovaa sitä mieltä, että se johtuu tuosta matalasta verenpaineesta. Minulla kun on paineet yleensä pyörineet siinä 120/80 tienoilla. Eikä tämä huimaus ole semmoista kaatavaa, vaan enemmänkin keinuttavaa.

Tänään on taas ollut vaihteleva olotila. Huimaus on ehkä pikkasen lievittynyt, kun laskin tyroksiinia taas 37,5 mikroon ja olen venytellyt hartioita ja niskaa. Mutta tänään sitten riivaa taas se helkkarin pahoinvointi, semmoinen lievä ellotus koko ajan. Kävin keskipäivän aikaan pyörällä terveyskeskuksessa viemässä lääkereseptin uusittavaksi ja hakemassa lähetteen kilpirauhaskokeisiin. Tultuani kotiin meinasin pyörtyä. Aika huvittavaa oikeastaan. Muistatteko mitä puhuin siitä kotiovelle konttaamisesta? Jos tämä jatkuu, siitä mielikuvasta voi hyvinkin tulla totta.

Joka tapauksessa se addisonin taudin mahdollisuus pelottaa minua aika kovasti. Mutta toisaalta, jos semmoinen diagnoosi räpsähtäisi, niin olisipa sitten ainakin joku selitys sille miksei tyroksiini auta. Tai sitten selitys on vaan yksinkertaisesti se, ettei tuo alle 50 mikroa ole annos eikä mikään, ja vasta-aineet jylläävät kropassa vieläkin ja tekevät olosta kenkun.

Ulkona on kaunis ilma. Aurinko paistaa, mutta on kuitenkin kohtalaisen viileä, ja tuuli puhaltelee mukavasti. Ja minä vaan kökötän sisällä. Olen istuskellut koko päivän tietokoneella ja kiristellyt hampaitani. Olo on ihan jees muuten, mutta nyt on tullut uudeksi kivaksi oireeksi jatkuva huimaus. Pää on kuin ilmapallo ja fiilis samantapainen kuin pikku hiprakassa. En uskalla mennä ulos jos ei ole ihan pakko, kun en ole varma, pysynkö pystyssä. Olisi noloa joutua konttaamaan takaisin kotiovelle.

Tämä tilanne ärsyttää minua ihan kauheasti. Olisi niin kiva viedä pikkuakka pihalle, hiekkikselle ja keinumaan, mutta kun en uskalla. Niinpä istun vain täällä ja odotan, että huimaus loppuu. En yhtään tiedä mistä se johtuu. Korvani eivät soi eivätkä hartiat ole jumissa. Kenties se liittyy jännityspäänsärkyyn, joka vaivaa minua nykyään vähän väliä.

Vatsakipu on helpottanut. Taas kerran. Saa nähdä, koska se iskee uudestaan. Olen pysytellyt tiukasti gluteenittomalla ruokiksella, eikä lipsahduksia ole enää tapahtunut.

Hoksasin muuten, mikä siinä tyroksiininostossa meni pieleen: olin nostanut annosta liian nopsaan. Olisi pitänyt vielä sinnitellä ainakin viikko entisessä annoksessa. Korjasin asian, ja tänään on ollut vähän virkeämpi fiilis, kun otin taas sen 1 3/4 tabua.

Jospa tästä vielä noustaisiin! Johan viime vuosi meni hirmu kivasti. Tilastollinen todennäköisyys on puolellani: koska 2008 oli hyvä vuosi, ja 2009 taas on mennyt täysin päin mäntyä, niin 2010:an on taas pakko olla hyvä.

Aloitin muuten sen kilpirauhasblogin. Aion kopsata aiheeseen liittyvät postaukseni täältä sinne, kunhan jaksan. Otin tarkoituksella eri nimen (joskin kuvan saattavat jotkut tunnistaa), koska en välttämättä halua ihmisten liittävän näitä kahta blogia toisiinsa.

Näkee kyllä että on tyroksiinin nostot meneillään. Nostelen vuoropäivin neljäsosatabulla. Eilen, kun oli 50 mikron päivä, en meinannut pysyä nahoissani. Olin kuin maaninen, hyörin ja pyörin ja touhusin. Suonissani tuntui virtaavan sähköä. Ihme kyllä olotila ei lipsunut paniikin asteelle kertaakaan. Sain nukuttua yönkin ihan hyvin. Simahdin puolenyön aikaan aivan yhtäkkiä kuin elektroninen lelu, josta otetaan patterit pois.

Tänään olen sitten ottanut taas sen 1/4 tabletin verran pienemmän annoksen. Ei tyroksiinin pitäisi näin nopsaan vaikuttaa, mutta silti tuntuu, ettei tänään oikein ajatus kulje. Väsyttää. Ja paleltaakin prkl. Väsymys voi tosin johtua myös meneillään olevista menkoista, jotka nykyään verottavat rautavarastojani rankalla kädellä. Ei ole kovin kiva vuotaa kuin seula 3-5 päivää kuukaudesta ja saada sen seurauksena anemia. No, onneksi on rautalääkkeet. Paitsi että vatsani alkaa taas saada niistä tarpeekseen.

Tuosta huolimatta olen saanut piirreltyä tänään. Eilen valmistui yksi piirros, tänään toinen. Aarnikotkahahmot ovat nyt in. Klikkaamalla pääsee katsomaan suurempaa kuvaa.

Aloittelin tuossa sitä kilpirauhasblogia. Minulla on vain yksi ongelma: en keksi sille nimeä. Ehdotuksia saa esittää.

Outoja unia taas. Tällä kertaa suojelin erään ystävän tavaroita sillä välin kun tämä oli jossakin muualla ja jopa tapoin liian tungettelevaisen ihmisen siinä sivussa. Iskin sitä tikarilla vatsaan. Piilevää väkivaltaisuutta?

Olen pohtinut, että perustaisin eri blogit eri aihealueille. Pistäisin pystyyn ainakin kolme blogia: yhden erilaisten terveysongelmien pohtimiselle, toisen taideteoksille ja kolmannen poneille sun muille keräilytavaroille. Ja sitten tietysti yhden ihan vaan yleistä rähinöintiä varten. Se yleinen blogi voisi vaikka olla Vuodatuksessa salasanan takana. Eiks je?

Mutta sittenhän tulee eteen uusia ongelmia. Kaikille niille uusille pitää keksiä oma nimi ja koodata ulkonäkö. Luovuuteni on ollut vähän hukassa viime aikoina, joten voi hyvinkin olla, että moinen urakka siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Mutta voisin ainakin perustaa sen kilpirauhasongelmablogin. Minullahan olisi jo sopiva pohjakin, nimittäin vanha Bloggerin blogini.

Äh, menee sekavaksi. 

Päätä on taas särkenyt monta päivää putkeen. Se on jännityspäänsärkyä, johon lääkkeetkään eivät tehoa. Särky on niin lievää että sen kestää, mutta kuitenkin niin voimakasta, että vituttaa. Kaipa se kaikkoaa viikon kuluessa. Ai niin, ja sitten hämmästyttävä uutinen: nyt, kun olen syönyt niitä rautalääkkeitä, ei ole vieläkään tullut sitä pahaa tipahdusta menkkojen jälkeen. Hah! Kyse oli siis sittenkin raudanpuutteesta.

Huokaus. Eilisen postaukseni viimeinen piirros on hankala ja työläs värittää, koska hahmoista toinen on pikimusta. Värittäisin sen Photoshopilla, jos omistaisin kynähiiren. Mutta kun en omista. Siksi joudun rehkimään värikynillä.

Näin viime yönä taas unta - poneista. Menin johonkin antiikkiliikkeeseen, jossa oli myytävänä myös muutama poni. Siellä oli ainakin valkoinen Tootsie ja pari Rainbow-ponia, ja ne kaikki olivat ihan järkyttävän likaisia ja takkutukkaisia ja aivan hirveän hintaisia. Tootsien hintalapussa luki kiemuraisin, käsin kirjoitetuin kirjaimin 63 euroa. Muut ponit olivat samaa luokkaa. No minä tuijotin poneja aikani enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Lopulta menin tiskille sen rähjäisen Tootsien kanssa ja sanoin myyjälle, että kuules… sinä et ikinä saa tätä myytyä tällä hinnalla. Jatkoin, että minä olen keräillyt My Little Ponyja useamman vuoden ja tiedän että tämän konin hinta on keräilijäpiirissä viidestä kymmeneen euroon, ja tässä kunnossa tämä on tuskin muutaman euron arvoinen. Ihme ja kumma, myyjä näytti kiinnostuneelta eikä nauranut minua pihalle liikkeestään.

Sitten autouutisiin. Olemme vakavasti harkinneet vaihtaa autoa. Ei sillä että kykenisimme uutta ostamaan vieläkään, mutta olisi ehkä fiksua vaihtaa vähän uudempaan ennen kuin tuo Maksalaatikko sanoo lopullisesti sopimuksen irti. Toissapäivänä siitä levisi starttimoottori lopullisesti. Kävimme kiertelemässä keskustassa ja lähtiessämme huomasimme, ettei Mazda käynnisty avaimesta sen pahemmin kuin solenoidin koputtelemisestakaan. Jouduimme sitten työntämään sen käyntiin parkkihallissa muutaman avuliaan paikalle sattuneen naisen kanssa.

Lankomies sai onneksi tilattua autoomme uuden starttimoottorin ja vieläpä harvinaisen huokeaan hintaan. Eilen kävimme hänen luonaan asentamassa sen paikalleen, siis tietysti sen jälkeen kun Mazda oli yrittänyt viimeistä kertaa pelastaa nahkansa lähtemällä ihan nätisti käyntiin avaimella. Nyt se taas pelaa, ainakin vähän aikaa. Mikähän siitä seuraavaksi hajoaa?

No kuitenkin, kiikarissa olisi nyt toinen Mazda. Vähän pienempi ja uudempi tällä kertaa. Minä en hitto vie tahdo enää mitään Mazdaa, mutta pakko se kai on ottaa, kun ei muutakaan ole nyt mahdollista tähän hätään saada. Minä tahdon seiskakolmosen Taunuksen!

Onpa taas päivä. Raajat painavat sata kiloa kukin ja pää on kuin humalassa. Ulkona on kaamea ilma, pahin mahdollinen: aurinko senkun paistaa siniseltä taivaalta (no on siellä pari pilveä) eikä ilma liiku senttiäkään mihinkään suuntaan. Oloni on kuin kasaan lätistyneellä vappupallolla. Tekee mieli vaan ryömiä pitkin lattioita.

Miten minusta tuntuu, että nykyään aurinko paistaa kuumemmin kuin ennen (siis sanotaan vaikka 10 vuotta sitten)? Silloin kesäinen auringonpaiste oli mukavaa. Nyt se on sietämätöntä, kun iho tuntuu ihan oikeasti kärventyvän. Aurinko polttaa eikä vain lämmitä. Joko olen tulossa vanhaksi, tai sitten se on tämä tauti (kun ihminen ei helpolla hikoile, niin kuuma ilma tuntuu sietämättömältä ja saattaa jopa saada pyörtymään), tai sitten havaintoni ovat tosia mutta kukaan ei puhu asiasta. Äitini sanoi eilen ihan samaa. Aurinko tuntuu polttavan.

Mieleeni nousee kammottava visio maailmasta 50 vuoden päästä: kesällä ihmiset pysyttelevät sisätiloissa keskipäivän aikaan, koska aurinko polttaa ihon karrelle. En tiedä sitten johtuuko tämä outo ilmiö otsonikerroksen ohentumisesta vai mistä. Minä luulin, että otsonit eivät enää katoa, ainakaan niin rajua vauhtia kuin vielä 90-luvun alussa, mutta en kyllä ole varma. Nykyään kun puhutaan vain ilmastonmuutoksesta eikä enää mistään otsonikadoista.

Niin, minä olen tosiaan vieläkin ihan itsekseni täällä kotona. Itsekseni tytön ja Pedon kanssa. Äiti oli yötä ja lähti tänään pois; kävimme eilen postissa, kaupassa ja Gigantissa (ostin kuulokkeet kun se ukon tinakolviviritys ei toiminut) ja illasta sitten vielä kävelyllä likan kanssa. Vähän tylsää on nyt kun olen taas yksin, etenkin kun mielikuvitus ei ihan vielä lennä niin korkealla että fiktiivisistä henkilöistä olisi seuraa.

Tyttö nukkuu päikkäreitä. Pitää kohta käydä herättämässä. Voi äly, minä en jaksa taas tapella sadatta kertaa siitä että syödäänkö ruuasta kaksi lusikallista vai kaikki. Syömispuoli on nykyään huono: tyttö ei tahdo syödä juuri mitään ja sen vähänkin hirveän älämölön kera. Ihan kuin ruokailutilanteet olisivat jonkinlainen äidin ja tyttären välinen taistelutanner. Olen ottanut sen kannan, että pöydästä ei nousta ennen kuin koko annos on syöty, ja että maitoa ei saa ennen kuin ruuasta on syöty ainakin puolet; muuten tyttö juo maitoa mahansa täyteen eikä sitten jaksa syödä ruokaa. Hirveä huutohan siitä seuraa joka kerta kun pöytään istutaan. Minulla on itsepäinen muksu, mutta minä olen itsepäisempi.

Gluteeniton dieetti jatkuu… joskin pientä lipsumista ilmenee aina välillä… Eipä tosin ole vatsa nyt kiukutellut, paitsi tänä aamuna, kun olin taas huonovointinen. Mutta pistän sen tämän kuuman kelin piikkiin.

Ensimmäinen onnistunut gluteeniton päivä takana. Korvasin neljän viljan puuron kaurapuurolla ja leivät riisikakuilla. Pullaan ja kekseihin en ole koskenut, vaikka mieli tekisi. Perjantaina pääsen kauppaan äidin kanssa; silloin on pakko hakea niitä Semperin pikkuleipiä. Vetäisen sitten varmaan koko paketin samana iltana, mutta so what. Vatsa on parempi. Ei ole koskenut koko päivänä eikä ole ollut huono olo. En usko, että ruokavalio auttaa näin nopsaan, mutta toivoa aina saa.

Olen tosiaan tämän viikon yksinhuoltaja. Ukko on töissä viikon putkeen ja palajaa kotiin vasta sunnuntaina. Tylsää on.

Ai joo, tässä toinen niistä uusista huppareista, joista puhuin pari postausta sitten. Tämä ihanuus on Leather Heavenista:

Ja hihat:

Kaveri löysi tuon ja toi sen minulle. Maksoi ruhtinaalliset kolme euroa.

Tällä viikolla on myös tulossa muutama poni. Sormet syyhyää jo päästä puunailemaan niitä. Tosin edellistenkin jäljiltä kädet on kuivat kuin saddukeuksen sandaali, mutta nou hätä, käsirasva on keksitty. (Ilmeisesti kuuma vesi + astianpesuaine + PataPata ei tee iholle kauhean hyvää?)

Snif. Pipareita tulee ikävä. Ja lakuja. Ja kaikenlaisia herkkuja, joissa on viljaa. Nyt, kun ruokavalio on rajoitettu, en vaan voi olla ajattelematta kaikkea mitä en saa syödä.

Keräilen itselleni diagnooseja kuin kissa kärpäsiä, mutta ei se haittaa, koska pakkohan tässä on joku selvyys saada siihen, mikä minua vaivaa kun elimistö ei toimi oikein mitenkään. Olen muistaakseni aikaisemminkin maininnut epäileväni itselläni keliakiaa. Se oli silloin vuosia sitten, kun vatsavaivat olivat ihan älyttömät eikä niihin näyttänyt olevan mitään järjellistä syytä. Nyt on ihan samoin: oireet ovat palanneet. Olen niin kyllästynyt tappelemaan elimistöni kanssa joka päivä, sietämään vatsakipuja (kouristuksia, jomottavaa kipua tai pientä nipistelyä, kaikki on koettu), ilmavaivoja, ripulin ja ummetuksen vuorottelua, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta, mahan turpoamista, väsymystä ja anemiaa, ja olen korviani myöten täynnä itsehoitokonsteja oireiden lievittämiseen: kaurapuuroa aamuin illoin, maitohappobakteerituotteita, kamomilla- ja piparminttuteetä, vitamiineja, rautaa, rentoutumismenetelmiä. Nyt on pakko tehdä jotain.

Päätin siis kääntyä gluteenittoman ruokavalion puoleen. Mainittakoon nyt vielä kertaukseksi, että minulta ei ole otettu ohutsuolesta koepalaa (ajatuskin toimenpiteestä saa aikaan kauhukohtauksen), mutta vuosia sitten tutkittaessa minulta löytyi keliakialle altistava geenipuutos. Se ei hämmästyttänyt minua, koska isän puolella suvussa kulkee jos jonkinlaista vatsavaivaa. Tarkasti sanottuna lausunnossa lukee näin: Tutkittavalla havaittiin keliakialle altistavaan HLA-haplotyyppiin DQ2 kuuluva riskialleeli DQB1*0201. Hänen genotyyppiinsä kuuluu suurentunut riski sairastua keliakiaan. Lukion mikrobiologian kursseista on viimeinkin hyötyä. Tajuan mitä tuossa sanotaan.

Aloitan dieetin tänään. Ehdin jo päivemmällä hotkaista lautasellisen neljän viljan puuroa, mutta nou hätä, tuskinpa se asiaa muuttaa suuntaan tai toiseen, kun olen jo 25 vuotta syönyt viljoja. Kokeilen gluteenitonta puolisen vuotta ja katson paraneeko olo. Ruokavaliosta lähtevät siis pois kaikki muut leivät paitsi puhdas kauraleipä (ruisleipää tulee ikävä), kalapuikot, lihapullat, suurin osa valmisruuista (maksalaatikko, lohikeitto ja kanakeitto ovat gluteenittomia!), keksit (paitsi ne Semperin gluteenittomat suklaapikkuleivät, jotka ovat ihan helvetin hyviä, joskin törkeän kalliita), pullat ja kakut (no niitä ei ole tullut syötyä aikoihin), pastat… joudun karsimaan viljapainotteista ruokavaliotani siis aika raskaalla kädellä. Mutta hyvä uutinen on se, että suklaasta ei tarvitse luopua! Olen muutenkin jo vaihtanut maitosuklaan tummaan. Pandan tumma suklaa on sikamaisen hyvää.

Toivottavasti tää nyt tepsis. Paranisi olo nyt edes vatsan osalta prkl. Kenties viime aikojen ahdistuskohtauksetkin ovat johtuneet ihan vaan siitä, kun keho pettää alta eikä yhtään tiedä mikä on vikana. Se, mihin olen tottunut luottamaan (= oma itse) ei olekaan yhtäkkiä enää niin varmaa.

Huomasitte varmaan, että muokkasin blogin headerikuvaa. Kyllästyin siihen siniharmaaseen ja tekaisin mustasävyisen headerin, jossa paistattelee Gusty kynttilänvalossa. Kuvasta löytyy myös ylläri jos tarkkaan katsoo.

Mp3-soittimeni kuulokkeet tekivät tenän. Niistä hajosi piuha sillä tavalla, että saadakseen vasemmalta puolelta kuulumaan jotain muutakin kuin syvää hiljaisuutta piuhaa pitää taivutella ja vetkutella eestaas, kunnes löytyy oikea kohta, jossa signaali kulkee taas jonkun aikaa. Mies tuolla parhaillaan korjailee kuulokkeita ja laittaa niihin uuden plugipään. Mikäs siinä, jos se vaan toimii.

Olen lähiaikoina saanut kolme uutta paitaa (siis uutta, kirpparilta): kaksi hupparia ja yhden korsetin. Korsetin ja toisen hupparin löysin itse, toisen hupparin kaveri toi eilen. Korsetti on minulle vähän iso, mutta pienennän sitä, kunhan jaksan. Samalla voisin tekaista siskolle ne pari hupparia jotka lupasin. Siihen jaksun keräämiseen voi mennä tovi jos toinenkin. Taas tuntuu siltä että pää on ihan sumussa.

Olen nyt päättänyt syödä niitä Obsidaneja vaikka hampaat irvessä. Useimmille ihmisille ne sopivat, mutta minulle näköjään eivät: saan niistä aina vatsakipuja. Välillä tosiaan tuntuu siltä kuin suolet olisivat kaikki ihan solmussa yhtä aikaa. Kivut eivät onneksi ole kovia, mutta kuitenkin häiritseviä. Pahoinvointia ei ole ollut onneksi vähään aikaan. Tässä vatsan polttelussa on ihan tarpeeksi minulle. Mieluummin kuitenkin lievät vatsakivut kuin se kamala raudanpuuteoireisto: pahoinvointi-paniikki-heikotus.

Ja kaiken kukkuraksi, ihan kuin siinä mahan kiukuttelussa ei olisi riittävästi, mukaan on tullut uusi kiva oire: huimaus. Se tosin saattaa johtua 1) jumiutuneista hartioista tai 2) vääränvahvuisista silmälaseista, mutta sillä voi myös olla jotain tekemistä kilpirauhasen temppuilun kanssa. Pahimmillaan maailma keinahtelee siihen malliin kuin olisin laivan kannella. Tuntuu kuin olisin päissäni. Kävelenkin varmaan ihan mutkille. Onneksi en omista ajokorttia; tässä kunnossa auton rattiin kiipeäminen voisi olla aika epäviisasta.

Asia ei varmaan yhtään parane sillä, että syön suklaata, mutta entäs sitten. Minä tykkään suklaasta.

Jippii! Sain paikan Paratiisikartano-foorumin moderaattorina. Eihän siitä palkkaa makseta, mutta tunnenpahan itseni tärkeäksi edes jossain. En tietenkään (varsikaan nyt modena) riehu siellä foorumilla samalla tavalla kuin täällä omassa blogissani, mutta järjestyksestä osaan kyllä huolehtia.

Olo senkun paranee nyt iltaa kohti. Lihaksia jomottaa - niitä on särkenyt jo monta päivää - mutta mieli lentää korkealla. Pitkästä aikaa olen taas saanut kirjoitettuakin. Toivon, ettei kroppa väsähdä tänä iltana ennen kuin saan vielä pari lukua valmiiksi.

Ja sitten asiasta kukkaruukkuun. Minua sitten raivostuttavat pelkurimaiset ihmiset. Osaan itsekin olla pahuksen ärsyttävä, oikea vittunaama ja kusipää kun sille päälle satun, ja jos jotakin päätän, minua ei pysäytä mikään. Mutta sitä en siedä, että minua vältellään ja kierrellään ja kaarrellaan eikä uskalleta sanoa, jos käyttäydyn kuin idiootti. Se minua siinä sapettaa, että minulle vihjaillaan typeryyksistäni kautta rantain, ja sitten, kun tajuan asian viimein, tunnen itseni tyhmäksi, kun en ole ymmärtänyt vihjeitä. Ja kun minä en oikeasti aina tajua jos tulen loukanneeksi ihmisiä. Toki pyydän sitten anteeksi jos joku ilmaisee minulle loukkaantumisensa. Mutta se on sietämätöntä, kerta kaikkiaan raivostuttavaa, ettei voi sanoa suoraan, jos joku ärsyttää. Ei tietenkään tarvitse loukata tai haukkua toista. Huomauttaa voi tahdikkaastikin.

Ihan vaan tämmöinen purkaus nousi mieleen erään ystäväni viimeaikaisen käytöksen johdosta. Tiedä taas mitä olen tehnyt, kun yhteydenottoihin ei voi vastata millään, huoh. Vai liekö kyseessä kaverin omat ongelmat.