Viime yön unessani osasin ajaa autolla. Yleensä unissani autolla ajamiseni on vähän mitä sattuu, tyyliin että en todellakaan osaa ajaa, mutta auto silti menee eteenpäin jotenkin ihmeen kaupalla ja minä vaan yritän pitää sen tiellä. Mutta tällä kertaa osasin käynnistää Mazdan (joku oli murtautunut sinne ja yrittänyt käynnistää sitä hakaneulalla, hah hah) ja ajaa sillä aika hyvin. Mitä nyt vaihteet vähän rutisivat. Ajelin lapsuudenkotini maisemissa ja katselin miten paikka oli muuttunut.

Samassa unessa akvaarioni kuoli. Kasvit kuihtuivat, vesi mätäni, kalat kuolivat. Olin juuri ostanut uusia loisto- ja tiikeribarbeja, ja ne rupesivat yksi kerrallaan uimaan kyljellään ja sitten selällään. Ihmettelin asiaa suureen ääneen. En käsittänyt, mitä tein väärin, kun vaihdoin veden ihan asianmukaisesti kerran viikossa, ruokin kaloja ja lannoitin kasveja. Silti ne kuolivat. Olen nähnyt tosi paljon unia, joissa akvaarioni kuolee tai levääntyy. Mitähän ne merkitsevät? Jonkinlaista pelkoa sielunmaiseman kuihtumisesta?

Tänä aamuna otin vaan puolitoista tablettia tyroksiinia. Väsyttää. Mutta eipä enää sydän hakkaa miten sattuu.

Näin viime yönä taas unta - poneista. Menin johonkin antiikkiliikkeeseen, jossa oli myytävänä myös muutama poni. Siellä oli ainakin valkoinen Tootsie ja pari Rainbow-ponia, ja ne kaikki olivat ihan järkyttävän likaisia ja takkutukkaisia ja aivan hirveän hintaisia. Tootsien hintalapussa luki kiemuraisin, käsin kirjoitetuin kirjaimin 63 euroa. Muut ponit olivat samaa luokkaa. No minä tuijotin poneja aikani enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Lopulta menin tiskille sen rähjäisen Tootsien kanssa ja sanoin myyjälle, että kuules… sinä et ikinä saa tätä myytyä tällä hinnalla. Jatkoin, että minä olen keräillyt My Little Ponyja useamman vuoden ja tiedän että tämän konin hinta on keräilijäpiirissä viidestä kymmeneen euroon, ja tässä kunnossa tämä on tuskin muutaman euron arvoinen. Ihme ja kumma, myyjä näytti kiinnostuneelta eikä nauranut minua pihalle liikkeestään.

Sitten autouutisiin. Olemme vakavasti harkinneet vaihtaa autoa. Ei sillä että kykenisimme uutta ostamaan vieläkään, mutta olisi ehkä fiksua vaihtaa vähän uudempaan ennen kuin tuo Maksalaatikko sanoo lopullisesti sopimuksen irti. Toissapäivänä siitä levisi starttimoottori lopullisesti. Kävimme kiertelemässä keskustassa ja lähtiessämme huomasimme, ettei Mazda käynnisty avaimesta sen pahemmin kuin solenoidin koputtelemisestakaan. Jouduimme sitten työntämään sen käyntiin parkkihallissa muutaman avuliaan paikalle sattuneen naisen kanssa.

Lankomies sai onneksi tilattua autoomme uuden starttimoottorin ja vieläpä harvinaisen huokeaan hintaan. Eilen kävimme hänen luonaan asentamassa sen paikalleen, siis tietysti sen jälkeen kun Mazda oli yrittänyt viimeistä kertaa pelastaa nahkansa lähtemällä ihan nätisti käyntiin avaimella. Nyt se taas pelaa, ainakin vähän aikaa. Mikähän siitä seuraavaksi hajoaa?

No kuitenkin, kiikarissa olisi nyt toinen Mazda. Vähän pienempi ja uudempi tällä kertaa. Minä en hitto vie tahdo enää mitään Mazdaa, mutta pakko se kai on ottaa, kun ei muutakaan ole nyt mahdollista tähän hätään saada. Minä tahdon seiskakolmosen Taunuksen!

Näin viime yönä ehkä noin 200. akvaariokatastrofiuneni. Sain uusia kaloja akvaariooni; joukossa oli isoja komistuksia, kuten tulipuikkokala, ja sitten tavallisempia, kuten lisää leväbarbeja, keltabarbeja yms. Ja sitten hoksasin, että akvaario vuotaa ja vedenpinta alenee kovaa vauhtia! Ryntäsin tarkastelemaan, mistä oli kyse. Joku oli työntänyt akvaarion styroksialuseen nauloja, ja ne olivat rikkoneet lasin jännitteen ja saaneet aikaan vuotavia halkeamia. Huusin äidille minkä keuhkoista lähti, ja me rupesimme yhdessä tyhjentämään akvaariota.

Aamuyön unessa sain tilaisuuden lähteä pienlentokoneen kyytiin. Epäröin, mutta suostuin. Ajoimme autolla pikkuiselle lentokentälle, ja eteemme laskeutui - helikopteri. Se olikin kumma helikopteri: sen lavat kääntyivät pystysuuntaan ja vaakasuuntaan aina tarpeen mukaan, joskaan en kyllä nyt herättyäni parhaalla taidollanikaan ymmärrä, miten semmoinen aparaatti ylipäätään pysyi ilmassa. Minä epäröin vielä kopterin ovella, kun muut kiipesivät kyytiin. Kyselin kaikenlaista: miten korkealla lennetään, miten kauan, mihin, mitäs teen jos minua alkaa oksettaa. (Sain ohjeet, että oksenna jalkatilaan. ) Mielessäni välkkyi kuvia siitä, miten koko kopteri saisi moottorivian ja tippuisi järveen ja me hukkuisimme kaikki.

Sitten kuitenkin lähdin matkaan. Paskat, kerranhan täällä vaan eletään. Helikopteri nousi sulavasti ilmaan ja lensi pois, ja hämmästykseni oli suuri, kun lensimme kaupungin katujen yllä pujotellen rakennusten lomitse. Pelkäsin koko ajan, että kopterin lavat iskevät seiniin ja tipahdamme alas. Lentäminen oli silti ihanaa.

Ja sitten jossain vaiheessa putosimme sinne järveen. En muista putousta, mutta muistan sen, miten minä ja joku kyydissä ollut nainen kahlasimme rantaan ja rämmimme läpimärkinä hänen kotiinsa, joka oli lähellä. Siellä sitten koitimme keksiä, miten pääsisimme takaisin Helsinkiin, jossa laukkumme ja lompakkomme sun muut tärkeät tavarat odottelivat hotellihuoneessa. Olimme pudonneet jonnekin tyyliin Tampereelle.

Siinä se… en muista enempää. 

Unessani maailma oli tullut käännekohtaan. Ihmiskunta oli tuhoutumassa. Suurin osa ihmisistä oli kuollut johonkin tautiin, ja kotikaupunkini asukkaat keräsivät tavaroitaan ja pakenivat kuka minnekin. Rakennusten raunioissa lymysi jengejä, jotka ammuskelivat ketä sattuu. Turvallisinta oli metsässä. Minä ryhmityin muutaman ihmisen kanssa pieneksi laumaksi ja lähdin taivaltamaan pois kaupungista yön turvin. Kaupungit olivat hyvin vaarallisia paikkoja.

Myöhemmin samassa unessa makasin tummalla niityllä öisen taivaan alla. Olin yksin - näennäisesti - enkä kuitenkaan ollut. Jokin näkymätön oli kanssani, vierelläni. Kuutamon hopeoimat pilvet liikkuivat hiljalleen ylläni. Pilvistä muodostui äkkiä valtava harmaasusi, jonka silmät olivat tähtiä välkkyvät mustat aukot ja jonka kuono oli rypyssä niin että hopeaiset hampaat näkyivät. Katselin, kun se laukkasi äänettömästi ylitseni taivaan mustaa kaarta pitkin. Se huomasi minut ja vilkaisi minuun, mutta jätti minut rauhaan.

Mikä tuokin mieleeni biisinpätkän Liar of Golgothalta…

On the top of the frozen hill
It appeared in all Its might,
clouded by the particles It had risen from,
summoning the ghosts from Its gaseous body

F’taghn, Beast of a thousand souls,
ancient dweller of the Siberian landscapes,
feared by the lonely men
sleeping restlessly in Its domain
Its four eyes watched the four horizons of the earth,
scanning for a prey to be fetched by
the materialised ghostly wolf clan…

Edellisen postauksen salasanan saa kysymällä. En aio enää aukaista sitä julkisesti.

Blogini oli muutaman päivän kaaduksissa. Syy oli Blogsomen, tai tarkemmin sanottuna sen Blogsomen serverin, joka sai päähänsä hajottaa kovalevyn, jolla minunkin blogini sijaitsi. Olin tainnut postata vielä yhden kirjoituksen Nostalgiaa-jutun jälkeen, mutta en ole varma. Joka tapauksessa se on hävinnyt, mikäli sitä oli koskaan olemassakaan.

Täällä on ollut hirveä helle viimeiset pari päivää. Lämpötila on ollut ulkona noin kolmekymmentä ja sisällä tietyissä huoneissa (kuten nyt minun huoneessani) lähemmäs 40. Ulkona en ole viitsinyt käydä ennen neljää iltapäivällä, kun kova helle ja auringonpaiste tekevät minulle nykyään aina migreenin. Muuten on kyllä tullut ulkoiltua paljonkin. Pyörän kanssa tai ilman.

Eilen sitten alkoivat sateet täälläkin päin, ja taas yksi hellekausi päättyi luojan kiitos siihen. Täällä ukkosti illan mittaan rajustikin. Harmi vaan, että missattiin salamat ja kaatosade, koska oltiin juuri siihen aikaan anoppilassa 40 kilometrin päässä - ja siellä ainoa ukkosen merkki oli jostakin kaukaa kuuluva jyrinä. Rakastan ukkosta. Olen aina rakastanut.

Ostin muuten muratin tuossa viikko sitten. Arvelin pystyväni pitämään sen tällä kertaa hengissä kauemmin kuin viikon, mutta erehdyin. Se on kuolemassa jo nyt. En tajua miksi kaikki muratit kuolevat aina minun käsissäni. Rönsylilja on ainoa huonekasvi, jonka saan pidettyä hengissä, mutta sitä on varmaan mahdoton tappaa. Minun yksilöni ei kuollut edes Pedon hortonomikokeiluista joskus viisi vuotta sitten, vaikka kasvista jäi jäljelle vain kaksi ehjää lehteä. Nykyään se kukoistaa ja tekee jopa poikasia. Vai versojako ne ovat?

Sitten unikuulumisiin. Viime yön uneni oli sekä huvittava että vähän karmiva. Oli talvi-ilta, olin kävelemässä kotiin päin, ja minulla oli pitkä musta talvitakkini ja korkeakorkoiset saappaat. Tulin sisälle (unessani kotini oli jossakin autotallia muistuttavassa kellarissa) ja yritin riisua kenkiäni. Sain ne pois, mutta sitten, kun lähdin kävelemään, huomasin, että minulla olikin vielä kenkä oikeassa jalassa. Pysähdyin ja otin sen pois. Lähdin uudelleen kävelemään, ja nyt minulle olikin jäänyt kenkä vasempaan jalkaan. Toistin operaation monta kertaa: otin kengän pois ja yritin kävellä eteenpäin, mutta aina toiseen jalkaan jäi kenkä. Lopulta hermostuin ja puin toisenkin kengän jalkaan. Sitten ei ollut mitään ongelmaa, paitsi että jalkani olivat väsyneet korkeakorkoisilla kengillä kävelystä. Olisin halunnut riisua kengät pois, mutten voinut kävellä kenkä vain toisessa jalassa, enkä saanut molempia kenkiä pois. Mitähän tuosta voisi päätellä? Jonkinlainen valheellinen ego käymässä raskaaksi, mutta sitä ei voi riisuakaan, kun sitten on niin hankalaa?

Miksi ihmeessä näin nykyään aina sellaisia unia, joissa yritän epätoivoisesti pelastaa omaisuuttani samalla kun jonkinlainen tuho (maailmanloppu, tulivuorenpurkaus, tulva, maanjäristys, tulipalo, kaikki on koettu) lähestyy lähestymistään tai jo riehuu paikan päällä? Viime yönä olin jonkinlaisessa rannalle rakennetussa talossa, jossa oli laaja, kaunis ja viihtyisä kellarikerros. Sen kellarin katossa oli pieni ikkuna, joka avautui suoraan järven pohjaan, eli vesimassat lainehtivat siinä ikkunan päällä ja aurinko paistoi aaltojen läpi kellariin sisään. Kaunista. Mutta ei kauan: unessani ikkunaan tuli äkkiä särö, joka alkoi levitä. Tiesin, että nyt on hoppu, eli minun piti ehtiä kiskoa tavarat ja kissat (niitä oli monta) turvaan ennen kuin ikkuna hajoaa ja vesi hukuttaa koko kellarin alleen.

Rupesin huhkimaan. Säntäilin ympäri kellaria kuin päästään vialla oleva muurahainen, keräsin muovipusseihin vaatetta, koriste-esineitä ja My Little Ponyja (hupaisaa huomata mitä alitajunta arvostaa kaikista eniten vaaran uhatessa) ja raahasin pusseja ylös pitkin palotikkaita, jotka johtivat yläkertaan. Yläkerran puolella tavaraa otti vastaan muutama tuttuni, mutta en nyt kuollaksenikaan muista, ketkä. Joka tapauksessa yläkertaan portaista johtava pystysuuntainen käytävä oli niin kapea, että sain hädin tuskin tungettua itseni siitä läpi. Muistan miten kamppailin päästäkseni eteenpäin ja kielsin itseäni joutumasta paniikkiin, vaikka seinät puristuivat minua kohti joka puolelta. Olen aina kammonnut ahtaita paikkoja.

Lopuksi sain suurimman osan tavaroista vietyä yläkertaan sillä välin kun ikkuna ja katto päästivät aina vain uhkaavampia rusahduksia ja räsähdyksiä. Mutta sitten muistin, että hitto, siellä alhaallahan on vielä vaikka miten paljon kivoja vaatteita - toisissa huoneissa - ja kissoja! Niinpä laskeuduin uudestaan siihen mukavaan ja kauniiseen kellariin, joka oli hetken päästä tuhoutumassa. Kissoja juoksenteli siellä pitkin poikin, suurin osa niistä pentuja. Etsin Petoa niiden joukosta ja vein siinä sivussa yläkertaan niin monta kisua kuin kykenin. Kiertelin kaikki huoneet läpi, pengoin vaatekaapit hämärässä (valot olivat kai jo sammuneet) ja kokosin vaatteita niin paljon kuin jaksoin. Tuntui, että mitä enemmän tavaraa pelastin, sitä enemmän sitä ilmestyi tilalle. Ja niitä kissoja myös.

Jossain vaiheessa heräsin. Kello oli kymmenen aamulla.

Näinpä taas kerrassaan mielenkiintoista unta. Olin hankkinut papukaijan, tai itse asiassa tarkemmin sanottuna olin tuonut sen kellarista asuntoomme. Se oli harmaapapukaija. Vasta kun mies tuli kotiin, minulle tuli mieleen, että ai hitto, sillähän on astma ja se tukehtuu kuoliaaksi jos meillä on lintu. Minä sitten jouduin viemään sen ihanan papukaijan takaisin kellariin mistä se oli tullutkin.

Näen aina silloin tällöin unia linnuista, yleensä papukaijoista, joita unohdan ruokkia mutta jotka silti sitkuttelevat hengissä. Kerran näin unta, että minulla oli kolme nymfiä, joita en ollut syöttänyt varmaan vuoteen, ja ne olivat kaamean laihoja ja takkuisia - mutta elossa. Onhan minulla kerran ollut papukaija, yksi nymfi nimittäin, ja haluaisin kyllä hirveästi linnun, mutta en silti tajua mitä nämä unet meinaavat.

Näin hullua unta. Siinä ajoin autolla, ja kesken ajon autosta irtosi rengas. Pysäytin auton ja lähdin hakemaan karannutta pyörää. Mutta sepä ei halunnutkaan joutua kiinni. Koska maisema oli mäkinen, se vieri ja vieri, ja minä juoksin sen perässä kiroten kuin venäläinen. Ja kun se viimein pysähtyi, se hajosi kappaleiksi (pölykapseli, vanne ja kumi) ja minun piti koota se uudestaan, vaikka tiedän autoista suunnilleen yhtä paljon kuin lehmä juomavesiautomaatin toiminnasta. Erikoista tässä unessa - kuten monessa muussakin unessa, jonka olen viime aikoina nähnyt - oli se, että puhuin unen alusta loppuun englantia. Kun siinä kokosin sitä penteleen rengasta, siihen viereen tuli joku heppu, joka yritti pölliä sen. Minä tietysti huudahdin kiukkuisena: "Leave my tire alone or I’ll punch you in the nose!"

Tosi terve tapa ratkoa erimielisyyksiä, vai mitä.

Tällä viikolla pitäisi saapua pari ponia. Ja yksi kustomikin on valmistumassa. Lätkäisin sen nimeksi Titania, koska se näyttää ihan Titanialta.