Blogini oli taas eilisen saavuttamattomissa. Jos tämä tahti jatkuu, vaihdan takaisin Livejournaliin.

Oma arvioni on, että olen kärsinyt kilpirauhasongelmista jokseenkin koko ikäni. Lapsena olin villin energinen, välillä aika päätönkin. Joskus kahden-kolmentoista vanhana tilanne alkoi muuttua. Muistan ajatelleeni monesti, että hassua, kuinka elämä tuntuu välillä ihan unelta. Entä jos tämä kaikki onkin pitkää unta, josta herään joku aamu ja huomaankin olevani joku yhdeksän vanha taas? Aloin väsyä enkä jaksanut asioita enää yhtä lailla kuin aikaisemmin. Ehkä suurin ongelma oli kuitenkin tuo "henkinen tyhmyys". Tuntui aina välillä, että olen käynyt tosi hitaaksi, kun en tajua enää mistään mitään. Olin myös aika allapäin ja itkuinen ja halusin viettää paljon aikaa yksin. Tosin samaan syssyyn ajoittuivat kriisit perheessä, joten on hyvin vaikea sanoa, mikä johtui mistäkin.

Yläasteella sitten rupesinkin suunnilleen torkkumaan koulutunneilla enkä enää jaksanut opiskella, kun en edes oppinut mitään. Pää tuntui kerta kaikkiaan tyhmentyneen. Lukiossa sama meno jatkui astetta pahempana. Aloin lintsata, kun en jaksanut enää nousta aamutunneille, vaikka lapsena olin tosi aamuvirkku. Lintsasin iltapäiviäkin. Minua vaan väsytti niin kamalasti. Muistan myös ihmetelleeni, että kävellessä oli joskus sellainen fiilis, että jalat eivät kosketa maata ollenkaan, leijun vaan. Ihan kuin olisin kulkenut unessa tai ollut humalassa. Saman olon tunnistan nykyään silloin kun lääkitys on pielessä. Oli suoranainen ihme, että kirjoitin ylioppilaaksi, ja vielä aika hyvin arvosanoinkin!

Eli siis jos tästä lasketaan, niin olen ollut sumussa noin puolet elämästäni: tarkalleen sanottuna noin 13 vuotta. Ei mikään ihme, että itsensä eliminoiminen on käynyt mielessä aika monesti. Piristääkseni itseäni rupesin haaveksimaan, mitä kaikkea teen tai saavutan sitten, kun olen terve joskus tulevaisuudessa.

* Olen töissä ja nautin työstäni. Tai jos en nyt ihan nauti, niin en ainakaan vihaa sitä.
* Ostan oman talon ja sisustan sen itse, koska jaksan.
* Harrastan jotain kivaa liikuntaa, kuten sulkapalloa tai pyöräilyä. Käyn myös paljon luontoretkillä ja vaikka vaeltamassa. Kohotan kuntoani.
* Herään joka aamu ennen kymmentä ja haluan nousta sängystä. 
* Kirjoitan. Jatkan kesken jääneitä kirjoja ja novelleja ja kirjoitan uusia.
* Piirrän.
* Teen jotain vapaaehtoistyötä, josta tykkään. Todennäköisesti eläinten parissa.
* Syön terveellisesti ja teen suurimman osan ruuistani itse, koska jaksan ja se on kivaa.
* Rakennan nätin puutarhan. Ja saan sen ehkä pysymään hengissäkin.
* Hankin toisen kissan. Ja kolmannenkin ehkä. Ja käärmeen, ja papukaijan. Ja jaksan hoitaa ne kaikki.
* Nukun yöt kuin tukki.
* Luen paljon. Erilaisia kirjoja. Opiskelen omalla ajallani.
* Alan kerätä tietoja kotikaupunkini historiasta. (Tämä on jo työn alla.)
* Pidän kotini siistinä.
* Pidän itsestäni huolta.
* Tunnen tunteet sen sijaan että yrittäisin tukahduttaa niitä siinä pelossa, ettei kehoni ylireagoisi esimerkiksi iskemällä päälle paniikkikohtauksen.
* Nautin elämästä. Elän sen sijaan että haaveilisin.

Siinä on aika paljon toteutettavaa vielä. Mutta matkalla ollaan.

Saisipa jostakin Amiga 500:sen! Tädilläni oli moinen masiina, kun olin lapsi (alle 10 v.), ja sillä tuli pelattua. Emme kai muuta tehneetkään kun pelasimme ollessamme siellä kylässä. Olisi kiva löytää nyt toimiva Amiga ja pelata samoja pelejä kuin pentuna.

New Zealand Story
Meidän kielellä "Tipupeli". Tuo tipu, jolla on lenkkarit jalassa, on söötti ja hauska. En muista tämän pelin tarkkaa ideaa, mutta joka tapauksessa se oli seikkailu- ja tasohyppelypeli. Joissakin kentissä oli myös uimaosuuksia, joissa piti käydä välillä hengittämässä, tai muuten tipulle kävi köpelösti.

Emerald Mine
Me sanoimme tätä peliä Poikapeliksi. Sen takia, kun siinä liikuttiin tuolla pojalla, jolla on haalarit. Tämä Rockford-tyylinen peli oli ylivoimainen suosikkimme. Vaikka siitä on yli 15 vuotta, kun viimeksi olen tätä pelannut, muistan vieläkin pelin äänet (ainakin ne suhisevat kookospähkinät ja pälpättävät appelsiinit, sekä tietysti äänen, joka syntyi, kun timantteja kerättiin)! Ps. Se kiertävä muuri, joka muutti kivet timanteiksi ja päinvastoin, oli jostain syystä meidän mielestämme "vessalaari".

Great Giana Sisters
Tämä oli sitten vastaavasti Tyttöpeli. Super Mario -kopsu Amigalle! Ihan ykkönen. Hirveästi en tästäkään pelistä muista, mutta kuvat palauttavat mieleen yllättävän paljon…

Rainbow Islands
Tämä oli ihana peli. Muistaakseni vaan enomme hukkasi sen jossain vaiheessa, emmekä enää päässeet pelaamaan sitä. Aika vähän on muistikuvia tämänkin pelin tarkoituksesta…

***

Seuraavaksi liuta PC-pelejä… niitä jotka toimivat 0.286:ella tai 0.386:ella. Minulla on nykyäänkin toimiva kolmekasikutonen, jolla iso osa näistä toimii. Ja ne, jotka eivät toimi, toimivat sitten parisatasella Pentium I:llä. (Kyllä, kämppämme on täynnä tietokoneroinaa.)

Bubble Bobble
Suursuosikkini vieläkin! Nuo lohikäärmevauvat vaan ovat aina yhtä symppiksiä. Pelin ideana on pyydystää vihollisia kuplilla, joita loharit puhaltavat. Kun kuplan poksauttaa (hyppäämällä siihen), vihollinen kuolee; jos kupla poksahtaa itsekseen, vihollinen pääsee vapaaksi ja on jumalattoman äkäinen (ts. juoksee kuin tuli perseessä). Matkan varrella kerätään herkkuja, joita ilmestyy kenttiin. Peliä voi pelata yksin- tai kaksinpelinä ja ohjaavia näppäimiä voi muokata miten haluaa. Itse olen joskus pelannut molemmilla lohareilla yhtä aikaa, se on vaikeaa :)

CD-Man
Ihana Pacman-klooni. Tässä pelissä on järjettömän hyvälaatuiset grafiikat aikalaisekseen. Maksimiteho tietokoneelle tätä pelattaessa on 0.486 mHz, koska sen tehokkaammilla kentät sujahtavat ohi niin nopsaan ettei siihen kerkiä edes mukaan ennen kuin ukko on kuollut. Pelissä on kolme tasoa, joista jokainen mennään läpi kolme kertaa. Tavoitteena on kerätä kaikki pisteet reitin varrelta ja väistellä vihollisia. Kun pisteet on kerätty, siirrytään seuraavaan kenttään.

Commander Keen 1-6 (kuvassa Keen 4)
Pelasin Keeniä ekan kerran parhaan kaverini luona. Heillä oli silloin tietokone, meillä ei. Keen on seikkailupeli, jossa kuusivuotias Billy leikkii olevansa Commander Keen, ulkoavaruuden valloittaja. Kaikki Keenit ovat vähän eri näköisiä; 1-3 noudattavat keskenään samaa grafiikkakaavaa, 4-6 ovat uudempia ja parempilaatuisia.

Supaplex
Nämä Boulder Dash -kloonit ovat hauskoja :) Supaplex on ihan omaa luokkaansa, ja sille on nykyään olemassa nettisivustokin. Supaplexissä seikkaillaan tietokoneen maailmassa. Siellä on portteja, emolevyä, virtapiirejä ja muistia. Hahmon - Murphyn - pitää kerätä Infotron-nimisiä palikoita, noita kuvassa näkyviä kolmiosaisia, monivärisiä härveleitä. Kun kaikki Infotronit on kerätty, pääsee maaliin ja sitä kautta seuraavaan kenttään. Tämä peli kysyy aivoja!

Jazz Jackrabbit
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: Jazz Jackrabbit. Jazzin, vihreän rambojäniksen ulkoavaruudesta Carrotuz-planeetalta, tehtävänä on pelastaa suloinen Eva-jänisneito pahan kilpikonnaroiston kynsistä. Suorittaessaan tätä tehtävää Jazz joutuu seikkailemaan eriskummallisilta planeetoilta vielä eriskummallisemmille ja taistelemaan vaikka sun minkälaisia ötököitä (enimmäkseen kilpikonnia) vastaan. Tämä peli on niin nopeatempoinen, että kestää hetki, ennen kuin pelaaja saa tahdista kiinni. Jazz Jackrabbitista on myös olemassa kakkosversio sekä Xmas Chronicles.

Nyt ei jaksa enää :)

Olen tänään ja eilen tehnyt matkan lähimenneisyyteen ja lueskellut vanhoja blogikirjoituksiani. Olen käynyt läpi jo kolme blogipalvelua tämän lisäksi: Vuodatuksen, Blogspotin ja LiveJournalin. Kaikki nuo entiset blogit on nykyään suljettu. En viitsi pitää niitä auki kaikelle maailmalle, koska olen typeränä kirjoitellut niihin kaikenlaista enemmän tai vähemmän epämiellyttävää. Eniten niistä kuitenkin jää mieleen hirveä viha. Helkkari soikoon, että olenkin ollut vihainen: kuin takalistoon ammuttu karhu. Ei ihme, ettei minun ollut silloin hyvä olla.

Nyt, kun katson aikaa taaksepäin, en kadu, että kävin vihavaiheen läpi. Sen käsitteleminen jäi kesken teini-iässä - vihan tunteminen kiellettiin, katkaistiin minusta kuin kirveellä leikaten. On sanottu, että trauman läpi käymiseen tarvitaan neljä vaihetta: sokki, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Suunnattoman henkisen stressin alaisena ihminen voi elää sokkivaiheessa jopa vuosikausia. Hän aina vain kieltää tapahtuneen tai selittää sen, silottaa sen mieltymystensä ja näkökantojensa mukaiseksi. Minä elin 4-5 vuotta sokkivaihetta. Luulin selvinneeni, luulin, ettei minuun jäänyt arven arpea. Mutta jäipä kuitenkin.

Kun elämäntilanne alkoi olla niin turvallinen, että saatoin alkaa käsitellä menneitä, muistot hyökkäsivät kaikki päälle yhtä aikaa. Samaan syssyyn sattuivat myös ensimmäiset kilpirauhasperäiset psyykkiset oireet sekä e-pillereistä johtuvat mielialanmuutokset. Soppa oli valmis. Nyt oikein ihmettelen, miten mieheni kesti minua. Minun on täytynyt olla ihan hirveä akka.

Reaktiovaiheeni kesti vuosia sekin. Olin raivoissani, loukattu, murheellinen, masentunut, vihasin itseäni ja vanhempiani. Aina välillä palasin vihasta ja surusta takaisin kieltovaiheeseen: eihän oikeastaan mitään edes tapahtunut. Sitten tunteet heilahtivat toiseen ääripäähän, ja taas mentiin. Vähitellen aloin käsitellä asioita hiljaa mielessäni. Seilasin pari vuotta eestaas reaktio- ja käsittelyvaiheen välillä, välillä ymmärtäen ja hyväksyen asian, sitten taas vajoten valtaisaan loukatun teinitytön raivoon (mikä oli ymmärrettävää, sillä vaikka olin päälle parikymmentä, ne tunteet nousivat niiltä ajoilta kun olin 14-16-vuotias).

Nyt tuntuu, että viha alkaa pikkuhiljaa olla poltettu loppuun. Välillä tulee vieläkin kausia, jolloin kiroan sekä äitini että isäni, jopa itseni että sallin kaiken tapahtua (mikä on typerää, koska miten ihmeessä olisin voinut estää vanhempieni tappelut ja lopulta eron?), mutta tunteet eivät enää samalla tavalla tunnu maailmaa kaatavilta kuin ennen. Silloin meri myrskysi; nyt se vain aaltoilee. Alan päästä tasapainoon menneisyyden kanssa.

Ikävä on yhä kova. Minuun sattuu ajatella, että voin palata rauhan aikoihin enää vain unissani. Ja jossakin vaiheessa teini-ikää minuun tuli särö, joka pirstoi maailmani kappaleiksi ja erotti minusta kaksi puoliskoa, onnellisen ja huolettoman sekä katkeran ja vihamielisen. Toivon mukaan saan vielä joskus sulautettua ne yhteen.

Ps. Kävin siellä päivystyksessä tänään. Ei löytynyt mitään vikaa. Käyn huomenna verikokeissa, sitten tiedän enempi…

Yrittäessäni löytää järjellistä syytä minua nykyään (ja joka kevät) vaivaavaan jatkuvaan pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunteeseen ynnä vatsavaivoihin törmäsin mielenkiintoiseen sivustoon. Olen vieraillut kyseisellä sivulla joskus ennenkin, silloin kun minua ahdisti oikein tosissaan, ja sain sieltä silloin lohtua. Nyt löysin sieltä lisää pohdinnan arvoisia ajatuksia.

Kuulin sanonnan, jonka mukaan pelko paikantuu vatsaan ja munuaisiin. Siksipä ihminen, joka on kovin pelokas, on yleensä myös "vatsalla jännittäjä", hänellä on vatsahaava, ärtyvän suolen oireyhtymä tai muita toiminnallisia vatsavaivoja. Tämä siis riippumatta siitä onko pelko tiedostettua vai ei. Ruumiilliset reaktiot ovat sitä voimakkaammat, mitä kovemmin tunnetta yritetään vaientaa ja unohtaa. Myös munuaisvaivat (esimerkiksi lisämunuaisten vajaatoiminta) aiheuttavat pelkotiloja ja paniikkikohtauksia osittain hormonitoiminnan muuttumisen seurauksena.

Jatkuva oksettava olo ja ongelmat ruuansulatuksen kanssa voivat olla psyykkistä alkuperää. Myönnän, että tämä kuulostaa huuhaalta, mutta minulla ainakin rentoutuminen auttaa pahoinvointiin (jolla ei siis ole fyysistä syytä). Ongelmaksi asian tekee se, että pelkään ja inhoan oksentamista ihan helvetisti, joten on vaikea rentoutua kun kuvottaa. Mutta jos onnistun, olo helpottuu.

Kun nyt ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani, niin onhan siellä ollut paljon asioita, joita olen pelännyt mutta jotka on selitetty pois tai joita en ole saanut pelätä. Jos lapsi ei saa pelätä, vihata tai surra, hän kapseloi nuo tunteet sisälleen ja muuntaa ne fyysisiksi oireiksi. Tunteita ei silloin vain ole olemassa. (Tämä ei siis ole minun ideani, vaan Tommy Hellstenin.) Pelkäsin erikoisia asioita, mutta pelkoni niitä kohtaan oli hyvin voimakasta: pelkäsin kovia ääniä, tulipaloja, traktoreita (saatan vieläkin ajautua kauhun valtaan joutuessani pimeälle talvitielle jossa lähistöllä ajaa lunta kuormaava traktori), kummituksia, humalaisia ihmisiä. Tuo äänten pelko oli järjetön mutta aivan erityisen voimakas. Arperger-persoonalle on kuulemma hyvin tyypillistä pelätä kovia ääniä, kirkkaita valoja ja muutenkin äärimmäisiä aisti-ilmiöitä, joten sen puitteissa en ylläty yhtään.

Traktorien pelkoni lähti varmaan siitä, kun teimme lapsina lumikinoksiin luolia. Äiti sitten kielsi sen ja sanoi, ettei lumeen saa kaivautua, koska jos traktori tulee ja pudottaa lumikuorman niskaamme, hautaudumme elävältä. Se oli tietysti kaamein kohtalo jonka lapsi voi kuvitella. Niinpä se pelko siirtyi kätevästi koskemaan traktoreita. Eikä mitä tahansa traktoreita, vaan nimenomaan niitä lumikuormaajia. Lumiauroja ja tiekarhuja en pelkää.

Toinen pelkoni koski kummituksia ja aaveita. Sekin oli voimakas pelko, joka saattoi pitää minua hereillä öisin. Näin lapsena paljon painajaisia, joihin liittyi aaveita ja kummittelevia esineitä, ja niissä unissa olin aina silmittömän kauhun vallassa. Tulipalopelkoni taas lähti 911-ohjelmasta. Siinä käsiteltiin paljon tulipaloja ja sitä miten pelastusyksiköt toimivat niissä. Eihän sellaista ohjelmaa olisi pitänyt 11-vuotiaan katsoa, mutta katsoin silti. Saatoin valvoa yökaudet haistellen asunnon ilmaa savun varalta, tai käyden koko ajan tarkistamassa, että hellan levyt olivat pois päältä.

Äiti opetti minut pelkäämään juoppoja ja humalassa olevia ihmisiä. Koska meillä paheksuttiin kaikkea alkoholinkäyttöä, humalatila yhdistettiin riehumiseen ja väkivaltaan. Myös ukkini oli aina juovuksissa kun kävimme hänen luonaan. Minulla on myös hämärä muistikuva, että setäni (joka oli umpijuoppo) rupesi joskus riehumaan kännissä meidän ollessamme heillä kylässä, ja meidän piti karata sieltä yön selkään. Olin silloin enintään viisi- tai kuusivuotias.

Nyt ei pysty kaivelemaan vanhoja enempää. Tulee liian paha olla.

Minun piti jatkaa tätä postausta jo syksyllä. Vähän näemmä venähti. No, jatketaan nyt. Kirjoitan näitä lähinnä itselleni, joten ei kannata hämmästyä, jos joistakin muisteloista ei saa mitään tolkkua.

Blind Guardian: The Forgotten Tales
Mieleen nousee talvi 1998-1999. Sain tämän lahjaksi (joulu- tai synttärilahjaksi) silloiselta poikaystävältäni. Ollaan vieläkin hyvät kaverit sen miehen kanssa.

Blind Guardian: Nightfall in Middle-Earth
Eka BG-levyni, upea kunnianosoitus Tolkienin tarustolle. Äitini täti osti tämän minulle kun pyysin. Se oli muistaakseni syksyllä 1998. Tästä tulee mieleen se, kun kirjoitin ensimmäistä kunnon romaaniani, jossa esiintyivät ensimmäistä kertaa monet rakastamistani henkilöhahmoista. Siinä ajassa oli jonkinlaista taikaa.

Bride Adorned: Blessed Stillness?
Sain tämän levyn kaverilta niihin aikoihin, kun olin juuri alkanut kerätä poneja, eli siis joskus talvella 2006. Yhä vieläkin, kun kuuntelen tätä, mieleen nousee se ajanjakso. Ponit toivat vähän valoa niihin aikoihin oikein pahana riehuneen masennuksen keskelle.

Burzum: Daudi Baldrs
Eräs ex-kaverini, joka väitti, että häntä seuraa demoni, kuunteli tätä levyä ahkeraan. Tämä hänen demoninsa myöskin kävi kuulemma aina ihan villiksi kun tämä lätty lähti soimaan. Varg taisi tehdä tämän levyn vankilassa ollessaan. Ei ihme, että katkeruus ja ahdistus kuultaa läpi.

Camel: Rain Dances
Kun olin lapsi, meillä oli tumma puinen stereotaso, jonka päällä olivat kasettisoitin (tupladekki), kaiuttimet ja vinyylisoitin, myöhemmin sen tilalla cd-soitin. Iskä istui joskus tuolilla siinä stereotason edessä ja kuunteli jotakin levyään. Tämä Camelin levy oli yksi hänen suosikkejaan.

Cradle of Filth: Cruelty and the Beast
Vampyyrit. Englanti. Näitä kahta teemaa käsittelevä kirjani, jota kirjoitin samalla kun kuuntelin paljon tätä levyä. (Se kirja ei ole muuten vieläkään valmis. Olen umpikujassa.)

Cryhavoc: Sweetbriers
9. luokalla koulumatkalla kuuntelin yleensä aina joko tätä tai sitten Moonspellin Wolfheartia. Ihanan raivokas levy. Tykkään vieläkin.

Dimmu Borgir: For All Tid
Eka Dimmun levy, josta tykkäsin tosissani. Tämän jälkeen rupesin sitten haalimaan muitakin. TP toi tämän minulle kerran lainaan samalla kun toi kuunneltavaksi Thy Serpentiä, ja minä rakastuin levyihin heti. Tästä levystä muistuu mieleen ensimmäinen oma asuntoni, joka oli valoisa ja siisti ja kiva, mutta liian kallis.

Dimmu Borgir: In Sorte Diaboli
Kuuntelin tätä levyä vuosi sitten talvella ja keväällä. Ja itse asiassa kuuntelin tätä myöskin siinä vaiheessa, kun viimein lähdin kotoa synnytyssairaalaan. Heh. Mitähän se kertoo lapsesta?

Dream Theater: Awake
Seiskaluokka. Uusi koulu. Epävarmuus siitä, kuka ja mikä olin ja mihin kuuluin. Harhailin pitkin käytäviä ja yritin olla huomaamaton. Kuuntelin tätä levyä koulussa kuvaamataidon tunneilla ja piirtelin lohikäärmeitä.

Dream Theater: Falling Into Infinity
Yksi hyvin vahva muisto: lapsuudenkotini ja joulu 1997 tai 1998. Sain tämän levyn silloin ja kuuntelin sen puhki, vaikka se ei olekaan DT:n parhaimmistoa.

Dream Theater: Images & Words
Kylläpäs näitä DT:n levyjä nyt riittää. Tästä muistuu mieleeni kesä ja kesämökki Keuruulla. Olin silloin 12-14 vuoden ikäinen. Kuuntelin tätä levyä paljon ja kirjoittelin päiväkirjaani aina iltaisin sängyssäni.

Eternal Tears of Sorrow: Chaotic Beauty
Teini-ikä. Yhdeksäs luokka. Tappelut äidin kanssa. Hirveää aikaa. Ehkä juuri siksi rakastuin Shattered Souliin ja Autumn’s Griefiin.

Fates Warning: A Pleasant Shade of Gray
Taas uusi koulu, mutta tällä kertaa lukio. Vuosi 2000. Lainasin tämän levyn eräältä luokkani pojalta.

Gregorian: Masters of Chant
Gregorianin eka ja ainoa hyvä levy. Muut ovat teinipoppista. Tästä tulee mieleen joulu 2000 tai 2001, en enää muista kumpi, mutta kamalin joulu ikinä. Kaikki meinasivat tappaa toisensa tai itsensä. Halusin pois. Kuolla. Pakenin lukemalla Kingin Painajaista, ja tästä levystä tulee yhä mieleen se tarina.

Havayoth: His Creation Reversed
Fallen: Ikävä…

Helloween: Better Than Raw
Kesä 1998, ennen 8. luokkaa. Olin silmittömän ihastunut samaa koulua käyvään vuotta vanhempaan pitkätukkapoikaan ja hengailin aina hänen kotinsa lähistöllä ja toivoin näkeväni hänet edes vilaukselta. Kitaratunnit. Minulla oli akustinen Landola, jolle sittemmin sattui pieni onnettomuus.

Limbonic Art: In Abhorrence Dementia / Moon in the Scorpio
Molemmat levyt tuovat mieleeni muistoja kesästä 2005. L, TM, SJ ja muutamat muut henkilöt, jotka ovat minulle kovin rakkaita mutta jotka saavat nyt jäädä nimettömiksi. Hautausmaa. Kesäyöt. Alkusyksy. Ei tarvinne kertoa enempää.

Manowar: Warriors of the World
No tietenkin Manowarin keikka Helsingin jäähallissa vuonna 2002! (Vai oliko se -01?)

Moonsorrow: Hävitetty
Pisimmän ja tärkeimmän romaanini viimeiset vaiheet. Viimeiset luvut ja viimeiset sanat. Epätoivo, raivo, murhe, kuolema, rakkaus. Nothing more to say.

Moonspell: Wolfheart
9. luokka. Teini-iän angstit: tukahdutettu raivo, ranteita kirveltävät viiltojäljet, pakeneminen omien kirjojen maailmaan. Viha, joka kohdistui enemmän itseeni kuin muihin. Istuskelin aina ruokatunneilla koulun päätykäytävän portaikossa ja tuijottelin ikkunasta ulos tätä kasettia kuunnellen. Nälkä oli aina kova, mutta voitin sen. En halunnut mennä koulun ruokalaan. Vihasin sitä paikkaa.

Pain: Nothing Remains the Same
Olin 18, kun minut vasta kutsuttiin ekan kerran bileisiin. Kutsuja oli silloisen bändini kitaristi, johon olin vähän pihkassa. Tämä levy soi siinä kämpässä melkein koko illan ja yön.

Rhapsody: Symphony of Enchanted Lands
Ei kovin hyvä levy, mutta sisältää pari hyvää biisiä. Tästä nousee vahvasti mieleen kaksi asiaa: Notre Damea esittävä palapeli sekä isosiskoni leipomat keksit. Kuuntelin tätä levyä, kun kokosin sitä palapeliä ja söin niitä keksejä.

Rotting Christ: Khronos
My Desire -projekti. Bändikämppä. Pari vuotta nuorempien bändikavereideni typerät sekoilut. Sain tämän levyn lainaan bändin kosketinsoittajalta.

Sentenced: Crimson
Tämä on minulle hyvin rakas levy syistä, joita en ehkä tässä ala eritellä. Olkoon teinigoottimetallia. Vähät siitä. En luopuisi tästä ehkä mistään hinnasta. (Kerroinkos muuten jo, että mies kävi äskettäin noutamassa minulle Ville Laihialan nimmarin? )

Sentenced: Down / Frozen
Molemmat levyt nostavat pintaan samat jutut kuin Moonspellin Wolfheart.

Stratovarius: Visions
Kesä 1997. Metsä ja kesämökki. Se oli silloin kun kaikki oli vielä hyvin, joten pidän tästä levystä vieläkin valtavasti, vaikka muut tämän bändin tuottamukset ovatkin nykyään mielestäni vähän höttöä.

Stratovarius: Destiny
Syksy ja talvi 1999. Kun maailma hajosi kappaleiksi. Kyyneleet, joita ei saanut itkeä, ja viha, jota ei saanut tuoda esille. Piirtelin iskän luona viikonloppuisin dinosauruksia ja demoneita ja kuuntelin musiikkia ja kirjoitin tuskan ulos itsestäni.

Stratovarius: Episode
Istuin lapsuudenkotini ikkunalaudalla, katselin ulos kesäiltaan ja kirjoittelin päiväkirjaani tätä levyä kuunnellen. Oma rauha. Tunne siitä, että maailmassa on kiehtovaa salaperäisyyttä.

Summoning: Oath Bound
Se matka, kun viimein palasin pohjoisesta päin kotikaupunkiini. Olin asunut vuoden ajan Karstulassa ja melkein tullut hulluksi siellä. Kuuntelin tätä levyä muuton aikoihin.

Summoning: Stronghold
Kesä 2000 ja yölliset autoajelut JA:n kanssa. Kuuntelimme autossa aina tätä levyä sekä Theatre of Tragedya. Pääsin aina äitiä karkuun niillä reissuilla.

Symphony X: Twilight in Olympus
HK, joka sittemmin katosi jälkiä jättämättä. Yläaste: 8. luokka.

Theatre of Tragedy: Velvet Darkness They Fear
Sama kuin Summoningin Stronghold.

Therion: Theli / Vovin
Se aika, kun tapasin nykyisen mieheni.

***

Eiköhän siinä ollut tarpeeksi… Ei jaksa enempää.

Teininä tuli purettua henkistä pahaa oloa omaan itseen ihan konkreettisesti. Taisin siitä jo joskus aikaisemmassa postauksessa kertoakin: viiltelin käsieni ihoa vaikka sun millä ja sitten revin ruvet auki. Kynsienvierustat pureskelin rikki ja revin kynsitikkuja pois niin että verta vuoti. Koskaan en viiltänyt syvään: tiesin, ettei äiti saisi nähdä jälkiä.

Se oli tietynlaista avun huutamista. Epätoivoista, mutta avun huutamista silti. Kai sitä jotenkin ajatteli, että pakko purkaa vihaa itseensä, kun ei sille ole muutakaan kohdetta. Koulussa toivoin, että joku olisi huomannut jäljet ja kysynyt, mikä on hätänä. Jotkut kaverit huomasivatkin. Heidän reaktionsa eivät vain olleet sitä mitä olisin tarvinnut. Ja äidin reaktio oli vielä pahempi.

Itse asiassa en muista yhtäkään sellaista kertaa, että äiti olisi nähnyt minun repineen käsiäni. Alitajuisesti sitä vain tiesi - tai sitten luuli - että jos hän olisi nähnyt jäljet, hän olisi saanut hysteriakohtauksen ja ruvennut sättimään ja syyllistämään minua ja lopuksi todennut, että minun on parempi olla tekemättä moista enää ikinä, jos haluan elää saman katon alla hänen kanssaan.

Ehkä kaikista pahin asia, mitä viiltelijälle voi sanoa, on kieltää häntä viiltelemästä. Yhtä paha on tuomita koko touhu ja pitää sitä heikkouden merkkinä tai jonakin merkillisenä teinien angstaamisena. Kumpikin suhtautumistapa vain ruokkii sitä itsevihaa ja -inhoa, mikä useimmiten löytyy viiltelemisen pohjalta.

Amerikan intiaanien parissa oli tapana viilellä kehoonsa haavoja suruaikana. Suruaika tarkoitti siis sitä, että joku läheinen, yleensä aviopuoliso, on kuollut. Heidän keskuudessaan leikattiin myös hiukset surun merkiksi. Uusi ilmiö tämä ei siis ole.

Mitä sitten pitäisi sanoa, jos näkee jonkun käsissä jälkiä? Ei yhtään mitään, jos jäljet ovat vanhoja. Mutta jos ne ovat tuoreita, kannattaa varovaisesti herättää keskustelua siitä, painaako tätä ihmistä jokin ja että onko hänellä hyvä olla. Minä ainakin aikoinaan kaipasin vain sitä, että joku olisi tullut kysymään, onko kaikki kunnossa. Olisin kyllä niihin aikoihin varmaan saanut raivarit ja haistatellut kyselijälle, mutta silti kaipasin sitä, että edes joku välittäisi.

Joistakin levyistä tai biiseistä nousee heti mieleen joku tietty tilanne, vuodenaika tai muisto. Tässä muistoja minun levyhyllystäni, aakkosjärjestyksessä.

Abigor: Orkblut - The Retaliation
Tämän levyn kuulin ekan kerran kesällä 2004 erään miespuolisen ystäväni luona ja ihastuin siihen saman tien. Pyysin levyn lainaan ja poltin sen itselleni. Näistä Abigorin biiseistä tulee aina mieleen sen kaverin kämppä, pieni, hämärä ja lumoavan blackmetallistimainen (terve vaan, mister, jos luet tätä ja tunnistat itsesi). Samaan kategoriaan menee myös Aborymin Kali Yuga Bizarre: aina vaan nousee mieleen se paikka.

Aborym: With No Human Intervention
Ristiriitainen levy. Toisaalta vihaan tätä lättyä - toisaalta pidän tästä helkkaristi. Johtunee siitä, että tätä kuunteli eksäni joskus vuonna 2003, ja tietyt biisit muistuttavat minua aina hänestä ja hänen idioottimaisuuksistaan. Mutta nimikkoraita on upea.

Agathodaimon: Higher Art of Rebellion
Joku sanoi joskus, että yleensä bändit onnistuvat mokaamaan kakkoslevynsä. Ainakin Agathodaimonin kohdalla se pitää paikkansa. Higher Art of Rebellion on täynnä musikaalisia mokia ja höttöbiisejä, mutta mukaan mahtuu myös muutama todellinen helmi (kuten nyt vaikka Tongue of Thorns, Body of Clay ja Glasul Artei Viitoare). Kuuntelin tätä levyä paljon vuonna 2000 ja 2001. Se oli sitä aikaa, kun iskä asui Järvenpäässä ja me kersat kävimme hänen luonaan viikonloppuina. Paskaa aikaa. Kauhea asunto. En mielelläni muistele sitä.

Alghazanth: Wreath of Thevetat
No tästä nousee tietenkin mieleen Alghan keikka Lutakossa vuosi sitten!

Amorphis: Tuonela
Kävimme Norjassa 1999: minä, siskot ja iskä. Kuuntelin tätä paljon siellä reissulla. Tästä tulee aina mieleen Norjan vuoristomaisemat ja se kun istuin auton takapenkillä korvalappustereot täysillä.

Arcana: Inner Pale Sun
Arcanan keikka Turussa syksyllä 2004. Turussa asuneen kaverin kämppä. Se porukka, jolla läksimme Klubille. Samettimekkoni, jonka helma laahasi maata ja johon meinasin kompastua koko ajan. Se oli hieno keikka… ja hieno porukka. Vähän ikävä joitakin niistä kavereista.

Bal-Sagoth: The Power Cosmic
Eka levy, jonka ostin levykaupasta BLACK/DEATH -osastolta. Muistan miettineeni sitä ostaessani, että mihinkähän tämä musiikkimaku tästä vielä johtaa. Äiti kun oli opettanut, että pahalle ei pidä antaa pikkusormea, tai se vie koko käden. No eipä minusta ole vielä saatananpalvojaa tullut.

Ääh. Lisää illemmalla, nyt ei ehdi enempää.

Kello on yhdeksän, joten enää ei nyt mikään hirveän aikainen aamu ole…

Tyttö nukkuu yleensä yhdeksään tai puoli kymmeneen. Tänä aamuna se heräsi jo seitsemältä, ja parku tietysti kantautui varmaan koko talon läpi. Sinnittelin puoli tuntia ja nousin lopulta katsomaan, mikä on hätänä. Siellähän se pikku-akka seisoi sängyssään ja huusi, kun tutti oli tipahtanut lattialle. Tökkäsin tutin likan suuhun ja painelin takaisin nukkumaan. Ja sitten en saanutkaan enää unta, koskapa mies jyrisi jälleen kerran kuin se jo mainittu moottorisaha. Että se ottaa minua pannuun. Se ottaa päähän ja vituttaa, vaikka järjellä ajateltuna tiedän, ettei hän voi sille mitään. Minä vaan olen niin pirun herkkä unieni suhteen. Jos minut herätetään kesken unien, voi olla helkkarin varma siitä, että olen äkäinen kuin pulloon lukittu ampiainen ainakin seuraavat puoli päivää.

Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Limbonic Artin Beneath the Burial Surface soi taustalla, vaikka - kummallista kyllä - minun tekee itse asiassa älyttömänä mieli kuunnella Soul Asylumia. Runaway Train, joka oli hitti joskus 90-luvulla, soi päässäni koko viime yön. Kuuntelin sitä joskus seiskaluokalla paljonkin. Se on semmoista leppoisaa rokkia, ja minä lukeudun enemmän musiikkimakuni puolesta gootteihin tai blackmetallisteihin, mutta olen silti säilyttänyt sen levyn, koska tykkään siitä. Ihan samalla tavalla kuin olen säilyttänyt Stratovariuksen Visionsin tai Meat Loafin Bat Out of Hell II:en (joilla molemmilla saisin vannoutuneen blackmetallistimieheni ehkä hyppäämään ulos ikkunasta). 12-vuotiaana kuunnelluista levyistä en onneksi ole säilyttänyt Apulantoja tai Rasmuksia. Mutta Helloweenit, pari Megadethia, Camelin kokoelma ja Dream Theaterit ovat hyllyssä vieläkin.

Mieletön miten repeilin kun lueskelin tuossa vanhoja päiväkirjojani. Niissä osaa olla niin sattuvia repäisyjä, varsinkin noissa yläasteen aikaisissa kirjoituksissa, ja paikoin myös ala-asteella rustatuissa teksteissä. Blogimaailmassa oli tästä samasta aiheesta vääntöä jo varmaan vuosi sitten, mutta nyt itse ajattelin ruveta samaan. Tässä parhaita bongauksia:

* Vuoden -95-96 päiväkirjassa (siis joskus 10-11 vanhana kirjoitettu) lukee kannessa isolla: TOP SECRET! Näemmä juuri opittu englantia…

"Vitsi, tänään on mun onnenpäivä! Xxx lainas mulle kynäänsä! Ehkä se sittenkin tykkää musta…"
(1995: 11-vuotiaana. Halvat on huvit…)

"Voi perse miten mä inhoonkaan vanhempia! Siis ne on nii paskamaisia kun olla voi! — Voi että mä haluisin muuttaa omaa kotii! (Tai edes karata)"
(1996: 11-vuotiaana. Varhaismurkkuiän uhmaa…)

"Kyllä se XXX on sit söpö ja ihan hassu, mut sitä mä en usko, et se syö kerralla 27 koulun perunaa."
(1996: 12-vuotiaana)

"Neulominen on tylsää. Pitäis neuloo lapaset. Ja hitto mä mitään lapasii neulon. Pakko. Vittu."
(1996: 12-vuotiaana)

"Kivahan tälle kirjalle on puhuu. Mä oon varmaan tulossa hulluks. No, ei tarvii tulla ku mä oon jo…"
(1997: 13-vuotiaana.)

"Tuleeko musta ysillä joku saatananpalvoja?"
(1997: 13-vuotiaana. Ei nyt ihan saatananpalvoja kuitenkaan…)

"Voi vittu! Iskä niinku määrää mitä mä laitan päälleni. Se ei tajuu etten mä haluu pitää niitä uusii mustia farkkuja ennenkun ne on vähän kulunu. Sit kun mä oon iso niin kukaan ei kyllä salettiin tuu vittuileen tai määräileen!"
(1997: 13-vuotiaana. Ihanaa teiniuhmaa.)

"Voi kun se XX hymyilis mulle edes kerran… mä varmaan pyörtyisin. Tai valahtasin ihan tomaatin värisex."
(1997: 13-vuotiaana. Sekaisin eräästä samaa koulua käyvästä pojasta…)

"L oli täällä ja mä kysyin siltä että miten mä voisin kiinnittää XX:n huomion. Se sit ehotti että mun pitäis alkaa vaan moikkailla sille… Voi eei… Sit se kuulemma alkais ihmetellä että miks mä sille moikkaan ja tajuais lopulta ja alkais moikata mullekin. Sit me vaan aina moikkailtas toisille eikä edes tiedettäis toistemme nimiä."
(1997:13-vuotiaana. Mielikuvitus lentää.)

"No joo mut musta tulee varmaan enemmänki rytmikitaristi. Siis semmonen rämpyti rämpyti eikä semmonen tilulilutililii. Tajusitko? Hyvä, mä kun en tajunnu."
(1997: 13-vuotiaana. Reps)

"Mä kävelin XX:n [silloinen ihastus] ohi ja yritin olla vilkasematta siihen päin. No vilkasin kuitenkin. Ja mua häiritsi kauheesti, kun sekin katto mua kauheen pitkään. Mä istuin sit lattialle parin metrin päähän siitä. Sitä paitsi mulla oli makaroonilaatikkoo kengänpohjassa."
(1997: 13-vuotiaana. Loistava loppukaneetti!)

"Nii, ja hyvää muistiakin tietty tarvitaan kitaransoitossa. Olishan se aika kumma, jos keikalla kitaristi jäis yhtäkkiä miettimään, että olikos tää nyt A vai Am…"
(1997: 13-vuotiaana)

"Sitä paitsi XX [senaikainen ihastus] on repiny farkkunsa auki kummastakin polvesta. Repis vielä perseestäkin."
(1998: 14-vuotiaana)

Harmi kyllä, ne olivat siinä. Myöhemmissä päiväkirjoissa ei ole mitään yhtä hauskaa tai repäisevää. Lienen tylsistynyt vanhetessani.

Olen kuullut, että jos joutuu pitkän aikaa patoamaan jonkun voimakkaan tunteen (no kuten nyt vaikka vihan, yllätys), se alkaa pikkuhiljaa näivettää muutakin tunne-elämää. Että tavallaan mitään yksittäistä tunnetta ei voi tukahduttaa ilman että tappaa samalla hitaasti kaikki muutkin tunteensa. Tai en minä tappamisesta tiedä, mutta ainakin jäädyttää.

Joskus tulee aikoja, kun tunnen jotain. Tavallaan kaikki tunteet ovat ohimeneviä. Enimmän osan ajasta olen vain typerän turtunut ja tunteeton. Tätäkään kirjoittaessani en tunne yhtään mitään. Olen niin väsynyt vihaamaan ja katumaan ja rakastamaan ja toivomaan. Toisinaan joku tunne puskee voimakkaasti pintaan kuin pilvien takaa pilkahtava aurinko, mutta sitten hetken perästä kaikki on taas sitä samaa vanhaa harmaata sumua. Mikään ei tunnu miltään. Tai siis sanotaan ennemmin niin, että hyvin harva asia herättää jonkinlaisia tunteita.

Ai että olenko huolissani? No totta hemmetissä olen. Tai siis olisin, jos jaksaisin. Tätä nykyä minun tekee lähinnä vain mieli istua sivussa kaikesta maailmasta ja tuijottaa apaattisena seinää. That’s it. Täydellinen tyytyväisyys seuraa silkasta paikallaan istumisesta ja seinän tuijottamisesta. Voisin tehdä sitä samaa monta tuntia. Melko normaalia, vai?

Mutta, palatakseni siihen vihan tukahduttamiseen: en oikein tiedä olenko koskaan joutunut sananmukaisesti tukahduttamaan sitä. En ikinä ole ruvennut hymistelemään, kun sisällä kiehuu. Olen aina purkanut vihan jotenkin. Teini-iästä lähtien lähinnä mököttämällä. Olen vain miettinyt, että jos se ei ole oikea tapa. Sekin on kai tavallaan vihan tukahduttamista, se mököttäminen, kun ei voi eikä saa huutaa - eikä edes sanoa - ääneen miltä tuntuu.

Ääh. Ajatukset karkaavat taas. On tämäkin, saamari! Teininä kykenin kirjoittamaan monisataasivuisia romaaneita, joissa ajatus ei katkennut kertaakaan, ja nyt en saa kasaan enää edes yhtä tuhannen sanan mittaista blogikirjoitusta harhautumatta koko ajan sivupoluille. Mikähän ihmeen varhainen dementia minua vaivaa? Rupeaa vituttamaan koko homma. Haluaisin niin kyetä kaikkeen, mutta kun jaksu ei riitä. Pitäkää tunkkinne, saatana.

Niin, siitä tunteiden jäädyttämisestä: osaan tehdä sen jos haluan. Jos pistän sen tietyn vaihteen silmään, en tunne yhtään mitään. Mutta kertoisiko joku, miten voisin tietoisesti alkaa tuntea?

(Kuka tunnistaa otsikon sanat? Mikä biisi?)

Onko muita "kropalla kapinoijia"?

Tämä on varsin eriskummallinen ilmiö. Ja melko tuhoisa tapa osoittaa vihamielisyyttä. Mutta no can do, kun sen on kerran oppinut niin sitten se istuu minussa kuin tatti, eikä siitä pääse eroon sormia napsauttamalla.

Olin kuulemma lapsena semmoinen, että kun joku asia ei mennyt mieleni mukaan, rupesin räyhäämään. Eli siis: purin kiukun ulospäin ja osoitin suuttumukseni hyvin voimakkaasti. Tämä on se terve tapa, kunhan sitä vähän jalostetaan, niin ettei kanssaihmisten pidä koko ajan kulkea varpaillaan ja pelätä seuraavaa kohtausta.

Joskus varhaisteini-iässä juttu keikahti sitten toisinpäin. Itse asiassa ihan päälaelleen. Aloin yhä enemmän osoittaa vihaani niin, että käänsin sen itseeni. Rääkkäsin itseäni, mökötin ja pakotin sillä tavalla toiset kitumaan sisäisesti: "Katso nyt mitä teit, eikö tunnu viheläisen pahalta, kun minusta tuntuu tältä / kun minä teen näin." En oikein tiedä mikä sen käänsi. Kenties se, että opin hiljalleen vanhempieni tavan ilmaista negatiivisia tunteita. Meillä oli periaate, että mitään ei sanottu ääneen; kaikki nieltiin ja sitten mökötettiin. Ei ihme, että minäkin sisäistin sen.

Teininä sitten rupesinkin kapinoimaan näläntunteella ja itseni repimisellä. Purin huulet verille, revin käsivarsia lyijytäytekynällä, klemmarilla, hakaneulalla ja veitsillä (tykkäsin repiä, en niinkään viiltää) ja kaivoin ruvet haavoista. Paastosin aina koko koulupäivän. En muista koko yläasteen ajalta kuin pari kertaa kun kävin syömässä. Siinä yhden-kahden aikaan päivällä nälkä oli aina pahimmillaan. Minulla oli tapana istua välitunnit rappukäytävässä, kuunnella Moonspellin Wolfheartia ja tuijottaa ikkunasta ulos kuin kuollut. Joskus piirtelin vihkooni verisiä, raakoja kuvia. Opin sietämään nälkää ja nautin siitä kivusta ja siitä, kun se aikansa raivottuaan katosi ja toi tilalleen hyvän olon. Minä olin voittanut. Hallitsin kehoani.

En koskaan ollut anorektikko. En ikinä ole laihduttanut tietoisesti, enkä tarkkaile sairaalloisesti painoani tai sitä, mitä pistän suuhuni. (Enemmän olen vaarallisen välinpitämätön ruokavalioni suhteen.) Mutta 8. ja 9. luokalla olin laiha kuin tikku ja tukkani rupesi lähtemään päästä. On mielenkiintoista katsoa ensin 8. luokan kuvaa, jossa minulla on pitkä, paksu tukka puoleen selkään, ja sitten 9. luokan kuvaa, jossa tukkani on hapertunut latvoista ja on eloton ja kiilloton, tuskin puolia siitä mitä se oli vuosi aikaisemmin. Silloin, kun olin masennuksen pohjasyövereissä, söin about kaksi leipäpalasta päivässä. Siinä vaiheessa elimistöni meinasi lyödä hanskat tiskiin. Siitä seurasi kaikenlaista vähemmän mukavaa oiretta, joista jatkuvat vatsakrampit eivät edes olleet pahin. Nyt olen saanut tukkani ja kiloni takaisin ja näytän melko terveeltä, mutta se vaati sen, että rupesin syömään kunnolla. Vaikeaa se on edelleenkin, juuri tuon ruumiin kiduttamisen periaatteen vuoksi.

Vieläkin minä kapinoin ja uhoan ensimmäiseksi sillä, että kieltäydyn puhumasta. Toisekseen sillä, että kieltäydyn syömästä. Käännän sisäänpäin vihani, jonka pitäisi suuntautua ulospäin, minusta poispäin. Ai niin, ja kun olen oikein raivoissani, en suinkaan näytä sitä ulospäin - vaan rupean repimään ihoani. Pakotan muut katumaan sanojaan ja/tai tekojaan sillä, että kidutan itseäni fyysisesti. Näytän ihan konkreettisesti, miten minuun sattuu.

Odotan sitä päivää, että uskallan huutaa jollekulle päin naamaa. Se voisi olla vaihteeksi terveellisempää.

Viime päivät (viikot? kuukaudet?) minua on vaivannut älytön väsymys, joka ei tahdo lievittyä edes nukkumalla. Toissayönä nukuin päälle 9 tuntia ja viime yönä jotain 10 tuntia, mutta silti en herättyäni tahdo päästä sängystä ylös. En tahdo jaksaa seistä, en kävellä, enkä varsinkaan lähteä kotoa mihinkään. Jos nousen liian nopeasti ylös, minua huimaa ja näen pilkkuja ja silmissä sumenee. Eilen silmissäni sumeni jo kun vain seisoin paikallani.

Eilen sitten tajusin, mistä todennäköisesti on kyse. Olisihan minun pitänyt se aikaisemminkin hoksata. Kärsin samanlaisista oireista raskaana ollessani, ja silloin minulla oli paha anemia. Hemoglobiini oli yhdessä vaiheessa 94, kun se aikaisemmin oli ollut 125-135 välillä. Ei ihme, että vähän heikotti.

Niinpä rupesin syömään rautalääkkeitä uudestaan. Spartocinea naamaan vain. Päätin syödä niitä pari päivässä, vaikka teenkin vähän tyhmästi, kun en ole käynyt edes mittauttamassa veriarvojani vielä. Mutta mitäs sen on väliä? Kyllä minä nämä oireet tunnistan. Enkä minä nyt niitä tabletteja meinannut listakaupalla alkaa kiskoa. Ja sitä paitsi, tänään pääni on paljon selkeämpi ja minulla tuntuu riittävän energiaakin nousta tuolilta ylös, toisin kuin vielä eilen. Olen tähän mennessä syönyt jo 3 rautatablettia ja olo tuntuu jo paremmalta.

Hetken aikaa jo ihmettelin, että mistä ihmeestä hemoglobiinini olisi yhtäkkiä voinut tipahtaa niin radikaalisti kuin mitä oloni viestittää, mutta vähän aikaa pohdittuani asiaa tajusin senkin. Joku sanoi minulle, että synnytyksen jälkeen kuukautiskivut lieventyvät ja vuodotkin todennäköisesti vähenevät. Paskat! Minulla molemmat ovat vain kääntäneet nappulaa kaakkoon, ja tahti senkun kiihtyy vuosi vuodelta. Olen nykyään paljon kipeämpi menkkojen aikaan ja vuodan kuin seula, kun vertaa vaikka siihen mitä se oli vielä viisikin vuotta sitten. Endometrioosi? Ehkä. Sitä menee kyllä suvussa. Mutta en halua mennä tutkimuksiin ennen kuin on ihan pakko. Jos ei kurkkaa sängyn alle, ei tarvitse nähdä mörköä.

Toissapäivänä sain taas hassun flashbackin. Muistin yhtäkkiä, että kun minä ja isosiskoni olimme pieniä, iskällä oli tapana piirtää meille tikku-ukkoja. Hän piirsi kolmiulotteisia kirjaimia ja laittoi pienet tikku-ukot kiipeämään vuoren kokoisia kirjaimia ylös ja alas tikkaiden ja köysien avulla. Sitä oli tosi hauskaa katsella.

Tuossa äskettäin huhuilin kissaa ja totesin, että se oli hävinnyt. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Etsimme kämpän läpi: kolusimme keittiön, pengoimme vaatehuoneen ja liinavaate- ja vaatekaapit, vilkaisimme sängyn alle, katsoimme petauspatjan alta ja parvekkeelta ja stereotason takaa ja akvaariopöydän liinan alta. Ei kissaa. Etsintämme tuotti tulosta vasta, kun mies tajusi penkaista eteisen ulkovaatekaappia vähän paremmin. Sieltähän Peto putkahti. Se näytti ärtyneeltä siitä, että sen kauneusunia tällä tavoin häirittiin, ja poistui niskojaan nakellen vessaan torkkumaan. En tiedä kauanko se oli kököttänyt kaapissa. Luultavasti se oli kuitenkin mennyt sinne itse, sillä kaapin ovi jää helposti auki.

Selkääni pitkin juoksee jatkuvasti epämiellyttävä jono kylmiä väreitä. Käteni ovat kuin jääpalikat ja päässäni surisee. Vatsaakin jomottaa. Olen kai tulossa kipeäksi. Se se olisikin uutinen, sillä en yleensä ikinä ole kipeänä. Toisaalta toivon oikein kunnon kuumetautia, sillä sitten saisin vetää lonkkaa ja lojua punkassa ihan luvan kanssa.

Likka on oppinut nousemaan tukea vasten istumaan ja polvilleen. Tänään se seistä könötti ekaa kertaa sängyssään päiväunien jälkeen: se oli noussut ihan itse sängynlaitaa vasten, puristi reunaa rystyset valkoisina ja näytti enemmän kuin ällistyneeltä tilanteestaan. Huoh. Tämä nyt sitten tietää sitä, että seuraava kuukausi tai pari ollaan hyvin kärttyisiä puolin ja toisin, kun toinen tahtoisi liikkua muttei vielä ihan osaa ja toinen ei jaksaisi millään kuunnella sitä kiukuttelua.

Olen tässä viime päivät kitunut ihmeellisen pakkomielteen kourissa. Yläasteella ja lukiossa tunsin erään kaverin, joka sittemmin katosi elämästäni. Tapailimme silloin tällöin, mailailimme paljon ja olimme (ainakin minun mielestäni) hyviäkin ystäviä. Sitten hän lakkasi yhtäkkiä vastailemasta sähköposteihin. Minä tietysti huolestuin siitä, sillä hän oli aikaisemmin ollut vähän itsetuhoista lajia. En ole kuullut hänestä mitään seitsemään vuoteen. Ja viikko sitten, päng - muistin hänet yhtäkkiä kuin salama olisi iskenyt päähäni. Mitähän hänelle kuuluu? Onkohan hän elossakaan enää? Hitto kun haluaisin tietää. Minulle on muutenkin viime aikoina tullut hirveästi takaumia seitsemän, kahdeksan vuoden takaa. Pari vanhaa lukiokaveria ovat ottaneet yhteyttä. Hassua.

Kun selailin tytölle tuotuja vaatelahjoituksia, tuli mieleeni muistella, miten olivat minun vaateasiani lapsuudessa. Eka asia, jonka muistin, oli äidin ääni jostain kaukaa: "Sulle ei sitten ikinä kelpaa mikään!" Se ei kai ole kovin hyvä muisto, mutta nykyään sille saattaa jo naureskella.

Kun olin alle kahdentoista vanha, minulle oli äärimmäisen vaikea katsella uusia vaatteita. Vaatteet eivät oikeastaan kiinnostaneet minua millään lailla. Samaan aikaan, kun luokkakaverini näkivät tuhottomasti vaivaa pukeakseen päälle juuri oikean sävyiset vaatteet ja näyttääkseen niissä hyvältä, minä kuljin lähinnä niissä vanhoissa rötkyissä, jotka tuntuivat kivoilta päällä. Ehdoton vaatteen kriteeri oli myöskin, että se kesti päivittäiset metsässä rymyämiset ja nurmikolla kieriskelemiset eikä tarttunut joka oksaan, kun juoksentelin pitkin maita ja mantuja. Lisäksi inhosin suurinta osaa muodissa olevista vaatteista, koska ne tuntuivat hankalilta, puristivat, kiristivät, hankasivat tai ahdistivat (minulla on näemmä ollut yliaktiivinen tuntoaisti jo pentuna). En vieläkään ymmärrä ihmisiä, jotka pitävät sukkahousuja joka päivä, stringeistä puhumattakaan. Miten he pystyvät?

Koska en joskus kymmenen vanhana olisi millään halunnut vaihtaa mukavan lököttäviä ja kuluneita vaatteitani uusiin jäykkiin asusteisiin, vaatekauppojen kierto minun kanssani oli äidille yhtä tuskaa. Minua ei kiinnostanut itse katsella vaatteita, ja 99% äidin ehdottamista vaatteista oli mielestäni ihan kamalia. Ja ne, jotka kiinnostivat minua, olivat äidin mielestä liian poikamaisia. Moni kauppareissu päättyikin tuohon hyvin muistamaani tuskastuneeseen huudahdukseen: "Sulle ei kelpaa mikään!"

Nyt, kun tarkemmin pohdin sitä aikakautta, olen alkanut miettiä, että syy on kenties syvemmällä kuin siinä, että olin liian vaatelias. Koska se oli pahinta koulukiusaamisen aikaa, en kenties uskaltanut pukeutua uusiin kuteisiin. Koulussa ne olisi kuitenkin huomattu ja sitten olisi alkanut milloin minkäkinlainen nälviminen. Jos en saisikaan kuulla näyttäväni vähän pöntöltä, niin jollakin luokan suositummalla tytöllä oli taatusti samanlainen uusi paita kuin minulla, ja sitten olinkin jo matkija. "Matkija" oli suunnilleen pahin kohtalo, jollaisen ei-suosittu tyttö voi saada osakseen: onhan hän jo valmiiksi luokan epäsuosiossa, ja yrittää mokoma sitten vielä kivuta arvoasteikossa ylemmäs matkimalla suositumpia tyttöjä. Anteeksiantamaton rikos. Niin, ja tämä titteli lätkäistiin siis siitäkin huolimatta, ettei uhrilla todellakaan ollut harmainta aavistusta siitä, että luokan parhaimmistoon kuuluvalla likalla oli samanlainen paita kuin se jonka äiti oli ostanut hänelle eilen.

Niin. Ehkä siinä oli asian ydin. Ehkä en vielä silloin muodostanut omaa tyyliä, koska pelkäsin, että minua pilkattaisiin. Yritin sulautua seinätapettiin, koska se oli siihen aikaan ainoa puolustautumiskeinoni nälvimistä vastaan.

Sitten neljätoistavuotiaana alkoikin se mustien vaatteiden taival, joka ei vieläkään ole päättynyt. Se on sinänsä aika mielenkiintoinen ilmiö, melkein kuin omaehtoinen sokkihoito: ujo henkilö, joka pelkää yli kaiken että ihmiset kiinnittävät häneen huomiota, alkaa yhtäkkiä tuoda itseään esille poikkeavalla vaatetuksella - jolloin kaikki varmasti tuijottavat. Se toimi. Enää ei ujostuta.

Ja nykyään tuntuu, että jotain on pielessä, jos kukaan ei tuijota minua kadulla.